Yksinäisyys.
Sana, joka käy hyvin todennäköisesti kaikkien ihmisten huulilla ainakin jossain vaiheessa elämänkaarta. Sana, johon kätkeytyy paljon tuskaa, pelkoa, epätoivoa - mutta myös vapautta. Sana, joka puetaan usein negatiivisuuden viitaan. Syystäkin. Sana, jolla kuitekin on myös toiset kasvot, piilotetut.
Niin kuin aiemminkin, olen täällä kirjoittanut yksinolosta ja yksinäisyydestä. "Oon yksin -ja se tuntuu hyvältä" - postaus on yksi niistä joissa olen käsitellyt omaa, henkilökohtaista yksinäisyyttäni ja siihen suhtautumistani elämässäni. Tuo kannattaa lukea heti alkuun, jos haluat perehtyä tähän tekstiin hieman paremmin. Muuten tämä saattaisi kuulostaa tosi sekavalta. Mikään ei ole oikeastaan noista ajoista muuttunut, edelleen olen paljon yksikseni ja viihdyn siinä tilassa. Mutta yksinäisyyden tunne on ottanut vielä enemmän tilaa elämässäni - ja siitä aion kirjoittaa nyt.
Minulle yksinäisyys on turvapaikka. Se on edelleen se lapsuuden haave-maailma, minne katoan ja missä minun on hyvä olla. Tarvitsen sitä säännöllisesti voidakseni hyvin ja pidettyä ajatukseni kasassa. Metsälenkit koirien kanssa, marjastus- ja sienireissut sekä sorsapassissa istuminen elokuisessa iltahämässä ovat muunmuassa sellaisia hetkiä, jolloin helposti hyppään tähän toiseen todellisuuteeni. Vain minä ja luonnon äänet. Tunne, kuinka sisäinen rauha virtaa sisälle luonnontuoksuisen tuulenhenkäyksen mukana. Tietysti marjamättäiden kimpussa kyykkiessäni euforiselta tuntuvan harmonian saattaa hetkellisesti pätkäistä poikki puskasta ryntäävä koira, joka häntä hulmuten tulee pyörimään mustikkamättäiden päälle ja nuolemaan emäntäänsä naamasta. Mutta se ei haittaa, koska myös koirani - nekin kuuluvat sinne - minun taivaaseen. Tuollaisina hetkinä tunnen olevani todella etuoikeutettu ja onnellinen ihminen.
Ehkä juuri siksi olen viime vuosina erityisesti panostanut luonnossa hiljentymiseen, sillä olen huomannut sen vaikuttavan suuresti elämänlaatuuni. Tulen herkästi turhautuneeksi ja kiukkuiseksi, jos en pääse nollaamaan ajatuksiani metsän keskelle tai veden äärelle. Jokaiselle ihmiselle löytyy varmasti paikka, missä saa vapauttaa, toteuttaa itseään ja purkaa stressiään. Toiselle se saattaa olla kuntosali, kampaajalla käynti tai jokin muu asia - minulle se on luonto.
Minun elämäni on kovin hektinen ja sosiaalisestikin hyvin aktiivinen. Sen lisäksi, että teen tietysti työtä ihmisen parissa hoitajana, luonani käy säännöllisesti pieni asiakaskunta huollattamassa ripsienpidennyksiään. Se on yksi tapa, jolloin pääsee hyvin ihmiskontaktiin ja joku ainakin vierailee luona silloin tällöin. Suurin osa "asiakkaistani" onkin ihan jo entuudestaan tuttuja - ystäviä ja kavereita, joten kanssakäyminen on automaattisesti luontevaa. Se on ollut yksi syy, miksi tämä toinen, harrastuspohjainen "työ" on ollut tosi hieno lisäys elämään. Olen siten saanut uusia ystäviäkin.
