Anteeksi pitkä postaustauko! Lomani on vihdoin ja viimein "lusittu" kokonaan ja nyt olen päässyt takaisin toiseen kotiini, työpaikalleni. On ensimmäinen yövuoro lähes 3:n kuukauden tauon jälkeen ja ihmettelen vielä toistaiseksi, miten minua ei väsytä ollenkaan. Päivärytminkääntö-yritykseni oli viimeisinä lomapäivinä mitä surkein, enkä eilenkään saanut nukuttua ollenkaan päiväunia, vaikka sitä kovasti yritinkin. On se tuo alitajunta kumma ja raivostuttava, lomalla olisin voinut nukahtaa tuon tuosta mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta nyt, kun olisi oikeasti ollut tärkeä nukkua, en minä tietenkään saa unta. Uskomaton hyypiö.
Loman viimeisimmät päivät meni hektisissä tunnelmissa. Isäni oli jälleen viikonloppuna meillä kaivurin kanssa urakoimassa ja lisäksi meillä oli vieraita koko pitkän viikonlopun ajan. Unet jäivät vähille ja viikonloppu hurahti lähinnä vieraiden eteen touhuillessa. Olisin ehkä kaivannut hieman omaa aikaa enemmän ja rentoutumista, mutta toisin kävi.
Viimeimmät lauseet kuulostavat katkerahkoilta ? Kyllä vain, sitä ne varmasti ovatkin. On mielenkiintoista huomata, miten ihmiset eivät tajua toisen tilannetta tai sitä, että pienillä eleillä voisi toista edes huomioida ja auttaa. Ja nyt en siis tarkoita isääni, joka on auttanut minua enemmän kuin osasin odottaa. Tarkoitan siis muita vieraita. Älkää käsittäkö väärin, rakastan k.o. ihmistä ja pidin todella hänen seuralaisestaan, sitä ei voi kieltää. Mutta en voi ymmärtää sitä, että omien jälkien siivoaminen voi olla niin hiton vaikeeta. Astioiden laittaminen tiskikoneeseen voi olla ylitsepääsemmättömän vastenmielistä tai sohvalla otetun painimatsin jälkeen sohvatyynyjen takaisin asettelu. Saati sitten tyhjien karkkipussien ja -kääreiden tai vaikka vaatteiden kerääminen lattialta. Huoh. Eläminen pienessä mökissä olisi niin paljon helpompaa, jos jokainen hieman edes ajattelisi toisen asemaa ja kunnioittaisi toisen kotia edes korjaamalla jälkensä.
Okei, minun pitäisi olla vieraanvarainen, joustava jne jne. Mutta en silti voi käsittää. Meillä muutenkin ramppasi viikonlopun aikana väkeä, enkä minä ollut niin nopea että olisin saanut siivottua nuorison jälkiä niin, että kotiimme olisi ollut edes muittenkin vieraiden mukava tulla. Minua hävetti, kun joka paikka oli rempallaan ja siivo tuntui vaan jatkuvan jatkumistaan. On harmillista ja jopa noloakin, että minulla tällä hetkellä ei riitä voimavarat palvelemaan ihmisiä hymyssä suin jatkuvasti.
Minun pitäisi olla avarakatseisempi ja ymmärtää. Vieraamme olivat toki sen verran nuoria ja taitavat edustaa hitusen tätä "uusavutonta" sukupolvea, joilla ei oikeasti vaan ehkä aina raksuta päässä. Raksuta sillälailla, että osaisi katsoa ympäristöä ja huomioida toista välillä sen sijaan, että ainut päivän huoli on se, että onko tukka hyvin tai että mitä leffaa seuraavaksi katsotaan. Olisi kuitenkin ollut kohteliasta tarjoutua avuksi raskaana olevalle naiselle, joka koitti hikikarpalot otsalla pitää kotia siistinä ja kaikille viihtyisänä. Olen sellainen ihminen, joka ei toista pyyntöjään montaa kertaa, jos asia ei mene perille kerralla niin en kyllä jaksa enää jankuttakkaan. Muutaman kerran viikonlopun aikana menin itseeni ja pohdin vakavasti, että vaadinko kenties ihmisiltä liikaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos normaalit päivittäiset rutiinit ovat joillekin vieras käsite, niin jo on kumma.
Tämä ei toki ollut ainut asia, mikä rassasi viikonlopun aikana, mutta en vielä halua siitä tänne kirjoittaa. Haluan ensiksi jutella parille tärkeälle ihmiselle tuntemuksistani asioiden suhteen, koska oli ilmiselvää, etteivät he olleet asioista tietoisia ja siksi ehkä tietämättään käyttäytyivät hieman epäkorrektisti minua kohtaan. Haluan selittää omaa käytöstäni ja kertoa heille, miltä minusta oikeasti tuntuu. He ovat todella fiksuja ihmisiä, jotka varmasti osaavat asettua toisen asemaan ja ymmärtää toisen olotilaa. Siksi heille uskallankin puhua.
Mutta vielä hetkeksi aikaisempaan palatakseni, onneksi minun ei tarvitse ottaa vieraita vastaan pitkään aikaan. Ei ainakaan sellaisia, jotka tuovat mukanaan vain lisästressiä ja työtä. Ne vieraat ovat sitten asia erikseen, jotka osaavat pitää tavarat edes suhteellisen järjestyksessä ja katsoa asioita myös kotiväen kannalta. Onneksi pääasiassa ystäväni ovat juuri sellaisia henkilöitä, jotka osaavat olla "kuin kotonaan" monella eri tavalla :)
Mutta nyt loppuu murpatus! Elämään kuuluu myös hyvääkin, joten miksi jäädä montun pohjalle makaamaan ja murjottamaan! Laitan tähän muutamia kuvia kentän hahmotelmasta, mitä on tullut viime päivinä napsittua. Tämähän ei siis ole todellakaan valmis vielä, maa on siis vasta nyt muokattu ja tasattu : Sitten alkaa vasta oikea kentän rakennus :)
Kertokaas ystävät, olinko taas jälleen ihan pässi ? :D
<3 Henna
tiistai 31. heinäkuuta 2012
torstai 26. heinäkuuta 2012
Me selvittiin
Pieni mummonmökki pellon reunalla,
Kylmän talven yli vielä paikalla,
Kaksi parvekkeella hiljaa, muistaa kyyneleet.
Syöpyi mieliin talvi-ilta suruinen,
suuren odotuksen jälkeen uutinen :
Varhain kuollut rakkaus - keskeneräinen.
Haaveet joskus haudataan, ne muuttaa muotoaan,
Olit liian kaunis lahja tähän karuun maailmaan.
Kahdestaan on helpompaa, nämä vuoret valloittaa.
Vaikka taivas satoi lunta - me kyllä selvittiin.
ME SELVITTIIN
Muistan, mökin perustukset laskettiin,
ne seisoo vahvana, kuin päivä jona luvattiin
Olla toisillemme aina, ja rakastaa.
Uusi ihme lastenhuoneen perällä,
kehdon seinään pian omaa maailmaansa rakentaa
se hymyilee kuin sinä.
Haaveet joskus haudataan, ne muuttaa muotoaan,
Olit liian kaunis lahja tähän karuun maailmaan.
Kahdestaan on helpompaa, nämä vuoret valloittaa.
Vaikka taivas satoi lunta - me kyllä selvittiin.
<3 ME SELVITTIIN <3
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Uutta ulkoasua kehiin!
