Uuvutus cum hapotus maximus

Olen ollut viime päivinä äärimmäisen poikki.  Töissä yövuorot ovat ollet todella hektisiä, ja ne ovat imeneet minusta kaiken mehun irti. Stressi ja painekin on ollut niin kovaa, etten useana aamuna kyennyt heti nukahtamaan,  vaan useimmiten olen pyörinyt levottomasti vuoteessa 30min - 1,5 tuntia.

Lauantai erityisesti oli todella huono päivä.  Pääsin nukkumaan aamutallin jälkeen klo 8:30 ja olisinko nukahtanut joskus klo 9:n aikaan /jälkeen.  Heräsin klo 17, tarkoituksena ratsastaa ainakin Kusko läpi, vähintään 30min ja ehkä talutella Karismaa tai käydä sen kanssa vähän hangessa porkkaamassa ilman satulaa.

Toisin kuitenkin kävi, puettuani päälleni ja  lähdettyäni kävelemään rappuja alakertaan, aloin tuntemaan  huimausta, kasvoilleni tuli kylmä tunne ja hiki, sekä alahuuleni ja leukani meni tunnottomaksi, ihan kuin olisin vähän halvanut suun alueelta.   Minulle tuli niin huono olo,  että istahdin rappusille, ja istuin siinä joitakin hetkiä. Silmissäni vilisi ja tuntui, että menettäisin tajuntani. Hetken levähdyttyäni totesin "Juu, no eepä sitten lähetäkkään"  -  ja kapusin suoraan sänkyyn takaisin.  Nukuin klo 19:30 asti,  yhteensä ehkä n. 10-11 tuntia päivän aikana.

Yleensä en säiky pahemmin mitään terveyteeni liittyvää, ja huolehdin terveydestäni sekä yleensäkin itsestäni todella huonosti, mutta tuo "kohtaus" pysäytti minut.    Kärsin edelleenkin hieman matalasta verenpaineesta ja aikoinaan hemoglobiinikin oli alhainen, ja noihin liittyen saatoin tuntea huimausta ja kerran aikonaan melkein töissä pöyrtyäkin.  Mutta tämä oli jotain muuta,   tuo alahuulen/leuan tunnottomuus oli jotain aika pelottavaa. 

Aloin miettimään vielä syvällisemmin omaa terveyttäni ja omaa jaksamistani töissä ja arjen pyörteissä. Täytyy antaa itselle enemmän aikaa lepoon ja rentoutumiseen sekä keskittyä omaan terveyteen. Niin kuin aiemmin olen maininnut, olen sairastunut työuupumukseen joitakin vuosia aiemmin.   Voisin kertoa teille "hieman" siitä. ;)

Nuutunut yöhoitaja kesällä 2007

Valmistuin lähihoitajaksi toukokuussa 2004,  ja pääsin heti edelliselle työharjoitteluosastolle, Kys:n syöpätautien osastolle kesätöihin. Harmikseni, kuitenkaan sijaisuutta ei jatkettu, koska tarve oli ainoastaan kesäksi tuuraamaan toisten kesälomia.  Osasto oli äärimmäisen rankka henkisesti, mutta voin kertoa, etten olisi halunnut sieltä pois, vaan itku pääsi, kun sijaisuus loppui. En ole koskaan ollut pahemmin pinnallinen ihminen, mutta nuo viimeisetkin pinnallisuuden rippeet karisivat pois, eikä tuo olisi pahitteeksi, jos kävisin siellä taas itselleni muistuttamassa, mikä OIKEASTI on tärkeää.

Kuitenkin, kun sijaisuus syöpäosastolla loppui, olin hetken "lomalla"  omasta tahdostani, metsästelin ja kalastelin n. kuukauden päivät.  Olisin jatkanut lomaani hieman, mutta sain kuitenkin muutaman kuukauden pituisen sijaisuuden harjulan sairaalasta, sisätauti-geriatriselta akuuttiosastolta.   Olin vasta valmistunut, ja luonnollisesti,  paljon uutta käytännön asiaa edessä.  Mutta täynnä intoa oppia ja halua auttaa ja hoitaa.

Harmikseni,  hyppäsin sinisilmäisenä ja hyväuskoisena tyttönä keskelle helvetillistä susilaumaa.  Lähes kaikki sudet, olivat elämänsä pilanneita vanhoja narttuja ( anteeksi taas nää mun vertauskuvat ;D )  naama ruttuja ja arpia täynnä ja turkit takussa.  Kaikki toistensa niskassa kiinni ja selän takana punomassa juoniaan.