Kiireinen elämä kuitenkin rajoittaa liikkumistani tiluksien ulkopuolella ja usein huomaan olevani kotini vanki. Ystävyyssuhteet saavat usein odottaa vuoroaan ikuisuuksia ja varmaan siksi olen itse huomannut erkaantuneeni monesta ihmissuhteesta. Elämä polkee eteenpäin ja arvotkin saattavat mennä osittain uusiksi matkan varrella. Itse ainakin koen muuttuneeni todella paljon. Vanhaa, ennen niin vahvasti yhdistänyttä säveltä ei enää välttämättä löydykään ja jotain sitä arvokasta on saattanut kadota matkan varrella tai jopa joskus rikkoontuakin. Rakkaus ei välttämättä ole hävinnyt - se on vain muuttanut muotoaan.
Kuitenkin, silloin kun saan mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten parissa - huomaan olevani yksinäinen sielläkin heidän keskellään. Ei ole välttämättä väliä kenen seurassa olen sillä olivat he sitten puolituttuja, ystäviä tai sitten isompi kaveripiiri - koen vaipuvani sielläkin omiin maailmoihini. Vaikka oikeasti olisi hauskaa ja seurakin hyvää - silti helposti haihdun tilanteesta henkisellä tasolla. Ehkä alitajuntani sekä sisälläni mylläävä huolien ja suunnitelmien sekamelska ei anna minulle rauhaa edes hyvissäkään olosuhteissa - tai sitten en enää löydä paikkaani tästä maailmasta. Ehkä seura ei tule koskaan olemaan sellaista, jossa oikeasti tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan ? Tiedostan myös tietynlaisen piirteen kasvaneen vuosien saatossa itselleni; että jos en tule saavuttamaan tiettyä asemaa ihmisten elämässä - en jaksa enää yrittää vaan jättäydyn suosiolla ulkopuolelle. Vapaaehtoisesti teen sen - en enää kivun ja hylkäämisen tunteen
kautta. On ollut niin paljon helpompaa elää, kun ei odota keneltäkään yhtään
mitään. On kiva hengailla ja jutella ihmisten kanssa - mutta nykyään kiintymyssuhteen luomiseen on piiiitkä matka. Otan mielummin rennosti ja kunhan chillailen sen suurempaa, syvällisen välittämisen tunnetta. Tuo lause on oikeasti aika kylmäävää kirjoittaa, koska se antaa tosi kovan kuvan minusta. Ei se sitä ole, olen hyvin empaattinen ja välittävä ihminen edelleen niin kuin aina ennenkin. Minun on ollut vaan pakko opetella elämään tämän asemani kanssa. En enää omistaudu muille kuin ehkä perheelleni ja parille ystävälleni - koska sieltä saan myös vastakaikua. Olen ajatunut tähän liian monen pettymyksen kautta.
Olen jo pitkään tiedostanut, ettei minulla ole sielunkumppania. Ja hyvin todennäköisesti tuskin sellaista tulen koskaan löytämäänkään. Se on kipeä tosiasia, jonka olen hyväksynyt jo aikapäiviä sitten. Vaikka vei toki aikaa tottua siihen, etten ole se ensimmäinen vaihtoehto kenellekään. Tiedostaa, etten tässä elämässä koskaan tule olemaan täysin oikeassa paikassa. Vaan se oikea paikka on siellä, jo lapsuudessa rakennetussa maailmassa. Linnakkeessa, joka on rakennettu mustikanvarvuista ja poronjäkälästä. Ja se on ihan fine. Kunhan pääsen loikkimaan kahden maailman väliä säännöllisesti, pärjään molemmissa oikein hyvin. Ja kotikin tuntuu oikein kodilta, varsinkin jos keittiön pöydän maljakossa on vaikka kallionjyrkänteeltä kerättyjä kanervanoksia tai suolta poimittuja suopursun kukkasia.