Olen jo pitkään ollut erittäin tympääntynyt blogini tylsään ja mitäänsanomattomaan ulkoasuun ja nyt sain vihdoin sitä edes hieman uudistettua, avuliaan henkilön avustuksella. Pidin entisestä banneristani kyllä, mutta uudistus on aina hyvästä! Aiemmin eräs blogini lukija teki bannerin minulle lahjaksi, mutten saanut sitä käytettyä jostain syystä blogissani. Epäilen vahvasti, että kyse oli minun taidoissani, koska tämänkin ulkoasun "tekemiseen" sain tuhlattua kallisarvoista aikaani parikin tuntia. Nyt aikani tuhlaantui lähestulkoon siihen, että saan lisätilaa kuvilleni, koska bloggeri herjasi minulle banneria lisätessäni, että kuvatilani olisi muka jo täyttynyt. Omituista. En ole todellakaan mikään akt-älykkö tai tekniikan ihmelapsi, itseasiassa olen mitä surkein ihminen säätämään mitään tietokoneiden kanssa. Jo se, että kirjoitan blogia, on minulle saavutus :D
Kuitenkin, sain yhteydenoton lukijaltani Suvilta, joka tarjoutui tekemään blogilleni uuden bannerin. Tarjous tuli kuin tilauksesta, sillä olin itsekin saanut visioita uuden bannerin suhteen, mutta itselläni taidot eivät riitä itse toteutukseen. Sama pätisi videoiden ym. kanssa. Minulta kun toivottu mm. videopostausta, ja se etten voi sitä toteuttaa, harmittaa vietävästi. Pitäisi varmaan ottaa itseänsä niskasta kiinni ja yksinkertaisesti vaan yrittää opetella koko touhu vaikka hampaat irvissä. Tiedän, että keskittymiseni ja huono itsehillintäni tuottaa vaikeuksia teknisten asioitten opettelemisen kanssa. Olisi kiva säätää kaikkea muutakin kivaa blogin asetuksissa, mutta en vaan yksinkertaisesti osaa ja sitä myöten en edes uskall yrittää. Taidan tarvita erillisen atk-tukihenkilön hommaan :D
Mutta jokatapauksessa, Suvi näppärästi toteutti toiveitteni mukaisen bannerin, josta tuli minulle juuri sopiva ja yksinkertaisen kaunis. Iso kiitos Suville <3 Halusin mustavalkoisen bannerin ja ulkoasun siksi, että mustavalkoinen värimaailma sopii hyvin blogin henkeen ja pidän yksinkertaisuudesta.
Mutta mitäs mieltä te olette ? Toivotan myös uudet lukijat tervetulleeksi, laittakaahan kysymyksiä ja toiveita postausten suhteen tulemaan, pyrin vastaamaan aina mahdollisimman kattavasti ja parhaani mukaan! :)
<3 Henna
Kuitenkin, sain yhteydenoton lukijaltani Suvilta, joka tarjoutui tekemään blogilleni uuden bannerin. Tarjous tuli kuin tilauksesta, sillä olin itsekin saanut visioita uuden bannerin suhteen, mutta itselläni taidot eivät riitä itse toteutukseen. Sama pätisi videoiden ym. kanssa. Minulta kun toivottu mm. videopostausta, ja se etten voi sitä toteuttaa, harmittaa vietävästi. Pitäisi varmaan ottaa itseänsä niskasta kiinni ja yksinkertaisesti vaan yrittää opetella koko touhu vaikka hampaat irvissä. Tiedän, että keskittymiseni ja huono itsehillintäni tuottaa vaikeuksia teknisten asioitten opettelemisen kanssa. Olisi kiva säätää kaikkea muutakin kivaa blogin asetuksissa, mutta en vaan yksinkertaisesti osaa ja sitä myöten en edes uskall yrittää. Taidan tarvita erillisen atk-tukihenkilön hommaan :D
Mutta jokatapauksessa, Suvi näppärästi toteutti toiveitteni mukaisen bannerin, josta tuli minulle juuri sopiva ja yksinkertaisen kaunis. Iso kiitos Suville <3 Halusin mustavalkoisen bannerin ja ulkoasun siksi, että mustavalkoinen värimaailma sopii hyvin blogin henkeen ja pidän yksinkertaisuudesta.
Mutta mitäs mieltä te olette ? Toivotan myös uudet lukijat tervetulleeksi, laittakaahan kysymyksiä ja toiveita postausten suhteen tulemaan, pyrin vastaamaan aina mahdollisimman kattavasti ja parhaani mukaan! :)
<3 Henna
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Pohdinta-täyteinen viikonloppu kera unelman rakentamisen
Viikonloppu alkaa olla ohitse ja pitkän pitkästä lomastani pyörähtää kohta viimeinen viikko käyntiin. Minulla alkaa olla jo aikamoinen ikävä työni pariin, etenkin hoivakodin asukkaita ja mahtavia työkavereitani on ihana nähdä pitkästä aikaa. Ikävöin myös unettomia öitä, yksinäistä hiljaisuutta ja sen myötä syntyvää voimakasta henkevää pohdiskelua sieluni syövereissä. Tosin, aina en ole pohdiskeluissani tullut mitä parhaimpiin johtopäätöksiin, koska "järkeilyn" lisäksi mielikuvitukseni alkaa laukkailla aikamoista kiitoa ja silloin saatan kuin varkain tuottaa päässäni sellaista draamaa, että oksat pois. Onneksi vain murto-osan ajatuksistani kuitenkin julkaisen, yleensä ne järkevät pohdinnat.
Olen viime päivinä ollut todella vähän tietokoneen ääressä ja sitä myöten huomannut, miten yksinkertaisempaa elämä on, kun ihminen ei ime netistä tai muutenkaan sosiaalisen median kautta mitään ylimääräistä hössötys- sisältöä ja turhia vaikutteita elämäänsä. Ihminen saa enemmän aikaiseksi ja muutenkin mieli on kevyempi, ainakin itseni kohdalla. Tätä ajatellessani olin jopa hetken sitä mieltä, että poistan facebook-profiilini ja lopetan blogini kirjoittamisen. Keskityn paremmin omaan elämääni ja kirjoitan tuntemuksia salaisemmin tai luon uuden blogin sekä joka on nähtävissä vain rekisteröityneille käyttäjille, jotta tuntisin lukijani paremmin. Myös facebookissa pitäisin vain tietyt henkilöt kavereinani uudessa profiilissani.
Ehkä tämä ajatus myös siksi, että olen kuullut huhuja, että blogini kirjoituksia ja muutenkin asioitani puidaan yleisemmin muualla ja nyt en tarkoita nettimaailmaa. Tunnen monia, jotka käyvät katsomassa blogiani useamman kerran vuorokaudessa odottaen, olenko kirjoittanut mitään. Kuitenkaan muutama näistä ihmisistä eivät juurikaan minulle palautetta anna henkilökohtaisesti, vaan sitä sitten puidaan muissa keskusteluissa jopa hieman vääristellen asioita, joista olenkin osan saanut kautta rantain kuulla korvilleni. Se on jännä, miten seinillä ja jopa metsän puillakin on korvat. Mutta sinänsä minua ei asia haittaa, lähinnä huvittaa. Toisaalta, kun kuulen keskusteluista, tekisi mieli poistaa koko blogi, etteivät nämä selän takana vatvojat pääsisi mässäilemään minun elämälläni. En nyt kuitenkaan toistaiseksi häiriinny muutaman ihmisen no-life vatvomisesta niin, että minun pitäisi poistaa julkinen päiväkirjani täältä. Olen kuitenkin halunnut jakaa syviä tuntemuksiani täällä yleisesti myös siksi, että siitä olisi jollekin apua. Mutta en tiedä, onko tästä enää siihen.
