Minä ansaitsen tämän

Niin kuin pari postausta aiemmin taisin ehkä vähän mainitakin, olen käynyt itseni kanssa viime aikoina kehityskeskusteluja ja pääkoppaan on aloiteltu tietynlaista kevätsiivousta.  Paljon on virttyneitä tapoja ja kulahtaneita ajatuksia, jotka joutaisi roudata kaatopaikalle kuormittamasta tuota meikäläisen aika vanhanaikaista kovalevyäni.  Ronskimpaa avautumista henkilökohtaisella tasolla ja vahvoja lauseita, joita oon joutunut viime aikoina toistelemaan itselleni.  On vaikeaa olla oman itsensä mentaalivalmentaja, mutta hätätilanteessa ja yksinäisinä hetkinä sen on kelvattava.

 Mikä kuitenkin hienointa,  puntaroidessa omia tarpeitaan, läpikäydessä unelmiaan ja odotuksiaan elämältä ylipäätään - on loppupeleissä hyvin vapautunut olo kun pääsee edes jonkinlaiseen johtopäätökseen tai kompromissiin itsensä kanssa.  Joskus unelmia taikka tavoitteita on liikaa, ja jostain täytyy tinkiä.  Laittaa niitä vaakakuppiin, tärkeysjärjestykseen. Osasta ihan järkisyistä luovuttava tai ainakin siirrettävä vuosikausien päähän.  Se on puhdistavaa, sillä päänsisäinen ajatusten ja epätietoisuuden sekasotku on hyvin uuvuttavaa. Joskus päänuppini maailma on ollut niin kaoottinen, että paperin ja kynän ottaminen esille on ollut kovasti tarpeen.  Kun kaiken kirjaa ylös, voi asioista saada ehkä jotain tolkkua ja tietyt ajatukset on voinut sutata realistisuuden punakynällä yli samantien. Joo, kuulostaa kreisiltä mutta jos on tarpeeksi sekaisin aatostensa kanssa - on pakko turvautua erinäisiin keinoihin !

Mitä ansaitsemiseen tulee, on minulle selkiintynyt se ajatus, että minä ansaitsen hyvän ja terveen elämän. Ansaitsen ne unelmat, joita minulla on ja joihin minulla on ylipäätään varaa. Minä ansaitsen sen kaiken rakkauden ja uskollisuuden mitä niin palavasti halajan sekä mieheltäni, että myös muilta läheisiltäni.  Minä ansaiten myös mahdollisuuden rakastaa, ennen kaikkea hoivata ja syleillä itse itseäni.  Se on varmasti kaikista vaikein tehtävä.  Minulla on mennyt paljon tässä elämässä ohi,  koska en ole ehkä antanut itseni olla oikeasti heikko, laiska, itsekäs tai  joskus myös toisten armoilla ja ajan vietävänä.

On ollut hienoa vihdoinkin tajuta sataprosenttisesti, ettei kukaan pärjää täysin yksin ja jokin asia on mahdotonta saavuttaa ilman toisten apua  ja tukea. Rehellisesti sanottuna olen pitänyt toisten avusta riippuvaisia ihmisiä jopa säälittävinä, mutta ehkäpä minullekin tämä asian ydin selviää konkreettisemmin.  Ihmisen ei tarvitse selvitä aina yksin.

Viikonloppu meni sairastellessa, ja itseasiassa olin ihan jopa onnellinen tullessani sairaaksi. Tarvitsin silloin paljon apua mikä auttoi kokreettisesti tämän asian oivaltamisessa.  Sairastaminen on minulle harvinaista, joten minulla ei ole useinkaan mukamas tarpeeksi pätevää syytä hautautua peiton alle sohvalle leffoja katselemaan.  Nyt oli hyvä syy, koska yön kestäneen oksentelun ja vatsakramppien jälkeen voimia ei juuri muuhun riittänyt. Viikonlopun huikeet suunnitelmat menivät puihin, mutta kotoilu perheen kesken oli kyllä erityisen hyvä vastine kaikkeen. Nyt kun oksutauti on selätetty, alkaa flussa nostaa vuorostaan päätään.  Mutta sairastellaanpa nyt kerralla kaikki mahdolliset hyppy-kupat,  jospa sitä saisi olla jonkin aikaa sitten terveenä. 