Minä en yhtään vähättele mieheni,poikani tai muiden rakkaitteni osuutta elämässäni - sillä heidän seuraa kaipaan jatkuvasti. Hamuan Onnin syliini suukoteltavaksi aina kun se on mahdollista ja kaivaudun Kimmon kainaloon heti kun siihen koittaa tilaisuus. Meidän välillämme on vahva side kaikesta huolimatta. Haluaisin käydä vanhempieni luona paljon useammin kuin pystyn ja kertoa heille kuinka ihailen heitä ja kuinka välitän. Rakastan pitkiä, hulvattomia puheluita läheisimmän ystäväni Lauran kanssa. Kaipaan myös hulluttelua joko hänen tai muiden ystävieni kanssa. Nauramista räkä poskella. Ja myös niitä syvällisiä keskusteluita. Olen kuitekin loppupeleissä aina se yksinäinen susi, joka tarvitsee välillä lauman turvaa - mutta on kuitekin voimakkaasti massasta erottuva yksilö joka ei ikinä pysty sulavasti kulkemaan valtavirrassa.
Ajatusmaailmani on niin monimutkainen, ettei sen mukana pysyisi kukaan vaikka kuinka yrittäisi. Tiedän, että kanssani on vaikea löytää samaa aaltopituutta. Siksi en syytä ketään mistään. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, koska suurin osa ihmisistä tuntee minut "kaikkien kaverina" tai hyvin helposti lähestyttävänä ihmisenä. Sitähän se onkin, pidän ihmisistä mutta nykyään etenen hyvin varovasti - koko ajan hieman tilannetta tunnustellen. En anna itsestäni liikaa, sillä oloni on silloin hyvin aseeton ja alaston. Kokemuksien kautta opitaan olemaan varovaisempi. Siksi en jaa edes murto-osaa kaikesta, mitä käyn sisimmässäni läpi. Oli ne sitten syvällisiä tai pinnallisia asioita. Olen todella kova laskelmoimaan ja suunnittelemaan elämääni, tilanne voi pääni sisällä kääntyä päivän aikana päälaelleen vaikka kuinka monta kertaa. Keväällä eräs lukija kysyi, olisiko minulla kenties ADHD - vastaus on salamannopeasti kyllä, jos minun joku pääsisi pääni sisälle kurkistamaan. Kuitekin, tämä ajatusten sirkus on antanut minulle myös kykyä saavuttaa paljon asioita ja pitää muunmuassa talouselämäni kurissa ja hyvässä jamassa. Vaikka innovatiivisuus ei anna minulle hetkenkään rauhaa - on se haastanut minua positiivisessa mielessä ja pakottanut minua jatkamaan eteenpäin sellaisissakin tilanteissa joissa olisin voinut yhtä hyvin romahtaa ja mielelläni kuolla pois.
Yksinäisyys on monelle kivulias olotila. Tunne, kun ei ole ketään. Tiedän kyllä varsin hyvin. Enkä voi tehdä muuta kuin katsoa lempeästi ja osoittaa ymmärtäväni. Toivoa, että myös sinäkin opit elämään asian kanssa niin kuin minäkin omien kokemuksieni kautta: Kun kaveri kertoo käyneensä leffassa toisen ystävänsä kanssa, vaikka tiesi myös minun halunneen samaa leffaa katsomaan. Kun kysyt kaveriltasi voitko tulla kahville, saat kiusaantuneelta kuulostavan kieltävän vastauksen, koska toinen kaveri on siellä jo. Minä kun en tietenkään mahdu samaan kahvipöytään. Kun kaksi kaverusta kävelee taloni ohi lenkillä äänekkäästi nauraen, ja minä seison pihallani yksin katsoen kaihoten heidän onnellisuuttaan. Kun saan tietää, että minua on pyydetty mukaan illaviettoon vain siksi ja vasta sitten koska ja kun muut kaverit eivät päässeet. Se tunne, kun tiedostat olevasi hyödyke ja hätävara - mutta annat sen vain sinisilmäisesti tapahtua.