Tiedän, olen itse varmasti syyllinen siihen, että herätän erilaisia tuntemuksia. Olen joskus todella jääräpäinen, tempperamenttinen ja suorapuheinen, joka kertoo mielipiteensä turhankin napakasti ollen välillä ehkä epäkohteliaan oloinen. Mutta minä en taas mahda sille mitään, jos joillekin suora ja rehellinen puhe on liikaa. Toki en minäkään kaikkia mielipiteitäni lauo suustani ulos, ja ihan vain siksi, etten loukkaa muita. Jos ihmiset oikeasti tietäisivät, mitä100 % rehellisesti ajattelen - tämä nykyinen tapani kommunikoida on kuin silittelelyä höyhenellä heidän kasvojaan.
Mutta teidän lukijoiden palaute on minulle tärkeää! Mitä voisin tehdä paremmin, vai onko mitään järkeä pitää tätä puljua pystyssä ? Uskallan odottaa anonyymeiltä jotain shaibaa, koska useimmiten ne juuri laittavat jotain, eivätkä kuitenkaan uskalla seisoa sanojensa takana edes perään kirjoitetun nimen muodossa. Minulle anonyymit, jotka tulevat tänne vaan heittelemään epämääräisiä kommenttejaan - ovat turhia. Mielummin muutama hyvä lukija, kuin sata huonoa :) Kuitenkin, olen sallinut anonyymien kommentoinnin, koska myös heidänkin seassaan on mukavia ja tosi asiallisia henkilöitä, joilta saa sopivaa palautetta ja ihan kivoja kysymyksiäkin, joihin on mukava vastailla :) Kuitenkin, itse henkilökohtaisesti haluaisin seistä sanojeni takana ja laittaa edes nimeni perään. se kun ei maksa kenellekkään mitään. Jos kerran rekisteröityminen on niin hankalaa, mitä se ei todellakaan ole :) Mutta siis, jokatapauksessa, jokaisen oma asiahan se on :)
Olenkohan puhunut taas liikaa, hyvin luultavasti! :D Ennen kuin häivyn koneelta ja lähden ystäväni vanhempien ranta-saunalle saunomaan, laitan muutamia kuvia viikonlopusta! Kenttä-unelmani edistyy pikkuhiljaa, vaikka matkaa lopulliseen tulokseen on hurjasti. Ja rahaakin tulee kulumaan kiitettävästi. Isäni ja äitini olivat viikonlopun käymässä meillä kera Mauno-kissansa. Isäni toi meille kaivinkoneensa ja muokkasi maata kahden päivän ajan kenttäalueella. Iso työ siinä on, kun alue on hyvin haastava muokattava ja alueelle kentän tekeminen vaatii paljon maita ja tehokasta ojitusta. Mutta luotan isäni taitoon ja siihen, että saamme siihen ihan ok:sti toimivan kentän. Mitään valtavan isoa siihen ei saada mahtumaan, mutta uskon, että perus harrastekenttänä se tulee toimimaan mukavasti. Eniten minua stressaa se, tuleeko kentästä sopivan pehmeä muttei kuitenkaan liian, ja että läpäiseekö se tarpeeksi tehokkaasti vettä. Mutta eiköhän tuo selviä ja kentästä tule ihan hyvä, kun ottaa asioista selvää eikä hosu liikaa. Kentällä kun ei ole mikään tulipalo-kiire, kunhan nyt syksyn loppuessa olisi valmis. Olen todella kiitollinen ystävälleni, joka lahjoitti ison määrän louhosta kenttää varten ja lisäksi ihanaa isääni, joka tuli minua auttamaan unelmani saavuttamiseksi <3
Mutta nyt ulos uhmaamaan sadetta ja hevostelemaan! Sitten saunomaan ja pulikoimaan kera ystävien! Kertokaa minulle, mitä mieltä olitte ajatuksistani, mistä alussa kirjoitin. Olinko ihan höperö? Teidän lukijoiden palaute on minulle tärkeää. Haluan tietää, onko tällä mitään merkitystä?
<3 Henna
Olen viime päivinä ollut todella vähän tietokoneen ääressä ja sitä myöten huomannut, miten yksinkertaisempaa elämä on, kun ihminen ei ime netistä tai muutenkaan sosiaalisen median kautta mitään ylimääräistä hössötys- sisältöä ja turhia vaikutteita elämäänsä. Ihminen saa enemmän aikaiseksi ja muutenkin mieli on kevyempi, ainakin itseni kohdalla. Tätä ajatellessani olin jopa hetken sitä mieltä, että poistan facebook-profiilini ja lopetan blogini kirjoittamisen. Keskityn paremmin omaan elämääni ja kirjoitan tuntemuksia salaisemmin tai luon uuden blogin sekä joka on nähtävissä vain rekisteröityneille käyttäjille, jotta tuntisin lukijani paremmin. Myös facebookissa pitäisin vain tietyt henkilöt kavereinani uudessa profiilissani.
Ehkä tämä ajatus myös siksi, että olen kuullut huhuja, että blogini kirjoituksia ja muutenkin asioitani puidaan yleisemmin muualla ja nyt en tarkoita nettimaailmaa. Tunnen monia, jotka käyvät katsomassa blogiani useamman kerran vuorokaudessa odottaen, olenko kirjoittanut mitään. Kuitenkaan muutama näistä ihmisistä eivät juurikaan minulle palautetta anna henkilökohtaisesti, vaan sitä sitten puidaan muissa keskusteluissa jopa hieman vääristellen asioita, joista olenkin osan saanut kautta rantain kuulla korvilleni. Se on jännä, miten seinillä ja jopa metsän puillakin on korvat. Mutta sinänsä minua ei asia haittaa, lähinnä huvittaa. Toisaalta, kun kuulen keskusteluista, tekisi mieli poistaa koko blogi, etteivät nämä selän takana vatvojat pääsisi mässäilemään minun elämälläni. En nyt kuitenkaan toistaiseksi häiriinny muutaman ihmisen no-life vatvomisesta niin, että minun pitäisi poistaa julkinen päiväkirjani täältä. Olen kuitenkin halunnut jakaa syviä tuntemuksiani täällä yleisesti myös siksi, että siitä olisi jollekin apua. Mutta en tiedä, onko tästä enää siihen.
Tiedän, olen itse varmasti syyllinen siihen, että herätän erilaisia tuntemuksia. Olen joskus todella jääräpäinen, tempperamenttinen ja suorapuheinen, joka kertoo mielipiteensä turhankin napakasti ollen välillä ehkä epäkohteliaan oloinen. Mutta minä en taas mahda sille mitään, jos joillekin suora ja rehellinen puhe on liikaa. Toki en minäkään kaikkia mielipiteitäni lauo suustani ulos, ja ihan vain siksi, etten loukkaa muita. Jos ihmiset oikeasti tietäisivät, mitä100 % rehellisesti ajattelen - tämä nykyinen tapani kommunikoida on kuin silittelelyä höyhenellä heidän kasvojaan.