Mahataudin vuoksi paino laski aika reippahasti viikonlopun aikana, mutta tilanteen normalisoituessa ennalleen - myös painolukema tasautui kivasti entisiin lukemiin.  Kuitenkin, voin iloita siitä että olen painanut viimeksi näin "vähän"  varmaan noin 5 vuotta sitten.  Eli tonnikeijuna on vietetty useampi vuosi tässä ja edelleen painitaan kyllä raskaassa sarjassa. Vielä en ole oman elämäni "Kissi Vähähiilari",  mutta suunta on oikea ja oon iloinen että alitin tuon maagisen rajan vihdoinkin.

Salihommat jäivät viime viikolla kahteen kertaan, koska loppuviikosta sairastuin.  Tämä viikko tulee hyvin todennäköisesti taukoa kokonaan, koska olen flunssassa ja lisäksi salimme remontoidaan tällä viikolla. Onneksi rempan pitäisi kestää vain  viikon, joten pian pääsee taas tempomaan rautaa.

Ihanaista alkunutta viikkoa kaikille !  Oletteko pysyneet terveenä ?

<3 Henna

Henna ja Karisma esittelee: Christ Iberica Plus

Dodii!  Nyt olis pitkästä aikaa tarjolla "vähän" ratsastuskuvia ( älkää kuolko runsauteen)  ja lyhyesti omia tuoreita fiiliksiä uudesta varustehankinnasta, Christ Iberica Plus- lampaankarvasatulasta.

Kuva pöllitty googlesta. 

Olin jo jonkin aikaa kypsytellyt mielessäni ajatusta ostaa Karismalle toinen satula. Koska Kuskolla toisena satulana on lännensatula (sitäkään en ole vielä ehtinyt esitellä), johon olen todella rakastunut - ajattelin alkuun ostavani Karismalle myös länkkärin. Ajat sitten myös yksi vaihtoehto oli ollut estesatula, jotta pienimuotoinen este (lue max kavaletti) - työskentely oltaisiin voitu aloittaa. Se asia kuitenkin on ajankohtainen uudelleen ehkä aikaisintaan syksyllä, kun tamma on perusteellisesti kuntoutettu varsa-ajan lomailuistaan (joka ei hyvin todennäköisesti ole kovin pitkä loma) ja saatu perusratsastus taas toimimaan entiseen malliin. Ehkä joku päivä meillä on tallilla myös estesatulakin, mutta se saa nyt vähän aikaa odottaa vuoroaan.

Tosiaan, koska tamman raskauden loppukolmannes käynnistyy ihan juuri näillä näppäimillä, alkaa myös liikunnan keventely pikkuhiljaa.  Vielä Karisma ei koe itse olevansa ollenkaan valmis kevyempään menoon, sen verran kova energialataus mammalla on edelleenkin. Olenkin kysellyt siltä, missä on rouvan raskausajan väsymykset ja pahoinvoinnit, mitä minulla itselläni oli -  ei oo kuulemma näkyny ;)   Mutta mahan ja sen kautta myös painolastin kasvaessa aletaan vähän kerrassaan lyhentelemään mm. laukka ja ravityöskentelyn aikaa, seuraamaan fiiliksiä muutenkin jalkojen ja hevosen kuomitusta yleensäkin ottaen. Siirrytään reippaamasta työskentelystä kevyempään ja verkkaimaiseen humputteluun.  Vielä ei kuitenkaan ole aika siirtyä täysin köpöttely- taikka sunnuntai-ratsuksi, sillä meidän sportti-mamman päänuppi tuskin kestäisi sitä.