Kaikista hulluin tilanne oli se, kun olin ensimmäistä päivää. Minulle tultiin tarjoamaan mahdollisuutta liittyä tiettyn laumaan.  "nyt päätät, kuulukot meidän vai noitten porukkaan"   Mitä hittoa?   Totesin vaan siinä arkaillen, että olin tullut tänne töihin enkä  kuulumaan mihinkään ryhmään, ja että halusin tulla kaikkien kanssa toimeen niin, että työnteko onnistuu ja potilaat saa tarvitsemansa.  Olinkin arvostettu hoitaja ainakin osan potilaista ja heidän omaistensa keskuudessa, kokemattomuudestani huolimatta. He arvostivat enemmän sitä lämmintä ja inhimillistä kohtelua, kuin sitä kylmää ja työhönsä leipiintynyttä,  raudanlujaa ammattilaista.

Kuitenkin, vaikka rakastin työtäni, tein sen mahdollisimman hyvin ja lämmöllä, silti minusta tuli silmätikku osalle  työkavereista.  Minulle usein ei puhuttu, työparini ei mm. kertonut mitä tehdään seuraavaksi, ei kertonut potilaista ja niitten hoidosta, saati sitten että kertoisi minne menee työskentelemään. Naurettavimmassa tapauksessa rapottikin saatettiin antaa selin päin minuun.   Kerran miljoonista, satuin kahvihuoneeseen, kun eräs vanhempi hoitaja haukkui minua, ja jäädessään kiinni, nosti leukaansa, ja käveli kahvihuoneesta pois. Tosin täytyy näin jälkeenpäin olla nyt ilkeä ja sanoa, että nainen näytti ihan mieheltä, joten uskon, että kateus oli yksi syy minun haukkumiseen :D

  En voi väittää, että kaikki työkaverini olisivat olleet "susia".  Välissä oli ihmisiä, joita ei kiinnostanut muu kuin työnteko ja heitä ei kiinnostanut toisten elämä tai tunteet, joten he eivät osallistuneet kieroiluun mutta eivät myöskään tehneet asioille mitään.

En ollut ainut osastolla, jota "kiusattiin", vaan minun lisäkseni silmätikkuja oli muitakin. Heistä  muutamista mukavista hoitajista tulikin minulle todella hyviä ystäviä ja  vieläkin tänän päivänä pidämme jonkin verran  yhteyttä toisiimme.  Meitä tulee aina yhdistämään se, että meistä puhuttiin paljon tyhjänpäivästä pahaa  ja puhalsimme siksi yhteen hiileen.  En voi koskaan olla tarpeeksi kiitollinen heille siitä, että he ottivat minut siipiensä suojaan ja auttoivat jaksamaan, kun sairastuin uupumukseen.

  Koko 2 v 2 kk:n aikana minusta kehiteltiin mitä ihmeellisimpiä tarinoita, mm. suhteestani ambulanssikuskiin, joka siis totuudessa oli erämies, niin kuin minäkin, ja keskustelimme usein syksyisistä lapin jahti ja kalastusreissuista, naurettavaa :D  Tässäkin oli niin selvä heijastus, ihminen joka kehitteli juttua, oli ilmeisesti  tulloin itse pettänyt miestään ja saanut aikaiseksi avioeron.  Uskomatonta mihin ihmisten omat ongelmat ja katkruus ajaakaan. Myön avioliitostani puhuttiin paljon. Olin mennyt nuorena naimisiin, ja useat vähättelivät mieheni ja minun suhdetta. He jopa olivat heittäneet veikkauksia, miten pitkään liittomme kestää :DD  Tosin, tuo ei minua satuttanut, lähinnä nauratti.   Mutta pettämisväitteet olivat todella raskaat ja saivat minut raivon partaalle. Kerran meinasin raivostua niin pahasti, että lyön erästä naista, joka tätä valhetta levitteli. Onneksi ehdin tiedon saatuani keskustella luottotyökaverini kanssa, joka sai rauhoiteltua minut takasin järkiini.

Työ osastolla oli äärimmäisen raskasta. Potilaspaikkoja oli enemmän, kuin saisi. Eli kahden hengen huoneessa oli 3, 4:n huoneessa kuusi jne.   Henkilöstömäärässä säästeltiin ja kaikki työskentelimme vastuullisessa työssä. Suurennuslasin alla, pienellä miehityksellä.  Tässä tilanteessa hyvä, terve työyhteisö ja ryhmähenki olisi ollut paikallaan, mutta kun ajatellaan, että raskaassa ja äärimmäisen vaativassa työssä vielä työntekijät sotivat keskenään,  siitä ei voi tulla muuta kuin uupuneita ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä.  Sairaslomia oli hurjasti, eikä aina sijaisia/keikkalaisa saatu, joten samat naamat olivat töissä usein 2 vuoroakin peräkkäin, jopa  7 päivänä peräkkäin, käyden kotona vain nukkumassa. Oma ennätykseni on 10 päivää putkeen, sisältyen 2 pitkää päivää.  Usein jopa vapaapäiviltä hälytettiin kentälle. Lisäksi esimieheni  vähätteli osaston ongelmia ja lakaisi ne maton alle. 