Mutta teidän lukijoiden palaute on minulle tärkeää! Mitä voisin tehdä paremmin, vai onko mitään järkeä pitää tätä puljua pystyssä ? Uskallan odottaa anonyymeiltä jotain shaibaa, koska useimmiten ne juuri laittavat jotain, eivätkä kuitenkaan uskalla seisoa sanojensa takana edes perään kirjoitetun nimen muodossa. Minulle anonyymit, jotka tulevat tänne vaan heittelemään epämääräisiä kommenttejaan - ovat turhia. Mielummin muutama hyvä lukija, kuin sata huonoa :) Kuitenkin, olen sallinut anonyymien kommentoinnin, koska myös heidänkin seassaan on mukavia ja tosi asiallisia henkilöitä, joilta saa sopivaa palautetta ja ihan kivoja kysymyksiäkin, joihin on mukava vastailla :) Kuitenkin, itse henkilökohtaisesti haluaisin seistä sanojeni takana ja laittaa edes nimeni perään. se kun ei maksa kenellekkään mitään. Jos kerran rekisteröityminen on niin hankalaa, mitä se ei todellakaan ole :) Mutta siis, jokatapauksessa, jokaisen oma asiahan se on :)
Olenkohan puhunut taas liikaa, hyvin luultavasti! :D Ennen kuin häivyn koneelta ja lähden ystäväni vanhempien ranta-saunalle saunomaan, laitan muutamia kuvia viikonlopusta! Kenttä-unelmani edistyy pikkuhiljaa, vaikka matkaa lopulliseen tulokseen on hurjasti. Ja rahaakin tulee kulumaan kiitettävästi. Isäni ja äitini olivat viikonlopun käymässä meillä kera Mauno-kissansa. Isäni toi meille kaivinkoneensa ja muokkasi maata kahden päivän ajan kenttäalueella. Iso työ siinä on, kun alue on hyvin haastava muokattava ja alueelle kentän tekeminen vaatii paljon maita ja tehokasta ojitusta. Mutta luotan isäni taitoon ja siihen, että saamme siihen ihan ok:sti toimivan kentän. Mitään valtavan isoa siihen ei saada mahtumaan, mutta uskon, että perus harrastekenttänä se tulee toimimaan mukavasti. Eniten minua stressaa se, tuleeko kentästä sopivan pehmeä muttei kuitenkaan liian, ja että läpäiseekö se tarpeeksi tehokkaasti vettä. Mutta eiköhän tuo selviä ja kentästä tule ihan hyvä, kun ottaa asioista selvää eikä hosu liikaa. Kentällä kun ei ole mikään tulipalo-kiire, kunhan nyt syksyn loppuessa olisi valmis. Olen todella kiitollinen ystävälleni, joka lahjoitti ison määrän louhosta kenttää varten ja lisäksi ihanaa isääni, joka tuli minua auttamaan unelmani saavuttamiseksi <3
Nams :) |
Mauno <3 |
Minun lazer-mies <3 |
Kyllä siihe jonnilainen läntti tullee :) |
Mutta nyt ulos uhmaamaan sadetta ja hevostelemaan! Sitten saunomaan ja pulikoimaan kera ystävien! Kertokaa minulle, mitä mieltä olitte ajatuksistani, mistä alussa kirjoitin. Olinko ihan höperö? Teidän lukijoiden palaute on minulle tärkeää. Haluan tietää, onko tällä mitään merkitystä?
<3 Henna
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Piristettä kampaajan tuolilta
Sain toukokuussa ihanilta ystäviltäni yhteisenä lahjana lahjakortin kampaajalle. Vaikka hiukseni ovat olleet hanurista jo pitkään, selvisin, tai no lähinnä sain aikaiseksi vasta nyt varattua ajan kampaajalle ja jopa pääsin paikallekin vihdoin ja viimein. Pidän elämääni välillä turhankin hektisenä ja niinkin kiireisenä, etten mukamas ehdi huolehtimaan itsestäni. Nyt oli aikakin ryhdistäytyä viimein ja tehdä itselleen jotain. Täytynee myöntää, että tuskin olisin itse tuonne selvinnyt, jos ystäväni eivät olisi ihanasti, kaikella rakkaudella vinkkailleet minulle lahjakortin muodossa, että olisin parturin tarpeessa :D Iso kiitos siis kaikille mussukoille! <3
Otin itsestäni sunnuntaina kuvan aamulla, kun olin itkenyt aamun ensimmäiset itkut Dooriksen tulevan lähdön vuoksi, hiukseni olivat harjaamatta ( niin kuin useimmiten on ) ja olin juuri purkanut ne epämääräiseltä nutturalta. Olin aika kaamea näky synkkine kasvoineni ja takkuisine hiuksineni. Olin niin piristysruiskeen tarpeessa, joten maanantainen kampaaja-aika tuli kuin tilauksesta.
Minulla oli viimeksi hiukset "oikeasti hyvin" vuonna 2008, kun asuin Kuopiossa ja huolehdin itsestäni paremmin. Olin hoikemmassa kunnossa ja katsoin ulkonäköni perään tarkemmin. Nyt olosuhteiden muuttuessa viime vuosina, lähinnä koti ja pihatöiden ja eläinten huolehtimisen astuessa kuvioihin voimakkaammin, unohdin huolehtia itsestäni. Enkä nyt puhu enää pelkästään hiuksistani :) Käytin rahani säästämiseen tavoittaakseni unelmani ja näin asioiden eteen kovasti vaivaa. Se näkyy minussa. Mutta nyt on minun vuoroni. Aion pitää itsestäni enemmän huolta, koska itse voidessani hyvin, voin pitää myös rakkaistani paremmin huolta. Itse en tätä meinannut tajuta, vasta parin läheisen ystävän sanat saivat minut tajuamaan kaiken paremmin.
Ai että rakastin noita hiuksia! Punainen raita vaan haalistui nopeasti oranssiksi, ja malli kasvoi nopeasti ulos muotistaan, mutta muuten kyllä minulle niin passeli lookki kaiken kaikkiaan. Tuon mallin suunnittelin itse itselleni aikoinaan ja halusin tuontyylisen tälläkin kertaa takaisin. Nyt vaan en halunnut raitaa, vaan kokomustan, jota aion jossain vaiheessa piristää jollakin kivanvärisellä hiuslisäkkeellä, jos vaan saan aikaiseksi ;)
Olin niin tyytyväinen lopputulokseen. Hiuksia hävisi päästäni noin puolet ja pituuskin romahti kunnolla, mutta niin halusinkin. Hiukseni olivat päässeet äärimmäisen huonoon kuntoon, latvat olivat hapristuneet ja kuivahtaneet olemattomiin ja muutenkin olin niin kyllästynyt, kun ne olivat koko ajan tielläni. Ne olivat myös hiostavat ja usein hyvin ärsyttävät ratsastaessa. Nyt saan kevyesti föönaamalla ja vahalla nostelemalla hiukseni laitettua näppärästi. Kaiken kukkuraksi ne ovat särmikkäät ja sopivat minulle loistavasti. Sori kun hehkutan, mutta olen todella piristynyt uudesta tukasta ja nauran itselleni, kun en ole aiemmin selvinnyt kampaajan tuoliin rentoutumaan.
<3 Henna
Otin itsestäni sunnuntaina kuvan aamulla, kun olin itkenyt aamun ensimmäiset itkut Dooriksen tulevan lähdön vuoksi, hiukseni olivat harjaamatta ( niin kuin useimmiten on ) ja olin juuri purkanut ne epämääräiseltä nutturalta. Olin aika kaamea näky synkkine kasvoineni ja takkuisine hiuksineni. Olin niin piristysruiskeen tarpeessa, joten maanantainen kampaaja-aika tuli kuin tilauksesta.
Minulla oli viimeksi hiukset "oikeasti hyvin" vuonna 2008, kun asuin Kuopiossa ja huolehdin itsestäni paremmin. Olin hoikemmassa kunnossa ja katsoin ulkonäköni perään tarkemmin. Nyt olosuhteiden muuttuessa viime vuosina, lähinnä koti ja pihatöiden ja eläinten huolehtimisen astuessa kuvioihin voimakkaammin, unohdin huolehtia itsestäni. Enkä nyt puhu enää pelkästään hiuksistani :) Käytin rahani säästämiseen tavoittaakseni unelmani ja näin asioiden eteen kovasti vaivaa. Se näkyy minussa. Mutta nyt on minun vuoroni. Aion pitää itsestäni enemmän huolta, koska itse voidessani hyvin, voin pitää myös rakkaistani paremmin huolta. Itse en tätä meinannut tajuta, vasta parin läheisen ystävän sanat saivat minut tajuamaan kaiken paremmin.