Lännensatulan sijasta kuitenkin päädyin ostamaan myöskin pidemmän aikaa himoitsemani lampaankarvasatulan, joka on sopiva välimuoto satulalla ja satulatta ratsastamisesta. Onnekseni löysin satulan vähän käytettynä, huomattavasti edullisempana.   Satula sopii kaikkiin selkiin, koska se on pelkkää lampaankarvaa ja mukautuu hevoseen sen omien muotojen mukaan ilman että sen pitäisi painaa mistään. Se on lämmin, pehmeä ja äärimmäisen mukava sekä hevoselle että ratsastajalle.  Sen avulla pääsee hyvin lähelle hevosta, mutta saa myös pehmustusta takapuolelleen ja tukea myös istunnalleen. Minä en tosin ole mikään maailman kaunein istuja mutta annettakoon se anteeksi.

Christin lampaankarvasatuloista Iberica plus on tukevimpia malleja, koska siinä on edessä ja takana selkänojamaiset tuet.  Lisäksi satulassa on "kauhukahva" edessä, jos meno yltyy hyvinkin villiksi. Koska Karismalla on tietysssä mielentilassaan tapana joskus säikkyä maastossa äkillisiä ääniä tai jotain muuta hänen mielestään mielenkiintoista, on satulan kuppimainen ja "sohvamainen" malli ihanan turvallisen ja "pelastavan" oloinen. Olen testannut satulan nyt kolmeen kertaan Karismalla,  rauhallisempi maastoköpöttely,  vauhdikas maasto ja lisäksi tänään koulutreeni kentällä. Kaikissa tilanteissa satula on tuntunut niin luotettavalta, että minun on ollut helppo rentoutua siellä. Myös hevosen liikkuminen on kevyttä, helppoa ja letkeää.  Tosin karisman energiataso usein vaikuttaa muutekin siihen, miten helppo sen selässä on istua ylipäätään :D  Tänään neitillä oli taas virtaisa päivä, edes satulavyön pehmuste ei meinannut pysyä menossa mukana, joten se piti heivata kyydistä pois kesken humputtelujen :D Kerran kompuroitiin vähän nenällemme ja sen kautta kyljelleen. Vähänhän tuo säikäytti lähinnä varsan vuoksi, mutta onneksi rempulat eivät olleet isot ja vastasivat lähinnä köllähtämistä - aivan kuin olisi pehtaroimaan ruvennut.  Iltatallilla sain tuntea tutut ja turvalliset potkut massun läpi.

Tänään kävin myös Kuskolla ensimmäistä kertaa maastoilemassa satulan kanssa ja homma toimi kuin rasvattu myös vanhuksen selässä.  Ihana, kun on tuollainen mukava lussuttelu-satula joka on pehmeä, lämpöinen ja hevosellekin miellyttävä.  Ja ennen kaikkea passeli molemmille.  Alhaalla kuvia meidän muhkupullasta paksussa talvikarvassaan herkuttelemassa ja  piehtaroimassa lenkin jälkeen.  Meidän lussumussu on voinut hyvin eikä koe olevansa yhtään 20-vuotias "pullamössö", vaikka minä niin koitankin väittää. Kusko on kyllä ihanan luotettava kaveri myös lasten ratsastella ja Onnikin on ollut jo mukana köpöttelylenkeillä meidän kanssa.  Kusko vaistoaa heti kun on lapsi kyydissä ja on entistä varoivaisempi askelissaan.

Vähän jos karvaa on. 

"Lämminverinen suomenhevonen" 

 Onko teillä kellään lampaankarvasatulaa käytössänne ?  Jaa kokemuksesi ja fiiliksesi !    ja muutenkin saapi rohkeesti kommentoida ja kysellä jos jotain jäi askarruttamaan !

 <3 Henna

Missä mennään ?

Noniin toverit, vihdoin ja viimein saatte vähän infopläystä/päivitystä liittyen meikäläisen iänikuiseen kropparemonttiin! Tajusin just, että tätä savottaa on jatkunut jo 2-vuotta ja homma on edennyt kuin täi tervassa! Noloa.   Siltikin, luovuttaa ei saa - vaan hommaa jatketaan hitaasti,  mutta toivon mukaan suhteellisen varmasti ja etenkin pysyvästi.