Näiden kipeiden kokemusten kautta olen onnekas, että olen saanut muodostettua yksinäisyydestäni itselleni turvapaikan jossa saan levähtää ja olla vapaa. Eikä minun tarvitse todistella kenellekään, miksi minua pitäisi rakastaa tai miksi minut pitäisi hyväksyä. Siellä minä saan olla minä ja olla tilanteen herra. Minä tykkään itse itsestäni ja olen mielestäni hyvä tyyppi - miksi en siis hengailisi itseni kanssa tai sanoisi itselleni tsemppaavia sanoja ? Tärkeetä on tiedostaa olevansa itsensä paras kaveri ja pitävänsä huolta siitä suhteesta. Siteestä omaan itseensä. Tämänkin tiedostaen olen alkanut tehdä paljon pieniä edistysaskeleita siihen, miten pidän huolta itsestäni. Jos ystäväni kaltoinkohtelisi omaa terveyttään tai itseään niin kuin minä itselleni olen tehnyt tai puhuisi itselleen niin rumasti mitä itse aikoinaan itselleni puhuin - olisin puuttunut asiaan. Miksi en tekisi sitä myös itselleni ja viheltäisi peliä poikki? Kertoisi miten itseään kuuluu rakastaa, arvostaa ja kohdella ?
Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus ja jatkaa aiheesta eteenpäin lähitulevaisuudessa. Mutta kerro sinä :
Millaisena sinä koet yksinäisyyden ?
<3 Henna
lauantai 28. lokakuuta 2017
sunnuntai 15. lokakuuta 2017
Vieläkö rakkaus kantaa?
" Vieläkö rakkaus kantaa kun järvet jäätyvät,
kun lumeen peittyy nurmet vihreät,
Vieläkö meille kaunis on maa?
Vieläkö rakkaus kantaa, päänsä painaa syliin
ja vie kyliin lämpimiin,
joissa talvee ei tunnetakaan. "
Tommi Kalenius - Vieläkö Rakkaus Kantaa
Oletteko koskaan ikävöinyt rakastanne, vaikka hän olisi siinä aivan vieressänne ?
Halaat ja rutistat häntä, mutta tuntuu ettet saa otetta tarpeeksi ?
Oletteko koskaan kaivanneet sitä yhteyttä, joka teillä joskus oli ? Intohimoa ?
Oletteko olleet sylikkäin, mutta arkiset murheet painavat mieltäsi niin - ettei mikään tunnu enää miltään ?
Oletteko olleet niin väsyneitä, ettei haihdutte pois omiin ajatuksiinne ettekä enää osaa olla kunnolla läsnä toisillenne ?
Oletteko haaveilleet yhteisestä ajasta - mutta sitä ei ole ?
Onko teillä yhteisiä unelmia, vai onko elämän haasteet saaneet teidät kuoppaamaan ne ennen kuin ne ovat kunnolla syntyneetkään?
Miltä teistä tuntuisi, kun rakkaus ei ole hävinnyt minnekään mutta toivo sen elättämisestä alkaa hiipua ?
Pariskunta jo vuodesta 2002 <3 |
Olin ollut pitkään hyvin surullinen ja kokenut suurta ikävää miestäni kohtaan. Olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta. Rakastan häntä todella paljon, mutta välillä on suuri haaste löytää energiaa näyttää sitä hänelle kunnolla. Ja voisin ehkä varovasti puhua tässä myös mieheni puolesta. Kyllä, näemme päivittäin - mutta vuorotyöt ja muut kuviot asettaa haasteensa parisuhteen hoidolle. Vaikka hän olisi siinä vieressäni, silti ikävöin häntä ja kaikkea sitä, mitä meidän välillämme on ollut ja ennenkaikkea voisi edelleenkin olla. Ja onkin, mutta piilossa. Tämä kiireinen arki on uuvuttanut meidät ja sumentanut katseemme nähdä toisemme kunnolla. Yhteys välillämme päässyt hiipumaan koska siihen ei ole aikaa, tai hektinen arki imee ihmisestä kaikki mehut mitä vain irti voi saada. Vuorotyöt, remontti, pieni lapsi, koirat/kissat/hevoset ja lisäksi molempien suuri heikkous KILTTEYS ja kyvyttömyys sanoa "ei" --> siitä aiheutuneet jonninjoutavat vapaaehtoistyöt.