Ai että rakastin noita hiuksia! Punainen raita vaan haalistui nopeasti oranssiksi, ja malli kasvoi nopeasti ulos muotistaan, mutta muuten kyllä minulle niin passeli lookki kaiken kaikkiaan. Tuon mallin suunnittelin itse itselleni aikoinaan ja halusin tuontyylisen tälläkin kertaa takaisin. Nyt vaan en halunnut raitaa, vaan kokomustan, jota aion jossain vaiheessa piristää jollakin kivanvärisellä hiuslisäkkeellä, jos vaan saan aikaiseksi ;)
Ihanat uudet hiukset |
<3 Henna
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Luopuminen on rakkauden hinta
En eilen kyennyt kirjoittamaan kunnollista postausta Dooriksen lähdöstä, sillä tuntui että muserrun täysin enkä saa henkeä lainkaan tehdäkseni ylipäätään mitään. Miten raskasta onkaan luopua noin lyhyessä ajassa rakkaaksi tulleesta lemmikistä? Kuitenkin väärinymmärryksiä oikaistakseni tai lähinnä omien ajatusteni selvittämiseksi päätin vielä aiheesta kirjoittaa.
Sain siis viime viikolla yhteydenoton pariskunnalta, jotka asuvat maalla todella syrjässä ja harrastavat metsästystä, erityisesti jänisten. Heillä oli kova tarve ajokoiralle ja muutenkin elämäntilanteensa sellainen, että aktiivinen koira sopii hyvin heidän kuvioihinsa.
Olin aiemmin hyljännyt monta kotitarjousta olosuhteiden huonouden vuoksi, joten tämä vaihtoehto oli kuin taivaasta laskeutunut. Doris on kuitenkin koira, joka ei tulisi pärjäämään kerrostaloasunnossa tai muutenkaan kaupungissa. Niin kova riistavietti ja haukkuherkkyys sitä ohjaa yyberkovan energialatauksen lisäksi.
Jokatapauksessa, tämä pariskunta tuli eilen sovitusti katsomaan koiraa. Ehdin aamun aika orjentoitua siihen, että mitä mahdollisimmin Dooris lähtee heidän mukaansa. Käytin koiran pitkällä lenkillä ja annoin sille aikaa. Kuitenkaan yhteisestä ajasta ei meinannut tulla mitään, sillä itkin koko ajan. Yritin nieleskellä ja löytää asiasta sen oikeudenmukaisuuden ja muistaa, että juuri näin pitää asioiden mennä. Silti romahdin tuon tuosta enkä meinannut pysyä tolpillani.
Koiraki oli hämillään ja tuli jatkuvasti luokseni häntää heiluttaen ja painautui minua vasten odotellen rapsutuksia. Sen silmistä kuitenkin paistoi epäluulo ja ihmetys siitä, miksi sitä halatessani itken enkä saa sanaa suustani. Koitin ryhdistäytyä ja sainkin juteltua sille kaikesta.
Hetken vierailtuaan uudet omistajat ihastuivat koiraan ja tovin juteltuamme he kysyivät, raaskinko antaa koiraa heidän mukaansa. Ääni väristen sain kaivettua myöntävän vastauksen kurkustani, vaikka tuntui että sydämeni hangoittelee vastaan koko voimastaan. Kun suostuin, sain vielä sanottua, että jos tulette toisiin aatoksiin, otan koiran takasin. He epäilivät sitä, sillä olivat tykästyneet koiraan kovin. Ja myös dooris tuntui tykkäävän uusista ihmisistään. Se painautui istumaan uuden isäntäsä jalkoihin ja tuijotti miestä palo silmissään. Mies ehkä muistutti jollain tapaa setääni, sillä hän tuoksui tupakalle ja oli nauravainen ja erittäin miellyttävä mies. Minun oli helppo antaa koira heille.
Itkin koko loppukeskustelun ajan, mutta onneksi mieheni oli läsnä ja jatkoi juttelua loppuun asti. Sain juuri ja juuri pyydeltyä anteeksi tunneryöppyäni ja kerrottua, että koira on minulle todella rakas ja luopuminen todella rankkaa. Mutta heillä on varmasti parempi koti tarjota rakkaalle Toukilleni.
Sain halata koiraa vielä kerran, suukotella sitä lörttöturvalleen ja kuiskata korvaan : " Ole reipas ja kiltti tyttö. Äiti rakastaa sinua."
Koira kiipesi luottavaisin mielin auton takapenkille, heilutti häntää uusille omistajilleen ja sain vielä hipaistua sitä kevyesti, ennen kuin ovi pantiin kiinni. Auton startatessa en kyennyt katsomaan taakseni, vaan hetken poispäin käveltyäni vajosin pihamme nurmikolle huutamaan ja parkumaan, kuin pieni lapsi. Minua hävetti, mutta en voinut reaktiolleni mitään. Olin menettänyt viimeisenkin palasen sedästäni, joka oli minulle kuin toinen isä. Hetkellisesti tuntui, että Dooriksen lisäksi petin kaikki sukulaiseni.
Tiedän, olen naurettava. Toimin täysin oikein koiraa, muita perheenjäseniäni ja itseäni kohtaan, mutta olin elämässäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, että annan lemmikkini pois "vapaaehtoisesti". Ennen kun olin taistellut niistä viimeiseen verenpisaraan ja luopunut vasta sitten, kun en halannut rakkaani kärsivän. Luopuminen on kuitenkin rakkauden hinta, silloin mitataan rakkautesi määrä lemmikkiäsi kohtaan. Jos rakastaa tarpeeksi, osaa myös päästää irti toisen hyvinvoinnin vuoksi ja tuskan poistamiseksi.
Nyt on Dooriksella hyvä olla. Se saa temmelää enemmän vapaasti, pääsee pitkille lenkeille ja syksyllä/talvella paljon jänisjahtiin. Minulla ei ollut tarjota niin paljon, mitä uusilla omistajilla, ja rakastaakseni koiraa, päästin sen menemään. Vaikka ikävä valtaa mieleni edelleen ja saa sydämeni tykyttelemään ylimääräisiä tahtejaan, silti koitan pitää järjen päässäni.
Minun täytyy kiittää kovasti ystävääni Jennaa, joka on auttanut minua silmittömän paljon kaiken tämän ja muunkin hässäkän keskellä. Eilisestä ei olisi tullut varmaan mitään, jos hän ei olisi ollut melkein välittömästi luonani, kun Dooris lähti. Jennan järkevät sanat saivat minut rentoutumaan ja yhteinen ratsastuslenkki sai minut piristymään kaatosateesta huolimatta. Myös muutamien muiden ystävien tsemppaavat puhelut saivat minut nousemaan synkkyydestä. Ystävät ovat kyllä sellainen taivaanlahja, että niitä ei voi korvata mitenkään.
Koiran lähteminen näkyi jo selkeästi tänä aamuna. Pihalla sai kävellä ilman mahdotonta louskutusta ja ilman huonoa omatuntoa. Eläinlaumamme harmonia alkaa palata takaisin omiin uriinsa, kunhan nyt Viljo tulee kotiin kohta viikonmittaiselta biletysreissultaan :D
Kyllä tämä tästä.
<3 Henna
Sain siis viime viikolla yhteydenoton pariskunnalta, jotka asuvat maalla todella syrjässä ja harrastavat metsästystä, erityisesti jänisten. Heillä oli kova tarve ajokoiralle ja muutenkin elämäntilanteensa sellainen, että aktiivinen koira sopii hyvin heidän kuvioihinsa.
Olin aiemmin hyljännyt monta kotitarjousta olosuhteiden huonouden vuoksi, joten tämä vaihtoehto oli kuin taivaasta laskeutunut. Doris on kuitenkin koira, joka ei tulisi pärjäämään kerrostaloasunnossa tai muutenkaan kaupungissa. Niin kova riistavietti ja haukkuherkkyys sitä ohjaa yyberkovan energialatauksen lisäksi.
