En mielestäin tarinaamme pysty vielä poistamaan

"Kysyin sinulta "haluatko sinä rakas lähteä, haluatko että äiti auttaa sinua lähtemään ?" Painoit pääsi olkapääni päälle - se oli niin raskas ja huokaisit syvästi. Siitä tiesin. Olit valmis. Olit uuvuksissa, kivut häiritsivät sinun untasi, mutta silmissäsi paistoi rauha ja sinulle ominainen lempeys - sinusta näki, että haluat lähteä. Minun oli päästettävä sinut. Vaikka halusin kaikin voimin roikkua sinussa loppuun asti, silti minun oli rakastettava niin paljon, että päästän sinut laukkaamaan vapauteen. En olisi kestänyt sitä enää yhtään hetkeä enempää, että kärsisit. Kun lopun hetki koitti, meillä oli jo silloin rauha - yhdessä. Tämä on oikein. Olin rinnallasi loppuun asti. Kauniimpaa ja rauhaisampaa lähtöä en olisi voinut odottaakaan. Minulla on nyt rauha. Ikävöin sinua ja sydämeni on kuin raastinraudan repimä enkä tule olemaan entiseni vähään aikaan - mutta sinä olet sydämessäni ikuisesti. Muistan meidän viimeiset maastohumputtelut ja sen miten kauniisti kannoit meidän pientä Onnia tarjoten sille sen elämän ensimmäiset laukat. Älä ikinä unohda minua ja minun rakkauttani sinua kohtaan. Hyväile minua kesätuulen henkäyksissä, hörähtele minulle kuusien huminassa. Kiitos Kusko, että olit ensimmäinen hevoseni, opetit minulle paljon hevosen omistajuudesta, en olisi ratsastajana mitään ilman sinua mutta ennen kaikkea opetit minulle miten vahva uskollisuus ja side voi hevosen ja ihmisen välillä olla. Kiitos, että olit kaikille ihmisille aina niin kiltti, kunnon terapia ja ensiratsu joka auttoi ihmisiä eroon traumoistaan ja peloistaan, antaen hermolepoa arjen ja omien murheiden keskellä <3 Kiitos kaikesta rakas, en ikinä unohda sinua. Pala sydäntäni lähti sinun matkaan <3 sinua ikuisesti kaivaten, Äiti " 

(kirjoitettu 24.3.2016 iltamyöhällä kun kaikki on ohi ja pöly laskeutunut)

Cuzco. 5.4.1995 - 24.3.2016

Nyt tämä tulee olemaan minulle vaikeaa. Vieläkin.  Kun joku ottaa puheeksi Kuskon,  koitan välttää puheenaihetta. Se ikävän määrä ja tietoisuus siitä, miten ainutlaatuinen hevonen minulla olikaan. Sitä suurta hyvänmielen lähdettä ei enää ole ja elämästäni puuttuu iso palanen.   Nyt minun on kuitenkin kohdattava asiat, koska tätä aihetta en voi enää sivuuttaa. En vaan voi,  jos minun pitää kertoa teille mitä kaikkea onkaan ehtinyt kuluneen vuoden aikana tapahtua. Pahoittelen tekstin sekavuutta, koska muistikuvani ovat hatarat ja tunneryöppykin tulee edelleen olemaan valtava.
 
Kuskon elämä tuli tiensä päähän torstaina 24. maaliskuuta illalla. Vanha herra oli aiemmin kaatunut kentällä vierailevan ratsastajan kanssa.  Kaatuen ensiksi nenälleen ja siitä voimakkaasti lyöden lantionsa kentän pohjaan. Alkuun näytti siltä, ettei isompaa sattunut mutta hevosen tila muuttui nopeasti vakavammaksi. Se hikosi, tärisi, puuskutti ja nojasi takapäällä karsinan seinään. Jalat olivat voimakkaasti vatsan alla ja sen seisonta oli erityisesti takapäästä hyvin epästabiili ja hoippuva. Voimakkaatkaan kipulääkkeet eivät jopa yliannostuksesta huolimatta auttaneet kokonaan kipuun. Epäilimme eläinlääkärin kanssa vammaa selkä- tai lannerangassa. Diagnoosi oli hyvinkin varma, eikä sen pohjalta ollut tehtävissä juuri mitään  ja lopetus oli suositeltavaa ja siksi ehkä helppo päätös tehdä - vaikkei se ollut sitä millään muotoa. 