Mä nyt huomaan taas että mä kirjoitan hirveesti tekstiä ja tästä tulee pitkä postaus, mutta ku mä en ole päässyt vasta ku alkuun! :DDDD  sori oikeesti :D

Jossain vaiheessa olin ajatunut siihen tilanteeseen , että töihin mennessä minua itketti ja hermostutti.   ja usein taas töistä tullessa tärisin, en saanut unta ja olin hermoraunio.   Purin  suurimman osan pahasta olostani mieheeni ja koiraani, kaikista rakkaimpiini.  Ja se sai minut voimaan vielä pahemmin.   Ihmettelen, miten rakkaani jaksoi minua tuon ajan.  Väsyneenä ajoin suhteemmekin vaikeuksiin, kun en tajunnut hakea apua aikaisemmin, tai yksinkertaisesti lähteä lätkimään tuosta työpaikasta. Voi kun olisin ollut silloin hieman viisaampi, mutta olin nuori ja todella tyhmä.  Käytin jonkin verran myös alkoholia tuolloin  sekä poltin töissä ollessani tupakkaa, joitakin kappaleita / vko. Joku voisi nyt luulla, että olisin kärsinyt alkoholiongelmasta, mutta asia ei näin ollut. Minulle jo tuo vähäinenkin juominen oli ongelma. Koskaan en ole ollut täysin absolutisti, mutta silloin se, että join suruuni, teki minut vielä surullisemmaksi.   Myös tupakka maistui äärimmäisen hyvälle, kun töissä oli stressaavaa ja pääsinpähän hetkeksi osastolta pois omaan rauhaan, kun menin tupakkapaikalle istumaan.

Onneksi ystäväni ravistelivat minua ja  lisäksi tiedostin itse tilanteeni ja tunnistin burn outtini niin vakavaksi, että päätin tehdä asiasta lopun. Oli syksyä 2006, kun olin päättänyt mennä lääkäriin.   Lääkärin vastaanotolla lääkärillä oli ilmeisesti huono päivä ja tämä meinasi naurahtaen määrätä minulle vain muutaman päivän sairasloman. Silloin menetin hermoni ja  kontrollin täysin, aloin hysteerisest itkemään sekä huutamaan lääkärille. Hetken huudettuani itkin vain pää polvissa ja lääkäri rauhoitteli, pyyteli anteeksi ja määräsi minulle reilun 2 viikkoa sairaslomaa, joka jatkui sitten vielä lisää myöhemmin. Ystäväni ja hyvät työtoverini auttoivat minua toipumaan  nopeasti sairaslomani aikana, vaikka töihinpaluu pelottikin kovasti, uskalsin sinne kuitenkin mennä.

Ehdin olla sairaslomani jälkeen vain hetken töissä k.o. osastolla, kun rukouksiini vastattiin.  Sain siirron toiselle osastolle. Osasto oli myös kiireinen ja vaativa, mutta saisinpahan aloittaa taas uusien ihmisten kanssa työskentelyn ja sitä kautta toipumisen raskaasta 2 -vuotisesta, joka teki hetkessä ennen jo hyvin korjaantuneesta, ex-masentuneesta elämästäni taas uudelleen helvettiä.

Entiset työ"kaverini" yrittivät tehdä minun uuden alun hankalaksi, levittäen tarinoitaan toiselle osastolle, mutta onneksi siellä työskenteli suurimmaksi osaksi fiksuja ja kypsiä ihmisiä, jotka tekivät omat johtopäätöksensä minusta ja  totesivatkin jälkeenpäin,että olivat iloisia, että tulin osaksi heidän työyhteisöä.  Kuopiossa käydessäni, vierailen joskus osastolla ja vien heille suklaata ja muistan kiittää yhteisistä työhetkistä :)

Työskentely henkisessä helvetissä on saanut minut tajuamaan, miten tärkeä on lämmin, välitön ja reilu ilmapiiri työyhteisöss ja muutenkin elämässä.  Olen onnekas,  työyhteisöni on kuin pieni perhe, puhumme asioista suoraan ja setvimme yhdessä ratkaisut ongelmiin ja joskus väittelemme asioista napakass, mutta hyvässä hengessä. Ja jos jotain ongelmia on tullut, ne on selvitetty mahdollisimman pian.   Olen saanut monta hyvää ystävää työni kautta, ja kaikista on tullut minulle todella tärkeitä,   pidänkin hoivakotia toisena kotinani ja työkavereita melkeinpä sinne kuuluvina perheenjäseninä. Arvostan suuresti sitä, missä olen tällä hetkellä.

Vaikka yövuorot olisivatkin rankkoja,  haluan aina kiireenkin keskellä muistella tätä harjulan osastoa, jossa  ihmiset poljettin maanrakoon. Sinne en enää ikinä halua palata.   Taidankin aamusella antaa kiitosta ihanalle työyhteisölleni hyvästä yhteistyöstä <3 Nyt lopetan hyvissä ajoin, ennen kun innostun lisää! ;)

<3 Henna