Mennäänpä hetki ajassa taaksepäin, viime vuoden loppusuoralle. Syksy oli tosi rankka ja huomasin itsessäni jälleen uupumuksen merkkejä ja masennuksen oireita. Kesä oli niin kiireinen kotona oleilusta huolimatta ja Karisman astutukseen liittyneet paineet alitajunnassa ja taloudellinen riski painoi ilmeisesti enemmän kuin olin edes itse tiedostanutkaan.  Oireilin vahvasti muunmuassa unettomuudella ja lievillä sydänoireilla. Pienetkin asiat surettivat ja lannistivat.   Vaa'an lukema nousi syksyn aikana nousemistaan ja parhaimmillaan se kieppui  84,5 kg:n paikkeilla marraskuun puolivälissä. Olin jo alkanut ajatustasolla valmistautumaan uuteen alkuun kaiken tämän suhteen.

Mutta marraskuun 20. päivä pysäytti ajan ja oikeastaan kaiken. Ystävän lähtö.  Valvoin 24/7 edestakaisin paikoissa päättömänä säntäillen tai jos minulla ei ollut muuta - ajoin vaan autoa ilman sen suurempaa päämäärää. Epätoivoa.   Nukuin pätkittäin lääkkeitten avulla. Kadotin motivaationi, miksi minun pitäisi jaksaa rakastaa itseäni ja pitää itsestäni huolta. Miten kyetä jatkamaan ?

Kuitenkin,  löysin jostakin viimeiset rippeet siitä tietoisuudesta, että aina on mahdollisuus eikä saa luovuttaa. Ei ole sellaista asiaa, mistä ei voisi selvitä. Uskoni siihen, että elämästä voisi vielä nauttia - oli kadoksissa, enkä olisi pystynyt löytämään niitä murusia ilman vertaistukea ja muitten läheisten apua. Minulla oli vahvat syyt yrittää jaksaa, koska en halunnut jäädä siihen tilaan mihin tämä paineistettu elämäntyylini ja kaupan päälle vyörynyt kriisi minut toi.  Pitihän minun ajatella muitakin ja yrittää surun läpi nähdä se kaikki mistä iloita ja minkä vuoksi taistella.

Jo pelkkä päätös kaikesta helpotti mieltä ja toi edes himpun verran positiivisempaa otetta elämään. Ja nyt ei puhuttu pelkästään painonpudotuksesta, se oli lähinnä sivutuote tässä ymmärryksen multihuipentumassa. "Elämä on lyhyt, elä se nyt."  Enää ei pitäis puhua pelkästä kropparemontista, sillä suurinta työtä minä kai joudun tekemään tuolla oman pääni sisällä.  Kaikki muu sivutuote onkin sitten plussaa.


Elettiin marras-joulukuun vaihdetta. Aloittelin aluksi itse hieman tarkkailemaan syömisiäni ja sainkin nopeasti pudotettua 1,5 kiloa pois.  Olin jo viikkoja aiemmin tajunnut, etten jaksa tätä kaikkea yksin pidemmän päälle ilman jotain henkilöä, joka tukee minua ja potkii tarvittaessa persauksille.  Olin jo alustavasti jutellut kaverini kanssa asiasta, ja hän pitkänmatkan treenaajana ja asiantuntevana henkilönä alkoi mun tsemppariksi. Kaikki alkoi virallisesti Joulukuun alusta lähtien. Vaikka minulla oli takaraivossa jo vanhoja oppeja, oli silti tärkeää saada uudet ohjeet ja uusi "valmennus-suhde", sillä ne antavat ihan erilaista motivaatiota koko hommaan.     Toisen aito läsnäolo antaa suuresti tukea ja tarmoa reeneihin. Lisäksi "tilivelvollisuus" ja tulos-odotukset ovat sopivia kannustimia.. Kyllähän sitä itselleen mielellään valehtelee ja jopa tuottaa pettymyksiä - mutta toisille saman tekeminen on huomattavasti vaikeampaa.

ai järkytys :D helmikuu2013

Vaikka aloitin uuden ruokavalion ja salihommat jo joulukuussa, oli alku todella nihkeä ja sitä se on ollut välillä edelleenkin. Päivät ovat edelleenkin niin erilaisia, myös mielialan suhteen. Joulukuun ollessa hyvin synkkä henkisellä saralla, ei tulostakaan tuntunut tulevan ja uniongelmat ovat seuranneet minua säännöllisesti.  Vaikka treenasin, silti stressi on ollut pahaa ja vaikeuttanut asioita isolla kädellä. Ongelmat paisuivat välillä niin pahoiksi, että olen joutunut turvautumaan edelleenkin lääkkeisiin, jotka ahdistuksen lievittämisen lisäksi auttavat nukahtamaan. Siltikin, vaikka välillä olo on tosi turhautunut - en aio luovuttaa ja pikkuhiljaa huomaan että positiivisuuttakin ja tietynlaista armoa arjen keskellä on alkanut valua elämään.