 Olosuhteiden pakosta emme voineet tehdä lopetusta välittömästi, joka surettaa minua valtavasti näin jälkeenpäin. Aloin kuitenkin samantien hälyttämään ihmisiä ja suunnittelemaan lopetusta. Minun ja Kimmon ystävä, joka myös Kuskollekin tuttu -  lupasi lopettaa hevosen koska hänellä on myös omakohtaista kokemusta hevosen lopettamisesta.   Onneksi voimakkaitten kipulääkkeitten tuella Kusko pärjäsi jotenkuten lopetukseen asti.  Sen luona kävi sen läheiset ihmiset rapsuttelemassa ruunaa, antamassa herkkuja ja jättämässä hyvästit.  Minä koitin pysyä järissäni enkä voinut tehdä muuta kuin vaellella ympäri pihoja, olla tallissa ja tuijotella tyhjyyteen. Pienet unet sain otettua sohvalla, koska olin ottanut unta antavaa lääkettä.  En muista niistä hetkistä oikein mitään isompia yksityiskohtia lukuunottamatta,  mutta suurin osa tunteista ja hetkien rankkuudesta on syöpynyt mieleeni enkä ole vieläkään niistä täysin toipunut.  Kusko kuitenkin huomasi ahdistukseni sekä itkuisuuteni ja tuuppi minua hellästi turvallaan,  kysyvästi.  Kuitenkin sekin oli väsynyt ja uupunut - sen silmistä näki miten se oli luovuttanut ja valmis lähtemään. Kun itkun seasta kysyin "Haluatko, että äiti auttaa sinua lähtemään?"  - se laski päänsä suoraan olkapäälleni ja huokaisi syvään. Siitä tiesin. Tämä on oikea päätös.  

 Kun lopetuksen aika tuli, rauhoitin itseni lääkkeitten avulla sillä minun piti pysyä kasassa. Silti ystäväni saapuessa pihaan ja tajutessani hetken koittaneen - aloin hyperventiloimaan ja tärisemään. Onnia hoitamaan tullut naapurini näytti hieman säikähtäneeltä katsoessaan minun hysteerisyyttä, mutta ymmärsi tuskani ja katsoi minua lohduttavasti. Hetken siinä kokosin itseäni kunnes lähdin ulos. Toinen romahdus tuli matkalla ennen tallia, ja nyyhkytin autotallin seinää vasten ja koitin saada henkeä. Ystäväni, joka oli tullut luokseni tueksi halasi ja silitteli minua, koitti saada minua rauhoittumaan rohkaisevilla sanoillaan. Taas meni hetki kunnes pystyin taas toimimaan.  Suunnitelman lopetuksesta eli miten edetään, olin tehnyt etukäteen, ja kun pääsin tallille - löysin jostakin voimaa toimia rauhassa ja järjen kanssa. Olin ottanut Karisman ja Kassun talliin aiemmin, jotta hepat saavat olla viimeisiä hetkiä yhdessä ja käydä sanomassa heipat turpakontaktilla. Muistan vieläkin, miten Kuskolle välillä niin  hapan Karismakin hörisi vanhalle ystävälleen kysyvästi. Nyt mun on pakko ottaa happea tässä välissä...

Kuitenkin, kun hetki koitti - nakkasin varsalle ja tammalle herkkuja ja rehut kuppeihin, jotta ne keskittyisivät lähinnä syömiseen ja nostin radion volumen isolle jotta musiikin pauhunta peittäisi edes osan äänistä. Houkuttelin vanhuksen ulos karsinasta ja pihalle. Sen kävely oli vaikeaa ja vanhus juuri ja juuri jaksoi kävellä tallin nurkalle, viimeiset metrit vaativat siltä ponnistelua vahvoista kipulääkkeistä huolimatta.  Siellä odotti iso vadillinen porkkanaa, omenaa ja leipää. Muutama metri ennen herkkuvatia pysähdyin heittäytyen hevoseni kaulaan hyvästelemään sen -  kiittämään sitä kaikesta mitä se on minun eteeni tehnyt ja minulle antanut. Takerruin vanhukseen kuin hukkuva ja hautasin kasvoni sen paksuun ja hiestä takkuuntuneeseen turkkiin.  Suukottelin sen samettista lörppäturpaa toistellen miten paljon sitä rakastankaan.  Viimeiset askeleet tuntuivat siltä, että kuolen siihen paikkaan itsekin. Mutta viereltä en olisi lähtenyt mistään hinnasta.