Jokatapauksessa, tämä pariskunta tuli eilen sovitusti katsomaan koiraa. Ehdin aamun aika orjentoitua siihen, että mitä mahdollisimmin Dooris lähtee heidän mukaansa. Käytin koiran pitkällä lenkillä ja annoin sille aikaa. Kuitenkaan yhteisestä ajasta ei meinannut tulla mitään, sillä itkin koko ajan. Yritin nieleskellä ja löytää asiasta sen oikeudenmukaisuuden ja muistaa, että juuri näin pitää asioiden mennä. Silti romahdin tuon tuosta enkä meinannut pysyä tolpillani.
Koiraki oli hämillään ja tuli jatkuvasti luokseni häntää heiluttaen ja painautui minua vasten odotellen rapsutuksia. Sen silmistä kuitenkin paistoi epäluulo ja ihmetys siitä, miksi sitä halatessani itken enkä saa sanaa suustani. Koitin ryhdistäytyä ja sainkin juteltua sille kaikesta.
Hetken vierailtuaan uudet omistajat ihastuivat koiraan ja tovin juteltuamme he kysyivät, raaskinko antaa koiraa heidän mukaansa. Ääni väristen sain kaivettua myöntävän vastauksen kurkustani, vaikka tuntui että sydämeni hangoittelee vastaan koko voimastaan. Kun suostuin, sain vielä sanottua, että jos tulette toisiin aatoksiin, otan koiran takasin. He epäilivät sitä, sillä olivat tykästyneet koiraan kovin. Ja myös dooris tuntui tykkäävän uusista ihmisistään. Se painautui istumaan uuden isäntäsä jalkoihin ja tuijotti miestä palo silmissään. Mies ehkä muistutti jollain tapaa setääni, sillä hän tuoksui tupakalle ja oli nauravainen ja erittäin miellyttävä mies. Minun oli helppo antaa koira heille.
Itkin koko loppukeskustelun ajan, mutta onneksi mieheni oli läsnä ja jatkoi juttelua loppuun asti. Sain juuri ja juuri pyydeltyä anteeksi tunneryöppyäni ja kerrottua, että koira on minulle todella rakas ja luopuminen todella rankkaa. Mutta heillä on varmasti parempi koti tarjota rakkaalle Toukilleni.
Sain halata koiraa vielä kerran, suukotella sitä lörttöturvalleen ja kuiskata korvaan : " Ole reipas ja kiltti tyttö. Äiti rakastaa sinua."
Koira kiipesi luottavaisin mielin auton takapenkille, heilutti häntää uusille omistajilleen ja sain vielä hipaistua sitä kevyesti, ennen kuin ovi pantiin kiinni. Auton startatessa en kyennyt katsomaan taakseni, vaan hetken poispäin käveltyäni vajosin pihamme nurmikolle huutamaan ja parkumaan, kuin pieni lapsi. Minua hävetti, mutta en voinut reaktiolleni mitään. Olin menettänyt viimeisenkin palasen sedästäni, joka oli minulle kuin toinen isä. Hetkellisesti tuntui, että Dooriksen lisäksi petin kaikki sukulaiseni.
Tiedän, olen naurettava. Toimin täysin oikein koiraa, muita perheenjäseniäni ja itseäni kohtaan, mutta olin elämässäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, että annan lemmikkini pois "vapaaehtoisesti". Ennen kun olin taistellut niistä viimeiseen verenpisaraan ja luopunut vasta sitten, kun en halannut rakkaani kärsivän. Luopuminen on kuitenkin rakkauden hinta, silloin mitataan rakkautesi määrä lemmikkiäsi kohtaan. Jos rakastaa tarpeeksi, osaa myös päästää irti toisen hyvinvoinnin vuoksi ja tuskan poistamiseksi.
Nyt on Dooriksella hyvä olla. Se saa temmelää enemmän vapaasti, pääsee pitkille lenkeille ja syksyllä/talvella paljon jänisjahtiin. Minulla ei ollut tarjota niin paljon, mitä uusilla omistajilla, ja rakastaakseni koiraa, päästin sen menemään. Vaikka ikävä valtaa mieleni edelleen ja saa sydämeni tykyttelemään ylimääräisiä tahtejaan, silti koitan pitää järjen päässäni.
Minun täytyy kiittää kovasti ystävääni Jennaa, joka on auttanut minua silmittömän paljon kaiken tämän ja muunkin hässäkän keskellä. Eilisestä ei olisi tullut varmaan mitään, jos hän ei olisi ollut melkein välittömästi luonani, kun Dooris lähti. Jennan järkevät sanat saivat minut rentoutumaan ja yhteinen ratsastuslenkki sai minut piristymään kaatosateesta huolimatta. Myös muutamien muiden ystävien tsemppaavat puhelut saivat minut nousemaan synkkyydestä. Ystävät ovat kyllä sellainen taivaanlahja, että niitä ei voi korvata mitenkään.
Koiran lähteminen näkyi jo selkeästi tänä aamuna. Pihalla sai kävellä ilman mahdotonta louskutusta ja ilman huonoa omatuntoa. Eläinlaumamme harmonia alkaa palata takaisin omiin uriinsa, kunhan nyt Viljo tulee kotiin kohta viikonmittaiselta biletysreissultaan :D
Kyllä tämä tästä.
<3 Henna
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Vain hetki sitten me kohdattiin
Minua myös tarvitsit niin
Ja suruisasti sinä katsoit vain mua
Ja huomasin, tarvitsin myös sua
Mä muistan, kuinka aina leikittiin
Sadesäät, yhdessä niin
Takan luona, sylityksin
Ja huomaan nyt, me oomme yksin.
Nyt näkemiin, oi kulta.
Hyvästi, kai iäksi.
Ja kaunis muisto aina
se on, mun syömmessäin.
Heippa äitin rakas. Olet aina muistoissani.
<3 Henna
Minua myös tarvitsit niin
Ja suruisasti sinä katsoit vain mua
Ja huomasin, tarvitsin myös sua
Mä muistan, kuinka aina leikittiin
Sadesäät, yhdessä niin
Takan luona, sylityksin
Ja huomaan nyt, me oomme yksin.
Nyt näkemiin, oi kulta.
Hyvästi, kai iäksi.
Ja kaunis muisto aina
se on, mun syömmessäin.
Heippa äitin rakas. Olet aina muistoissani.
<3 Henna
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Leiritunnelmia
Heräsin juuri pitkiltä päiväunilta, viime päivinä on tullut nukuttua naurettavan vähän ja se kyllä alkoi tuntua luissa ja ytimissä. Tänään tuntui siltä, etten vaan yksinkertaisesti enää pysty pitämään silmiäni auki. Nyt unien jälkeen olo on tokkurainen, mutta selkeästi virkeämpi. Viimeistään herään, kun lähden kohta käymään pienellä käppäilylenkillä ystäväni ja heppojen kanssa.
Mutta leiristä, siitähän minun piti teille kertoa! Leiri oli kaikenkaikkiaan todella mukava ja kaikki meni Kuskonkin osalta loistavasti. Leiriläisiä oli yhteensä 8 ja meitä "isoja" melkein yhtä paljon. Ihan hyvä, sillä tekemistä oli paljon ja tekeväisiä käsiä tarvittiin.
Leirillä ratsastusta oli päivän aikana yhteensä neljä tuntia, eli kaksi jokaista osallistujaa kohden. Tunnit pidettiin jaettuina kaksointunteina, mikä oli ihan hyvän järjestelmä. Hevosia oli siis leirillä 4 kappaletta, mikä on sopiva määrä isolle kentälle. Tilaa on työskennellä hyvin, eikä ahdasta pääse tulemaan niin helposti, ainakaan ei pitäisi.
