Isoja sanoja ystävyydestä sekä anteeksipyynnöstä/anteeksiannosta

Heti alkuun haluan kiittää kovasti palautteestanne ja kommenteistanne!  Ja ilokseni huomaan, että tuli täydet kympit lukijoissa täyteen, nyt teitä on jo 20 ! EE JÄRKKEE, niin kuin on tapana täälläpäin sanoa! :D    Olette sydämellisesti tervetulleita blogin pariin, toivottavasti viihdytte! Teistä lukijoista on tullut todella tärkeitä minulle,  vaikka kuinka hassulta se kuulostaakin, niin silti minulla on sellainen tunne.

Laittakaa jatkossakin vapaasti kommentteja ja mielipitäitenne käsiteltävien asioitten suhteen ja ehdottomasti, jos olette jossakin asiassa eri mieltä, haluan kuulla myös eriäviä näkökantoja, jotta en näkisi aina vain omaa näkemystäni :)  Tässä putkessa ei ole kiva yksin elää! :D Ja kysymyksiä sekä ehdotuksia postausten suhteen saa esittää, vastaan erittäin mielelläni ja toteutan toiveitanne parhaani mukaan!

Mutta nyt päästään päivän asiaan !   

Niin kuin olen aiemmin teille kertoillutkin, minulla on ollut viime viikkoina aika rankkaa sekä flunssan, että rankkojen yövuorojen vuoksi.  En ole oikein jaksanut paneutua mihinään muuhun, kuin työssäkäymiseen ja hevosten hoitoon.  Kodin hoidosta olen selvinnyt juuri ja juuri kunnialla,   koirista ja kissoista puhumattakaan. Onneks mieheni on pääasiassa hoitanut koirien sekä kissojen ruokkimiset ja niitten kanssa leikkimiset. Nekin vaativat oman huomionsa,  nytkin tällä hetkellä Viljo häiritsee kirjoitteluani hellyydenkaipuulla,   tulemalla kävelemään näppäimistön päälle ja tunkemalla kuvaruudun eteen. Nappasin siitä, sekä rähjääntyneestä postajaasta pikaisen pusukuvan :D 

<3

Olen potenut huonoa omatuntoa kaikesta näistä ja kokenut, että kaikki on retuperällä, vaikkei tilanne ole ollutkaan niin vakava,  itse vaan tulee liiolteiltua joskus väsyneenä asioita.  Minulla on todella herkkä, liiankin herkkä omatunto ja välillä olen todella ankara itselleni, kun puhutaan kotitöistä tai hevosten hoidosta. Koitankin tehdä parannuksen tässä asiassa ja siirtää kovaa kuria enemmänkin tuonne kuntoilun lisäämisen ja makeansyönnin rajoittamisen puolelle, hihi ;)

Blogin kirjoittaminen on minulle todella kiva harrastus ja selkiyttää päätä kaiken tämän häsellyksen keskellä.  Silti esimerkikisi viime viikolla en vain yksinkertaisesti ehtinyt / jaksanut postailla joka päivä, ja se harmitti vietävästi.  Nyt olen nauttinut, kun on ollut vapailla aikaa istahtaa kahvikupposen kanssa koneen äärelle naputtelemaan.  

Olen ollut aiemmin todella aktiivinen facebookin käyttäjä, tilapäivityksiä on tullut jokapäivä ja olen sitä kautta seurannut aktiivisesti  tärkeimpien kavereitteni elämää.  Nyt kuitenkin blogin aloittamisen jälkeen olen harventanut facen käyttöä ja käynkin siellä todella harvoin lukemassa toisten kuulumisia. Ja läheisimmät kaverini tietävät sen.  Käytän sitä lähinnä keskusteluihin vain harvojen ystävieni kanssa ja viestittelyyn tapaamisien, kuulumisien ym suhteen. Mutta todella vähän entiseen verrattuna.

Facebookista on  ollut minulle paljon haittaakin, sieltä lukee asioita, joita ei välttämättä haluaisi tietää.  Ja olen huomannut, että ihmiset ovat alkaneet olettaa, että jokainen lukee jokaisen kuulumiset tämän naamakirjan kautta.  Minä en jaksa/ehdi tehdä enää niin, ja tämän takia eräs ihminen on ilmeisesti ehkä hieman suuttunut minuun, kun luuli, että tiedän hänen kuulumiset, enkä ole ottanut yhteyttä millään lailla :(   

Hän olikin omassa tilapäivityksessään vihjaillut  "että on nähty, ketkä on kunnon ystäviä".   Minä kun lähes aina aiemmin olen tämän ihmisen kohdalla tehnyt niin.    Mutta nyt en edes tiennyt, mitä on tapahtunut. Olin ihmeissäni ja surullinen.    Luinkin tilapäivitykset viikon, jopa reilun ajalta, ja huomasin omituisia,  surullisia ja vakavaan viittaavia tilapäivityksiä.   Oli lisää hämilläni,   miksi hän ei ollut ilmoittanut minulle henkilökohtaisesti, jos jotain on vialla ja että hän tarvitsee minua?!  En minä ainakaan luottaisi johonkin facebookin tilapäivitykseen, että kaikki ehtisivät sieltä lukea, että jokin on vialla, vaan itse soittaisin sellaisille, joitten tukea tarvitsisin.  En tiedä, olen hieman sekavissa tunnetiloissa tässä.