Kuskolla oli vaikeasta olotilasta huolimattta onneksi hyvä ruokahalu, joten se alkoi tyytyväisenä mussuttaa eväitä. Eikä sitä yhtään ihmetyttänyt tämä erikoiskohtelu, sillä se oli sellaiseen tottunut ja  ympärillä oli vain tuttuja ihmisiä.  Ystäväni oli valmiina aseen kanssa ja hän pyysi minua ilmoitttamaan kunhan olisin valmis. Silitin vielä hetkisen vanhusta ja seurasin, että sillä olisi mahdollisimman paljon herkkuja suussaan jotta tämä kuolisi varmasti  "onnellisena" . Kun tilanne näytti hyvältä, käänsin pääni pois antaen luvan ampua. 

Kun tilanne oli ohi ja edessäni makasi vanha ystäväni kuolleena - romahdin huutamaan suoraa kurkkua kaatuen ruunan päälle. En muista tarkkaan, mutta muistaakseni huusin sanoja RAKAS ja ANTEEKSI yhtä aikaa.  Syleilin vielä hevoseni kaulaa ja makasin vain siinä vierellä. Hetken aikaa minusta tuntui, että Kusko olisi saanut ottaa minut matkaansa. Olin aivan poikki ja kaikki se uupumus vyöryi niskaani. Kimmo ja ystäväni seisoivat vierellä sanoen lohduttavia sanoja ja kapsahdin Kuskon lopettaneen ystäväni kaulaan kiittämään siitä, että juuri hän hoiti asian ja vielä niin hienosti. Ei varmasti ollut hänellekään mikään helppo tehtävä.  

Koska maa oli vielä roudassa ja hautapaikka hankalassa paikassa - emme voineet heti haudata hevosta Kuitenkin ruuna peitettiin väliaikaiseen lumihautaan todella suuren kinoksen alle, josta se sitten haudattiin lopulliseen lepoon 3 viikkoa myöhemmin. Tuo aika oli yhtä tuskaa, sillä joka kerta ohi mennessä jäin tuijottamaan lumivuorta, joka alla tiesin ystäväni odottavan viimeistä leposijaansa. Kävin seisomassa lumivuoren juurella täynnä turhautuneisuutta ja odotin kuumeisesti kevään etenemistä. En saanut oikein kunnolla levättyä ajatuksissani missään vauheessa, koska vain odotin ja odotin viimeistä silausta. Koska tiedostin sen, että minun on kohdattava kuollut hevoseni vielä kerran. Mutta kun lopullinen hauta oltiin saatu tehtyä ja siirrettyä vanhus lepoon - sain enemmän rauhaa sisimpääni. Silti minulla on vieläkin paljon kysymyksiä, ja niitä pohtiessani sisimpäni valtaa suru ja ahdistus. Ehkä juuri siksi välttelen aihetta. Mutta on hyvä, että minun pitää nyt käsitellä tätä.

Vaikka jossittelu on turhaa - mietin usein, miten tapaturman olisi voinut estää ja tietyt ykstityiskohdat tapaturmassa murehdituttaa minua edelleen. Olen välillä täynnä katkeruutta, mutta toisaalta tiedän, että näin oli tarkoitettu enkä haluaisi antaa vihalle sijaa sydämessäni tai elämässäni muutenkaan.   Olin nähnyt viimeisen vuoden aikana Kuskon ikääntyvän nopeasti ja sen terveydentilassa muitakin muutoksia. Eläinlääkäri aiemmin talvella totesi sillä olevan aika varmasti metabolinen oireyhtymä ja hevosesta olikin tullut silmin nähden väsyneempi.  Siksi ehkä tarvittiinkin tapaturma, josta ei voitu nousta.  Jotta minun oli helppo päästää hevonen pois. koska ikääntyminenkin oli jo selvästi havaittavissa. Ja ehkä silmäni olisivat sumentuneet niin, etten ehkä olisi osannut tehdä lopetuspäätöstä ajoissa jos selkeitä syitä siihen ei olisi ollut. Olin vähän aikaa sitten rukoillut hevosasioitten tiimoilta johdatusta, ja vastaus tuli nopeammin kuin arvasinkaan. Se oli toisaalta lohduttavaa, mutta myös pelottavaa. Minusta kuitenkin onni onnettomuudessa oli se, että Kusko sai lähteä niin sanotusti "saappaat jalassa" -  sen ei tarvinnut märäntyä joutilaana jossain pihaton perällä lihaksettomana ja odottaa loppuaan. Se sai elää täyspainoista elämää lähes loppuun asti ja sain paljon rakkautta ihmisiltä. Kusko rakasti huomiota ja rentoa humputtelua - se ei olisi kestänyt elämää pihan koristeena.