Meidän suhteessa on ollut huonoja aikoja, liittyen usein minun masennukseeni ja uupumuksiini, mutta myös hirmuisesti hyvää ja ennen kaikkea potentiaalia kehittyä vielä parempaankin suuntaan. Uskollisuutta ja syvää kiintymystä. Yhteisiä innostuksen/kiinnostuksen kohteita, huumoria. Olemme molemmat itsenäisiä - annamme toisillemme tilaa ja omaa aikaa omille jutuillemme ja ystävillemme. Kuitenkin samalla olemme aidosti kiinnostuneita toistemme tärkeistä asioista sekä ihmisistä, haluamme auttaa toisiamme saavuttamaan unelmiamme. On pilkettä silmäkulmassa vieläkin, näin 15 yhteisen vuodenkin jälkeen ja moni asia on viinin tavoin parantunut vanhetessaan.
Mutta ruuhkavuodet. Vanhemmuus. Uuvuttava, aikataulutettu arki. Vähäinen yhteinen aika. Ne tulivat kuin varkain eikä me jakseta olla toisillemme kunnolla läsnä. Aikaa ei vain ole, ja kun päivän työt on tehty - me nuupahdetaan, kuivutaan kasaan kuin tulikuumaan hiekkaan heitetty leikkokukka aavikolla. Ollaan päivän mittaan työn lomassa suunniteltu katsovamme iltasella elokuvaa kynttilänvalossa "sitten kunhan nämä ja nämä ja nämä saadaan tehtyä ja saatu lapsi unille.." - lopputuloksena kuitenkin välitön sammuminen sohvalle. Yleensä välissämme saattaa rymytä vielä iltavillinen lapsi, joka haalii tietysti ansaitusti kaiken huomion itselleen. Toisen syliä tai kainaloa on vaikea löytää tai mahdollisesti liian kiireiseksi ja rankaksi käyneen päivän ja sen kinkkisinä hetkinä kuumenneet tunteet on viilentäneen välejänne. Lapsen päiväunien aikaan ei tietenkään malteta levätä, vaan laitetaan turbo päälle ja yritetään juosta kellon kanssa kilpaa hoidellen sellaiset asiat jotka eivät lapsen ollessa mukana noin vaan onnistu.
Me molemmat tehdään liikaa töitä. Minä yöduunin lisäksi koitan hoitaa kotia, hevosia, lenkittää koiria, tehdä vähän lisärahaa lisätyöllä - kun taas Kimi tekee töissä jonkin verran ylitöitä ja koittaa ajan rippeillä remontoida kotia ja kunnostaa yhtä sun toista rempallaan olevaa paikkaa meidän tiluksilla. Lasta hoidetaan tasavertaisesti yhdessä aikatauluista ja tilanteista riippuen. Silti koemme, ettemme saa annettua lapsellemmekaan tarpeeksi aikaa ja huomiota ollen siitäkin ajoittain turhautuneita. Töitä meidän tulisi vähentää, se on selvä - mutta kuinka kaikki asiat sitten hoidetaan ja maksetaan ? Toivoa ja rukoilla saa - mutta ei kai laskuja makseta tai taloa kunnosteta Pyhällä Hengellä ?
Kyllä minä myönnän, että jos jostakin toisia katkerasti kadehdin - on toisten ihmisten vahva tukiverkosto. Aktiiviset, lähellä asuvat isovanhemmat, tädit, sedät - kummit ja kaimat. Minä toivon hartaasti, että niillä joilla on tukijoukko auttamassa arjessa ja mahdollistamassa pienten lasten vanhemmille omaa /parisuhdeaikaa tai vaikka kunnon yöunet - he arvostaisivat sitä todella ja muistaisivat kiittää eikä pitää sitä itsestäänselvyytenä. Meillä tukea ei juurikaan ole, vaan saamme selviytyä kaikesta pääosin yksin samalla, kun meiltä ollaan vaatimassa panosta siellä,täällä ja tuolla. Tässä vaihdessa myönnän itkeväni kun kirjoitan tätä postausta. En pelkästään siksi, että väsyttää vaan siksi että kaipaan niin kovasti meille laatuaikaa jossa saisimme olla vain minä ja hän. Me. Voitaisiin löytää se tunne, mikä oli silloin kun löydettiin toisemme.