Mutta Kuskon ansiosta meinasi tulla välillä vähän ahdasta, se on niin nopea askeleinen ja reipas ukkeli liikkumaan. Toiset hevoset olivat jo kokonsa puolesta hitaampia liikkujia, mutta toiset myös vähän laiskojakin. Kuskon ratsastaja ainakin pääsi harjoittelemaan voltin tekoa mukavasti, jotta välit saatiin pysymään sopivina.
Kusko yllätti minut. Halusin kyllä aikaisemmin uskoa, että herra edustaisi hyvin ja olisi oma lungi itsensä, mutta kuitenkin pieni jännitys takaraivossani sai ajattelemaan, että se saattaisi häseltää tai olla syömättä ja juomatta leirin ajan. Toisin kuitenkin kävi, ruuna oli rento, rauhallinen, todella hyväkäytöksinen ja eväätkin maistuivat hyvin. Oli hieno huomata, miten se yritti koko ajan parhaansa, ymmärsi selässä olevien ratsastajien pienuuden ja antoi paljon ratsastajan virheitä anteeksi. Se on kyllä todella hyvä tunti- ja terapiaratsu reippaista askelistaan huolimatta.
Pari rohkeinta pikku ratsastajaa halusi myös laukata herralla. Ajatus aluksi hirvitti minua, ja aikaisemmin olin luonnollisesti ajatellut, että ei se suostu edes kentällä laukkamaan. Varsinkin, kun selässä on pieni ratsastaja. Kuskossa on sellainen piirre, että se ei juokse eteenpäin, jos se kokee ratsastajan putoavan selästään. Myös kentän pohjasta se on hyvin tarkka. Mutta kaikki meni hienosti, herra nosti laukan yllättävän helposti ja polki hienosti ja tasaisesti menemään. Lasten silmissä Kusko oli valtava ja isoliikkeinen hevonen :D
Myös kaverini ehti ennen leiriä testata kentän Kuskon kanssa, ja herra toimi siellä oikein loistavasti. Kyllä kentän pohjalla on todellakin väliä! Kentän pohja majalla on niin hyvä, että siellä ei hevosen tarvitse varoa jalkojaan ja se voi laukkailla siellä hyvällä tasapainolla. Tunnit olivat sen verran kevyitäkin, että pääsin itsekin hieman hevoseni selkään torstaina ja sain testata kentän toimivuuden omalla hevosella ratsastaessa. Oli todella nautinnollista ratsastaa hyvällä pohjalla ja huomata miten hyvin hevonenkin toimii sellaisella :) Kusko sai paljon kehuja hyvästä kunnostaan, sporttisuudestaan ja ratsumaisuudestaan. Toki omistaja uskalsi olla hitusen ylpeä omasta suokki/lämppäristään ;)
Vähäisistä lastauskokemuksistaan huolimatta Kuskon lastauksetkin menivät kohtuu mukavasti. Tiistai-iltana lastaamiseen meni puolisen tuntia, kun lastaussilta pelotti hieman ruunaa, mutta vihdoin ja viimein kaikki jalat sillalle saatuaan, ukko käveli hyvin koppiin. Torstaina leirin loppuessa herra sai seuraa kotimatkalla pienestä risteytysponitamma Lucysta, joka hieman sai ukkeliakin rohkaistumaan, ja tuolloin lastaukseen meni ehkä noin 5 minuuttia. Trailerissa se ei pahemmin riehunut tai mitään muutakaan, vaan matkusti rennosti, eikä pahemmin edes reissun aikana hionnut. Aiemmin kun se on ollut litimärkä sirrtelyn johdosta ja yleensä ripuloinut myös.
Karisma oli pärjäillyt parin yön ja päivän ajan laitsalla oikein hyvin. Mennessäni hakemaan sitä se toki tuli reippaasti luokseni ja sillä tuntui olevan kiire kotiin, kun taluttelin sen reilun kilometkin päästä kotipihaan. Kuskon kuullessa talliin asti tuttujen kavioiden kopseen, se alkoi pyörimään karsinassa, tallista kuului paljon askeleiden töminää, korkeita kiljahduksia ja helliä hörähdyksiä. Vihdoin rakastaivaiset olivat taas yhdessä kera hellien suudelmien. Ilmassa oli kuitenkin aistittavissa pientä epäilystä naiselliselta puolelta: "Missä sinä oot oikein ollut?!! " :D
Tässä pintapuoliset fiilikset meidän leiristä, palaan pian asiaan ihan muissa aiheissa, pysykääpä toverit kartalla! ;)
<3 Henna
Mutta leiristä, siitähän minun piti teille kertoa! Leiri oli kaikenkaikkiaan todella mukava ja kaikki meni Kuskonkin osalta loistavasti. Leiriläisiä oli yhteensä 8 ja meitä "isoja" melkein yhtä paljon. Ihan hyvä, sillä tekemistä oli paljon ja tekeväisiä käsiä tarvittiin.
Mutta Kuskon ansiosta meinasi tulla välillä vähän ahdasta, se on niin nopea askeleinen ja reipas ukkeli liikkumaan. Toiset hevoset olivat jo kokonsa puolesta hitaampia liikkujia, mutta toiset myös vähän laiskojakin. Kuskon ratsastaja ainakin pääsi harjoittelemaan voltin tekoa mukavasti, jotta välit saatiin pysymään sopivina.
Kusko yllätti minut. Halusin kyllä aikaisemmin uskoa, että herra edustaisi hyvin ja olisi oma lungi itsensä, mutta kuitenkin pieni jännitys takaraivossani sai ajattelemaan, että se saattaisi häseltää tai olla syömättä ja juomatta leirin ajan. Toisin kuitenkin kävi, ruuna oli rento, rauhallinen, todella hyväkäytöksinen ja eväätkin maistuivat hyvin. Oli hieno huomata, miten se yritti koko ajan parhaansa, ymmärsi selässä olevien ratsastajien pienuuden ja antoi paljon ratsastajan virheitä anteeksi. Se on kyllä todella hyvä tunti- ja terapiaratsu reippaista askelistaan huolimatta.
Pari rohkeinta pikku ratsastajaa halusi myös laukata herralla. Ajatus aluksi hirvitti minua, ja aikaisemmin olin luonnollisesti ajatellut, että ei se suostu edes kentällä laukkamaan. Varsinkin, kun selässä on pieni ratsastaja. Kuskossa on sellainen piirre, että se ei juokse eteenpäin, jos se kokee ratsastajan putoavan selästään. Myös kentän pohjasta se on hyvin tarkka. Mutta kaikki meni hienosti, herra nosti laukan yllättävän helposti ja polki hienosti ja tasaisesti menemään. Lasten silmissä Kusko oli valtava ja isoliikkeinen hevonen :D
Myös kaverini ehti ennen leiriä testata kentän Kuskon kanssa, ja herra toimi siellä oikein loistavasti. Kyllä kentän pohjalla on todellakin väliä! Kentän pohja majalla on niin hyvä, että siellä ei hevosen tarvitse varoa jalkojaan ja se voi laukkailla siellä hyvällä tasapainolla. Tunnit olivat sen verran kevyitäkin, että pääsin itsekin hieman hevoseni selkään torstaina ja sain testata kentän toimivuuden omalla hevosella ratsastaessa. Oli todella nautinnollista ratsastaa hyvällä pohjalla ja huomata miten hyvin hevonenkin toimii sellaisella :) Kusko sai paljon kehuja hyvästä kunnostaan, sporttisuudestaan ja ratsumaisuudestaan. Toki omistaja uskalsi olla hitusen ylpeä omasta suokki/lämppäristään ;)
Vähäisistä lastauskokemuksistaan huolimatta Kuskon lastauksetkin menivät kohtuu mukavasti. Tiistai-iltana lastaamiseen meni puolisen tuntia, kun lastaussilta pelotti hieman ruunaa, mutta vihdoin ja viimein kaikki jalat sillalle saatuaan, ukko käveli hyvin koppiin. Torstaina leirin loppuessa herra sai seuraa kotimatkalla pienestä risteytysponitamma Lucysta, joka hieman sai ukkeliakin rohkaistumaan, ja tuolloin lastaukseen meni ehkä noin 5 minuuttia. Trailerissa se ei pahemmin riehunut tai mitään muutakaan, vaan matkusti rennosti, eikä pahemmin edes reissun aikana hionnut. Aiemmin kun se on ollut litimärkä sirrtelyn johdosta ja yleensä ripuloinut myös.