Ajattelen vanhusta edelleen joka ikinen päivä.  Ruuna jätti ison aukon minun ja monen muun elämään. Se oli hyvänmielen hevonen ja todellinen terapiaratsu, jonka selässä murheet ja huolet unohtui sekä ratsastaminen oli mutkatonta ja turvallista kenelle tahansa.  Ihmiset muistuttavat minua edelleen miten hieno hevonen Kusko olikaan ja vaikka sanat tuntuvat hyvältä - ne myös samalla viiltävät sisältä ikävän miekalla. Kusko oli vaan niin paras pullamössö ja tuskin samanlaista hevosta koskaan saan.   Karismalle totesin hyvin pian Kuskon kuoltua : " Sinun pitäisi nyt sitten olla tässä tallissa se kypsä ja tasapainoinen aikuinen hevonen, sulla on isot saappaat täytettävänä!"  Karisma on yrittänyt kyllä parhaansa muutamaa lapsusta lukuunottamatta ! :D    Minulla on myös pieni ruunanalku kasvamassa, joten oloni on surusta huolimatta toiveikas.

Olen suuresti kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka olivat minua tukemassa ja auttamassa noina vaikeina aikoina. Ja kiitollinen rohkaisevista viesteistä joita sain.  Eräs ystäväni oli tullut katsomaan miten voin ja kun oli löytänyt minut sohvalta nukkumasta - oli hän vain istunut pitkän aikaa vierelläni minua tuijottaen ja vartioinut untani. Se, jos joku liikutti minua suuresti eikä ole kauaa, kun häntä asiasta liikuttuneena kiittelin. Ja kiitän nöyrimmästi myös ystäviäni, jotka olivat lopetusaikaan vierelläni ja naapuariani joka piti huolta Onnista. Tuo jos joku on ystävyyttä enkä unohda sitä <3 

Rakkauteen kuuluu myös luopumista ja kykyä päästää irti. Tuollaisina hetkinä mitataan rakkaus ja ihmisen vahvuus - kyky nähdä toiselle parhain vaihtoehto ja osata ajatella epäitsekkäästi. Minulle ainut lohtu on, että vanhaherra sai elää elämää rakastavassa perheessä jossa sitä arvostettiin ja  pidettiin kunnialla huolta loppuun asti. Minulla on muistot minun pullamössöstä eikä niitä voi kukaan viedä minulta pois. Enkä mielestäin tarinaamme pysty vielä poistamaan. Enkä koskaan sitä sieltä poistakaan.


<3 Henna

Tiedän et valmis en vieläkään oo, mut joka päivä lähempänä aurinkoo

Tästä se lähtee, odottakaa hetkonen. *Syvä huokaus ja hiljaisuus*  Apua, mitä mä oikein sanon ?  Vielä äsken minulla oli aivan selvät sävelet, mitä kaikkea teille tälläkertaa kertoisin - mutta nyt en tiedä mistä edes aloittaa. Tuli avuton olo, osaanko enää edes kirjoittaa ? 

Kuitenkin, tässä minä nyt oon. Ja yritän haparoivin sormin ja epävarmoin ottein palata takaisin tämän henkilökohtaisen päiväkirjani - terapeuttini pariin. Kipeästi olen tätä ja teitä kaivannutkin, paljon on kerrottavaa ja avattavaa elämästä. Runsaasti surua,  mutta myös hirveästi hyvääkin.  En tiedä, tuskin olen oppinut mitään, mutta jospa jotain kokemuksistani ja tuntemuksistani avautuisi sekä minulle että myöskin sinulle. Josta voitaisiin yhdessä ammentaa edes jonkinlaista empatiaa ja voimaa käsitellä menneitä ja tulevia kokemuksia sekä haasteita, joita elämän taisteluareena meille päin näköä heittää. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä oloni ei ole kovinkaan viisas - mutta takana on suhteellisen synkkiä aikoja, joten sekin voi toki vaikuttaa kirjoitusmoodiin. Näitä vähän varjoisampia päiviäkin tulee ja menee mutta koitetaan pärjätä, eikös joo ?  Pääosin kuitenkin oloni on ollut luottavainen ja elinvoimainen tulevaisuuden suhteen, vaikka matkaväsymys toki meinaa välillä painaa niin kuin jokaista meitä aina silloin tällöin.