Olen ollut aina ihminen, joka haluaa kulkea toisen rinnalla ja auttaa sekä tukea mahdollisimman hyvin, niin hyvin kuin vaan yksinkertaisesti vajavaisena ihmisenä kykenen.  Olimmekin jakaneet paljon menneisyyden rankkoja kokemuksiamme yhdessä ja jakaneet arjen iloja ja suruja.   Nyt viime aikoina kuitenkin minulla ei ole ollut aikaa kysellä oikeastaan kenekään kuulumisia sen tarkemmin oman väsymyksen vuoksi ja siitä olinkin aiemmin maininnut ihmiselle sekä yleisesti ilmoittanut kavereilleni olevani  hieman uuvuksissa.

 Tilanteen tajuttuani laitoin tälle ihmiselle välittömästä facebookissa viestiä, jossa pahoittelin sitä, etten ollut huomannut tilapäivistystään ja perustelin miksi.  Halusin myös välittää pahoittelut tapahtuneesta, mikä minulle jäi tuntemattomaksi.  Yritin myös soittaa, mutta hän ei vastannut. Hän ei ilmeisesti halunnut jutella, oli kiireinen tai väsyksissä, kuka tietää.   Kuitenkin tein parhaani, että olisin saanut ihmiseen yhteyden ja olisin voinut välittää empatiani ja tukeni hänelle.    En kai voi muuta enää tehdäkään?

Lisäys juttuun:   Kaverini soitti minulle takaisin ja sain kysyttyä kymykseni ja ilmaistua pahoitteluni.  En edelleenkään ole täysin varma, oliko hän minulle suuttunut, mutta kuitenkin juttelimme hänelle ikävästä tapahtuneesta ja hän tuntui ymmärtäväni mielipahani siitä, etten tiennyt hänen kuulumisistaan  ja siten voinut olla hänen tukenaan.  Elikkä tilanne on ratkaistu, ainakin minun puolestani. Vaikka edelleen harmittaakin ajatus siitä, että hän on luullut, etten välitä.  Toisaalta tuollaiset vihjaukset ärsyttävät minua ja  jatkuessa etäännyttää pikkuhiljaa.

Aito ystävyys on molemminpuolista ymmärrystä, empatiaa, välittämistä, tukea, luottamusta, rohkaisua -  rakkautta.   Iloa, surua, naurua ja raivoa - yhdessä kaikesta huolimatta. Vierashuoneeni seinällä on taulu, jossa on kivasti kerrottu ystävyyden resepti.  Laitan siitä kuvan tähän väliin.

En tiedä, taidan olla ihan hukassa tässä asiassa.  Olen aina luullut, että ajattelen tästä ystävyys- asiasta oikein,  mutta silti tuntuu, että olen onnistunut sössimään jo toistamiseen ystävyyssuhteen lyhyen ajan sisällä.   Mutta kertokaa,   pitääkö minun nyt tässä syyttää itseäni ja ryömiä jälleen anelemaan anteeksiantoa vai mitä?

Pyydän yleensä herkästi anteeksi,  kun tiedän, että olen toiminut väärin, sanonut rumasti loukaten jotakin tai puhunut huomaamattani sivu suuni.  Mutta mitä olisin voinut tehdä tässä tilanteessa paremmin?  Enhän minä ole selvännäkijä?!   Miten voin olla läsnä ja sanoa ne oikeat sanat, jos en tiedä koko tilanteesta?! 

 Olenhan minä jo pyytänyt anteeksi periaatteessa sellaista, johon olen täysin syytön. Mutta koen sen tarpeelliseski.  Ei anteeksipyyntö ole koskaan minulta pois,   se on aina askel kohti sopua ja uutta alkua.  Minä näen aina mahdollisuuden.  Olen itse ihminen, joka pyrkii olemaan sovussa ihmisten kanssa, ja antamaan toiselle uuden mahdollisuuden.  Mitä minä saan sillä, että verhoudun vihaan ja katkeruuteen ? En mitään muuta, kuin kahleet jalkoihini, jotka hidastaa etenemistä elämässäni eteenpäin.

Se, että tulee vastaan, pyytää anteeksi, vaatii nöyrtymistä toisen edessä.   Mutta se ei koskaan ole pahasta,  ainakin tietää tilanteessa, että on toiminut oikein ja on enää toisesta kiinni,  annetaanko asioiden olla ja jatketaanko siitä mihin jäätiin,  yhdessä tai erikseen.   Itse olin vastikään tilanteessa, jolloin en saanut mielenrauhaa, ennen kuin pyysin aiheuttamaani mielipahaa anteeksi.  Ja vaikken saanut anteeksi, mikä tietysti harmitti,  oli silti minulla vapaa ja kevyt tunne sisimmässäni kaiken haikeuden keskellä.  Olin tehnyt parhaani, enkä enää muuta voinut. 

En ole koskaan ollut antamatta anteeksi toiselle ihmiselle - jos hän on pyytänyt.  Vastaan on kuitenkin tullut ihmisiä, jotka eivät näe omia virjeitään,  eivätkä pyydä anteeksi.  Olin tällaiselle ihmiselle vuosien ajan katkera ja suorastaaan halveksin häntä.  Vaikken edelleenkään ole kuullut hänen suustaan anteeksipyyntöä, olen antanut anteeksi,  koska häpeä, mikä joskus paistanut tämän ihmisen silmistä, puhuu minulle anteeksipyyntönä.  Enkä voisi muutenkaan vihata/ihnota toista ihmistä loputtomiin,  sehän vain kuollettaisi minun elämää ja estäisi minua nauttimasta tästä täysillä.

Nyt on tullut todella sekavaa tekstiä,  en ole sen kummemmin ajatellut, mitä kirjoitan. Kirjoitin vain ajatuksista, mitkä velloo pääkopassani.   Ehkä sain tästä jotain selkoo mieleeni, ehkä en.  Kertokaa te rakkaat lukijat mielipiteitänne ja antakaa ohjeita minulle pässinpäälle!

<3 Henna