Meidän vanhemmat asuvat sekä 120:n että reilun 600:n kilometrin päässä, joten isovanhempien apu on harvinaista herkkua. He varmasti auttaisivat jos voisivat, mutta etäisyys tekee siitä haasteellisen. Minun, lähempänä asuvat vanhempani auttavat kyllä aina pyytettömästi kun vain on siihen mahdollisuus ja olen sitä arvostanut suuresti. Mutta sekä etäisyys että erinäiset muut seikat koen usein esteeksi enkä pysty tukeutumaan vanhempiini niin paljon kuin ehkä joskus tarvitsisin. Kuitenkin helpottaa se ajatus, että he auttavat kyllä jos tulee tiukka paikka. Meidän ainut arkinen apu täällä omalla paikkakunnalla on toki kunnalta saatu päivähoito, mutta puolihoidolla ei hyvin laatuaikaa vanhemmille järjesty. Eikä tietenkään, se sitä varten olekaan.
Olen auttanut useita ystäviäni viimeisten vuosien aikana omankin uupumuksen keskeltä, ja heiltä voin pyytää apua - mutta olen säästänyt ne "kortit" hätätilateita varten. Minua hävettää pyytää apua, mutta nyt olen viime aikoina ollut siinä pisteessä että tarvitsen sitä todella. Ja "tilanne" on minun ja mieheni suhteen hoitaminen. Ei hätätilanne, mutta itse sen koen suhteellisen akuutiksi ja tärkeäksi. Koen, että jo ihan lapsen kannalta on tärkeää että isä ja äiti jaksaa paremmin ja voi hyvin, osoittaa myös toisilleen hellyyttä kotona. Tällä ajatuksella olen onnistunut luomaan ystäväni kanssa niin sanotun "avunanto-sopimuksen", jossa molemmat osapuolet auttavat toisiaan ja hyötyvät siitä. Ennen kaikkea tärkeintä on, että sopimus on tasavertaisesti reilu kumpaankin suuntaan. Olen erittäin onnellinen tästä keinosta järjestää meille säännöllisesti aikaa vain meille kahdell ja se on saanut mieleni suuresti piristymään viime aikoina. Meillä on toivoa ja se on saanut minut piristymään viime aikoina <3
Näin jokin aika sitten yöllä unta, jossa asuin kaupungissa, eronneena. Koko aamupäivä meni ahdistuksen kourissa, uni oli niin toden tuntuinen. Minä en halua ollayksi niistä, jotka vaan lopettaa yrittämisen ihmissuhteen eteen - luovuttaa. Heittää hukkaan hyvän suhteen siksi, ettei enää jaksa taistella. Eikä tässä siitä olekaan kyse, haluan vain ennaltaehkäistä tuollaisten ajatusten syntymistä. Meillä on niin paljon hyvää ja me ollaan etuoikeutetusti saatu olla niin pitkään yhdessä, että tästä suhteesta on pidettävä huoli. Kyllä minä olen ajatellut pysyväni tässä hautaan asti. Minä kaipaan meidän välisiä höpöttelyjä, painimatseja ja ronskia huumoria. Yhteistä tekemistä. Sellaista hulluttelua, mutta myöskin sitä oikeaa läheisyyttä. Silmiin katsomista. Aikaa olla - ilman, että minun ajatukset pyörii aikataulujen, murheiden ja velvollisuuksien ympärillä. Mieheni ei varmaan enää edes tiedä, miten paljon häntä rakastan , koska sen sijaan että hänelle sen sanoisin - olen liian usein poissaoleva ja kärttyinen, turhautunut - itkuinen ja epätoivoinen. Ja hänen on taatusti vaikeaa ajoittain rakastaa minua.