 Mutta jos yleisesti ottaen todetaan ja rehellisiä ollaan, on takana näin rouheasti kuvattuna - helvetillisen rankka vuosi.  Olin tosiaan viime syksyllä 4 kuukautta sairaslomalla keskivaikean masennuksen ja uupumuksen vuoksi.  Nyt, vuosi romahduksen jälkeen voin todeta, että suunta on parempi  mutta rippeitä yllämainituista on ja  tuskin ne minusta koskaan tulee täysin poistumaankaan. Sen verran pinttyneitä ne ovat.  Tasaisesti ne vielä koittavat nostaa päätään ja vaikka tekisi mieli antaa periksi - se ei onneksi kuulu minun luonteeseen.  Ramppasin aikani terapiassa, mutten enää jaksanut sitä jatkuvaa elämän aikataulutusta, joten jätin sen pois ohjelmistosta. Samoin lopetin aloittamani masennuslääkityksen, siksi koska haluaisin kovasti hoitaa tämän ns. selvinpäin. En tiedä sitten, oliko sekään kovinkaan hyvä ajatus.   Mutta pääosin olen jaksanut hyvin, panostanut hyviin asioihin ja osannut ottaa aikalisää itselleni.  Pääosin mieleni tulevan suhteen on ollut toiveikas ja olenkin saanut paljon aikaan.

Mutta välillä - kun elämässä on tullut vastoinkäymisiä - huomaan oman haurauteni jälleen. Osaan olla hiton reipas ja saamarin sitkeä mimmi pitkään - mutta etenkin henkisellä puolella tai ihmissuhteissa vastoinkäymisen tullessa vastaan, romahdan todella herkästi tai lähinnä otan asiat todella raskaasti ja pienikin asia voi tuntua isolta. Tämä on sitä arkea erityisherkän luonteenpiirteen kanssa ja se kun maustetaan uupumis- ja masennusherkkyydellä, on keitos aika tulenkatkuinen ja karvas. Joskus vahvuus ja reippaus voi ollakin juurikin se heikkous ihmisessä joka kääntyy sinua itseäsi vastaan. 

Mutta taistelua jatketaan. Jos en yksin pärjää, niin sitten marssin taas kallonkutistajan vastaanotolle. Ystäviäni olen jonkin verran työllistänyt asian tiimoilta - niitä muutamia, joihin uskallan luottaa ja näyttää miten hentoinen voikaan ollakaan ihmisen pieni mieli. Tässä on vuoden sisällä tapahtunut yhtä sun toista ja oma luottamukseni moniin ihmisiin on musertunut - mutten halua lopettaa uskomista rakkauteen vaikka välillä koen sisimmässäni sellaisia tunteita, joista melkein pitäis käydä istumassa linnassa.  Tietyt asiat eivät enää kosketa minua millään lailla, olen huomannut itsessäni myös kylmyyttä ja tunteettomuutta. Se ei  ole ollut juurikaan minulle luonnollista mutta toisaalta tuon kyvyn löytäminen on helpottanut omaa elämääni jonkin verran.

Kuluneen vuoden ja etenkin kevään / kesän aikana on tapahtunut paljon. Hyvää sekä huonoa. On tapahtunut niin monenelaista, että monesti on pitänyt pysähtyä miettimään miten tästä jatkaa vai pitääkö viheltää peli poikki. Marssia jonnekin lataamoon hetkeksi laskemaan seinien tiiliskiviä.  Ja puhun tässä monestakin asiasta, mutta lupaan käsitellä ne teidän kanssa jokaisen erikseen ja perusteellisemmin.  Nyt en pysty tähän postaukseen kertomaan teille kuin ympäripyöreitä ajatuksia ja tunteita, jotka on kietoneet minut pikkusormensa ympärille. Tähän blogiin sisältyy niin paljon kiintymystä ja tunnetta, etten oikein tiedä miten päin olisin.  Tämän parempaan en nyt taida pystyä, mutta tiedättepähän että ainakin välitän kovasti jos en muuta.

Sormeni ovat syyhynneet pitkään päästä kirjoittamaan sekä teille että itselleni. Ehkä olisinkin voinut paremmin, jos vaan olisin antanut itselleni aikaa terapoida sieluani tämän vajavaisen blogisivuston kautta ? Olin suunnitellut paluuta jo kesällä, mutta niin kuin muutama kävijöistä on huomannutkin - oli ulkoasu rempassa ennen kuin pääsin aloittamaan. Kiitos kovasti Ellille  ihanan raikkaan ulkoasun tekemisestä !

Mutta tässä minä nyt olen taas ja toivon kovasti että edes muutama lukija on kuulolla ? Vai onko siellä enää ketään ? Kuka on jaksanut vielä roikkua messissä näin pitkän hiljaisuuden jäljiltä?


Rakkaudella, ystävänne Henna