Olen siis nyt jo jonkin aikaa käynyt 4 kertaa viikkoon salilla ja lisäksi välillä myös lenkkeillyt kotosalla. Rakastan liikkumista ja nyt huomaan olevani jälleen riippuvainen siitä.  Se fiilis, minkä liikunnasta saa ja miten se vaikuttaa koko olemukseen ja asenteeseen. Minusta on tullut jopa sen verran itsekäs paskiainen, että otan sen ajan itselleni vaikka väkisin koska tiedän, miten positiivisesti se vaikuttaa kaikkeen mitä olen ja teen. Kaupan päälle saan uuden ja elinvoimaisemman elämän, joka vaikuttaa myös lähipiiriin.   Kaikki voittaa.

Yötyö ja aika vahvasti aikataulutettu elämä on tuonut mutkia matkoihin, mutta aika hyvin ollaan selvitty arjesta. Myös niin, että Kimmolla on samat oikeudet omiin harrastuksiinsa. Mieheni on myös huomannut muutoksia minussa ja meidän välille on syntynyt enemmän leikittelyä, hellyyttä ja ehkäpä  hieman kipinääkin ;) Mutta sanotaanko näin, että joutoaikaa ei juurikaan ole.  Unet jäävät välillä liian vähälle ja heittelevä rytmi yötyön ja normaalin rytmin välillä tuo haasteita aineenvaihduntaan.  Mutta kuitenkin suunta on oikea ja siihen olen tyytyväinen. Kiirehän minulla ei minnekään ole, enkä halua asettaa itselleni liikaa paineita/stressiä koska ne ovat yksi syy siihen, miksi kaikki kaatuu. Teen parhaani, ja se riittää <3

Painoni on nyt 78,5kg, eli marraskuun puolivälistä olen pudottanut painoa 6 kiloa, josta 4,5 kiloa pt:n kanssa.  Lukema olisi varmasti tuplat, jos olisin saanut oman psyykkeeni parempaan kuntoon aiemmin,  syötyä 100% ohjeiden mukaan ja nukkunut enemmän. Lipsumisua on tapahtunut,  mutta tästä petrataan!  Vaikken ikinä halua olla mikään tikkulaiha riivintauta, haluan silti kropan jossa istuu muutkin vaatteet kuin jätesäkki tai lypsykarjan utareliivit.   Lisäksi ei olis pahitteksi, jos persettä olis enemmän ja vyötärökin löytyisi.  Siinä on tavoitetta kerrakseen ;)

<3 Henna 

Lumikoirat -kuvapostaus

Nyt ei varmaan sen suurempia sanoja tarvita -  ihana kevättalvi on täällä ja minä alan nousta horroksesta!  Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta minun jutut saavat nyt odottaa vähän aikaa.  Paljon kuvia hangessa kirmaavista iloisista koiristamme, olkaa hyvä!    Uusille lukijoille tiedoksi, että kuvissa esiintyvät pystykorva-sekoituksemme Olga Siviä (kohta 10vuotta),  Iida Amalia (kohta 7 vuotta) ja Kerttu Josefiina (1 v. )  Kuvat on ottanut mieheni Kimmo <3

Äiti ja tytär <3 Jonkin verran yhdennäköisyyttä ;)

Yksi meidän lenkkipoluista, joita hevosten ja koirien kanssa kulutellaan ahkerasti :)

Äitin pieni pentukoira täytti sunnuntaina 1-vuotta! <3

"Keppiiii!"

Rakkain mummeli <3

<3 Henna