Karisma oli pärjäillyt parin yön ja päivän ajan laitsalla oikein hyvin. Mennessäni hakemaan sitä se toki tuli reippaasti luokseni ja sillä tuntui olevan kiire kotiin, kun taluttelin sen reilun kilometkin päästä kotipihaan. Kuskon kuullessa talliin asti tuttujen kavioiden kopseen, se alkoi pyörimään karsinassa, tallista kuului paljon askeleiden töminää, korkeita kiljahduksia ja helliä hörähdyksiä. Vihdoin rakastaivaiset olivat taas yhdessä kera hellien suudelmien. Ilmassa oli kuitenkin aistittavissa pientä epäilystä naiselliselta puolelta: "Missä sinä oot oikein ollut?!! " :D
Tässä pintapuoliset fiilikset meidän leiristä, palaan pian asiaan ihan muissa aiheissa, pysykääpä toverit kartalla! ;)
<3 Henna
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Leirille valmistautumista
Noniin, koittihan sekin päivä vihdoin ja viimein. Minun ja Kuskon leiri-urakka. Olen koko alkukesän odottanut leiriä mielenkiinnolla ja ehtinyt pienessä pääkopassani pyöritellä vaikka millaisia kauhu- ja unelmakuvia leirin ratsastustunneista ym. touhuista.
Kuskolle siis tällainen reissu on siis hänen 17-vuotisen elämänsä ensimmäinen. Ukko on ollut "onnekas", kun se on saanut viettää kotonaan seesteistä elämää kera harvoin vaihtuvien laumatovereiden ja säännöllisen elämänrytmin. Ukko osaakin arvostaa tasaista elämää, eikä kaipaa mitään ylimääräistä häsellystä.
Kuitenkin sen ollessa hyvin lungi ja järkevä kaveri, vien sen mielelläni leirille ja odotan innoissani, että pääsen seuraamaan hevoseni käyttäytymistä ventovieraassa paikassa, vieraitten hevosten kanssa, ratsastelijoista puhumattakaan. Ilman valvontaani en kuitenkaan sitä uskaltaisi päästää, koska haluan olla paikalla, jos jotakin on mahdollista sattua ja voin hevosta lukemalla sen ehkäistä. Omistaja jos kuka kuitenkin osaan lukea hevosensa ilmeitä ja eleitä, sekä lisäksi tietää miten sitä tulee käsitellä.
Tänään on ollut iha karsea keli ulkona. Tosin tuulinen ja viileämpi sää on paljon parempi, kuin helteinen, paahtava ja seisova ilma kera verenhimoisten paarmojen. Mielummin palelen ja kastun, kun katselen paarmoista hermoilevaa hevosta ja sen vuoksi epäonnistunutta ratsastustuntia. Paarmoja ukkeli kun tuntuu vihaavan eniten. Vaikka ötököitä on sankoin joukoin hevosten kimpussa lähestulkoon säällä kuin säällä, olen tänä kesänä huomannut, ettei Vuse enää hemostu niistä niin helposti. Uskon, että se on ötökkäloimen ja säännöllisen tallilevon ansiota. Ruuna ei pääse hermostumaan enää ötököitten pörinästä, vaikka ilme aina kyllä kertoo vatutuksen määrän :D
Pakkailin äsken kimpsut ja kampsut autoon ja nyt odotellaan kyytiä. Tosin se tulee vasta muutaman tunnin kuluttua, joten ehdin hyvin vielä ratsastaa tamman kevyesti ja viedä sen laitumelle muutamaksi päiväksi mussuttelemaan. Hieman olen huolissani sen pärjäämisestä yksin, mutta Karisma on näistä kahdesta se paremmin yksin pärjäävä yksilö. Sitä ei yleensä pahemmin haittaa, vaikka Kusko lähteekin yksin lenkille. Nyt kuitenkin muutaman päivän yksinäisyys saattaa ihmetyttää sitä. Mutta uskon, että tamma pärjää kyllä, kun sillä on vaan ruokaa ja juomaa edessään.
Nyt painun tallille lenkittämään tammuskan ja sitten eikun kyytivä oottelemmaan! Palataan sitten taas leiritunnelmissa asiaan!
<3 Henna
Kuskolle siis tällainen reissu on siis hänen 17-vuotisen elämänsä ensimmäinen. Ukko on ollut "onnekas", kun se on saanut viettää kotonaan seesteistä elämää kera harvoin vaihtuvien laumatovereiden ja säännöllisen elämänrytmin. Ukko osaakin arvostaa tasaista elämää, eikä kaipaa mitään ylimääräistä häsellystä.
Kuitenkin sen ollessa hyvin lungi ja järkevä kaveri, vien sen mielelläni leirille ja odotan innoissani, että pääsen seuraamaan hevoseni käyttäytymistä ventovieraassa paikassa, vieraitten hevosten kanssa, ratsastelijoista puhumattakaan. Ilman valvontaani en kuitenkaan sitä uskaltaisi päästää, koska haluan olla paikalla, jos jotakin on mahdollista sattua ja voin hevosta lukemalla sen ehkäistä. Omistaja jos kuka kuitenkin osaan lukea hevosensa ilmeitä ja eleitä, sekä lisäksi tietää miten sitä tulee käsitellä.
Tänään on ollut iha karsea keli ulkona. Tosin tuulinen ja viileämpi sää on paljon parempi, kuin helteinen, paahtava ja seisova ilma kera verenhimoisten paarmojen. Mielummin palelen ja kastun, kun katselen paarmoista hermoilevaa hevosta ja sen vuoksi epäonnistunutta ratsastustuntia. Paarmoja ukkeli kun tuntuu vihaavan eniten. Vaikka ötököitä on sankoin joukoin hevosten kimpussa lähestulkoon säällä kuin säällä, olen tänä kesänä huomannut, ettei Vuse enää hemostu niistä niin helposti. Uskon, että se on ötökkäloimen ja säännöllisen tallilevon ansiota. Ruuna ei pääse hermostumaan enää ötököitten pörinästä, vaikka ilme aina kyllä kertoo vatutuksen määrän :D
Pakkailin äsken kimpsut ja kampsut autoon ja nyt odotellaan kyytiä. Tosin se tulee vasta muutaman tunnin kuluttua, joten ehdin hyvin vielä ratsastaa tamman kevyesti ja viedä sen laitumelle muutamaksi päiväksi mussuttelemaan. Hieman olen huolissani sen pärjäämisestä yksin, mutta Karisma on näistä kahdesta se paremmin yksin pärjäävä yksilö. Sitä ei yleensä pahemmin haittaa, vaikka Kusko lähteekin yksin lenkille. Nyt kuitenkin muutaman päivän yksinäisyys saattaa ihmetyttää sitä. Mutta uskon, että tamma pärjää kyllä, kun sillä on vaan ruokaa ja juomaa edessään.
Nyt painun tallille lenkittämään tammuskan ja sitten eikun kyytivä oottelemmaan! Palataan sitten taas leiritunnelmissa asiaan!
<3 Henna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)