Allekirjoittaneella on aina ollut paheena murehtia asioita liikaa, kantaa huolta ja stressata etukäteen. Maalata ihan helvetinmoisia demoneita romanttisille ruusutapeteille. Ehkä tämä juuri siksi, että on joutunut taistelemaan ja huolehtimaan liikaa huomisesta. Myös siksi, ettei toinen sitä välttämättä osaa ja minä koen että ilman minun huolta ei mitään tapahtuisi. Että ilman minun murehtimista homma leviää käsiin. Tässä vaiheessa voin jo naurahtaa ääneen, mutta toisaalta kiristän hampaitani samalla. Ai että ihmisellä voikin olla niin vaikeaa päänsä sisällä. Kuitenkin, moni asia olisi varmasti jäänyt tekemättä ilman minun tapaani toimia, mutta silti arvostan myös mieheni rauhallisuutta ja malttia edetä asioissa. Kykyä olla murehtimatta - ai että kun saisi joskus sen kyvyn itselleen edes päiväksi. Mieheni pelkkä levollinen olemus tasapainottaa ja rauhoittaa joskus minuakin, mutta joskus toivoisin hänen sanovan minulle sellaisia sanoja jotka tyynnyttäisi sisimmässäni mylläävän huolten myrskyaallokon. Olen kuitenkin oppinut antamaan miehelleni aikaa ajatella ja edetä muunmuassa remontin suhteen rauhassa, jotta hän saa tehdä kaikki oman mielensä mukaan, huolellisesti ja ajan kanssa. Remontti etenee todella hitaasti mutta syytön siihen miehenikin on - hän on jatkuvasti töissä tai sitten muissa velvollisuuksissa. Ehkä tämä kaikki on joskus ohi ja me voidaan alkaa nauttia elämästä kunnolla?
Kuinkas sitten sitä parisuhdetta kerkiää hoitamaan tämän hässäkän keskellä ? Pienillä teoilla ja eleillä arjessa. Koskettamalla toista ohimennen ja antamalla suukko ulos lähtiessä. Tai minut tuntien: puristamalla toista perseestä. Ihan pieniä juttuja. Näkemällä, mikä on toiselle tärkeää ja antaa tilaa sille. Huomioimalla. Niin kuin mieheni eilen imuroi pyytämättä, se on ehkä romanttisin ele ikinä. Aiemmin en pitänyt yhteistä aikaa niin tärkeänä ja täytyy myöntää, etten pitänyt mieheni seuraakaan niin tärkeänä. Ystäväni ovat olleet minulle aina tärkeitä ja tulevat olemaan - mutta nyt huomaan janoavani enemmän Kimmon seuraa. Voin nolostuneena myöntää aliarvioineeni häntä. Olen muistanut taas, että puolisoni on myös hyvä ystäväni ja ehdottomasti uskollisimpia sellaisia. Nyt, kun haluaisin sitä aikaa - emme sitä saa niin paljon kuin haluaisimme. Emme edes kullanarvoista perheaikaa, sekin kun on niin harvinaista herkkua. Voi kunpa sitä olisi ollut jo aikoinaan näin "viisas". Minun oma ajatusmaailmani kaipaa eniten remonttia ja pitää puntaroida tarkkaan, onko suhteemme , raha, remontti tai jokin muu materialistinen asia tärkeämpää. Päätös on helppo tehdä sanallisella tasolla, mutta ohjaako se toimintaa ?
Tiedän jo ennalta ettei tuleva syksy/talvi tule olemaan helppo, mutta pieniä välietappeja aion meille järjestää jotta saataisiin pidettyä homma hanskassa, päät selkeinä ja sydämet paikallaan. Viedään taas Onni yökylään ystäväni luokse, jossa lapsilla on toisistaan leikkikaveriksi - ja me, isi ja äiti käydään vähän tuulettamassa aivoja ja heittämässä bensaa meidän parisuhteen kytevään nuotioon. Unohtamatta myös koko perheelle järjestettyä aikaa. Lapselle suurinta onnea on, että vanhemmat on läsnä, rakastaa toisiaan ja lastaan.
<3 Henna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)