Hengenlähtö lähellä

Viime keskiviikkona tuttuun tapaan lähdettiin maastoon. Lähdin Karismalla ilman satulaa ja Kassu sai juoksennella mukana irrallaan. Se omalle tyylilleen uskollisena riekkui eloisana ja nautti elämästään täysin siemauksin.  Jäi syömään välillä heinää mökkitien varresta ja juoksi meidät kiinni. Haukkaili vauhdista heinätuppoja ja kävi haistelemassa ojanpohjia. Lenkki meni tuttuun tapaansa hyvin ja päästiin kaikki tyytyväisenä pihaan.

Karismaa huoltaessani huomasin Kassun olevan normaalia väsähtäneemmän oloinen. Ainahan se vähän väsyy lenkillä riehuessaan, mutta nyt se oli nuutuneemman ja "reppanan" näköinen. Samalla huomasin myös räkää roikkuvan sen sieraimesta.  "Apua" - ajattelin.  Tein oikean diagnoosin ruokatorventukoksesta oikeastaan välittömästi,  mutta jäin vielä seuraamaan tilannetta hetkeksi. Siivoilin tarhasta edellisen ja sen päivän paskat, seurailin nuokkuvan näköistä varsaa huolestuneena.  Limaa alkoi erittyä enemmän sieraimesta ja kun varsa korskahti pari kertaa, aloin etsimään puhelinta. Samalla sekunnilla Kassu menee tissille ja imee maitoa - kuitenkin kaikki maito ryöpsähtää suun ja sierainte kautta kaarella ulos ja varsa korskuu taas yrittäessään niellä suussa olevia maidon rippeitä.  Soitto välittömästi eläinlääkärille, joka lähtee samantien tulemaan Kuopiosta paikalle.

Eläinlääkäri saapui n. 1 h soitosta.  Varsa on jo kiinni käytävällä valmiina. Annetaan varsalle rauhoittavaa, vaikka varsa onkin jo ihan nuupahtanut. Sen jalat harottivat eri suuntiin ja korvat lörpöttivät sivuilla. Räkää valui jo enemmän, se oli osittain vihreää.

Letku oli vaikea saada paikoilleen. Varsan sierain ja sen käytävät ovat ohuet, ja lääkärikään ei ollut koskaan varsaa joutunut letkuttelemaan. Useita yrityksiä saada letkua menemään, mutta ei. Lääkärikin alkoi tuskastua ja kertaalleen jo totesi ettei asia onnistu, että klinikkareissu taitaa olla edessä. Tilanne oli menossa kovaa vauhtia kriittiseksi. Varsan silmät olevat puoliummessa ja sameat. Minä meinasin menettää tajuntani, nielin kyyneleitä ja koitin pitää itseni rauhallisena. Lääkäri yritti ujuttaa letkua syvästi huokaillen ja joutui lisäämään liukastetta koko ajan, jotta letkutus voisi onnistua.

Minä rukoilin mielessäni ja taisin sanoa ääneenkin sanat "Jeesus"  ja "Jumala-rakas" . Olin kyllä tietoinen siitä, miten paljon varsa minulle merkitsee - mutta tuolloin tajusin todella miten suuresta kiintymyksestä tässä on kyse. Minä en voi menettää  pientä lastani.  Tai voinhan minä milloin vain, ja minun pitää hyväksyä se tosiasia - koska en voi kaikkeen vaikuttaa. Mutta silti, en minä kestäisi sitä.

"Nyt se meni!", totesi lääkäri yhtäkkiä. Minäkin avasin silmäni ja huomasin katetrin liikkuvan eteenpäin, sen pysähtyen luonnolisesti tukoksen kohdalle.  Sitten alettiin laskea vettä,  nostellen pussia ylösalas -vaihdellen vedenpainetta. Mitään ei kuitenkaan meinannut tapahtua, välillä letku tyjennettiin vedestä ja jatkettiin veden paineen vaihtelua. Pikkuhiljaa letkuun ilmestyi vihreää ja limaa, mutta hyvin niukasti. Jatkettiin huuhtomista, mutta letkun ollessa niin ohut - se ei lähtenyt vetämään tukosta ulos.

Terveysalan ammattilaisena olen käyttänyt imu-laitetta liman imemisen potilaan keuhkoputkesta, sieraimista ja nielusta. Sen teho ja apu on loistava. Mietinkin mielessäni, että olisipa nyt imulaite niin johan helpottaisi. Kuitenkin, kysyin lääkäriltä auttaisiko imu tilanteeseen - totesi lääkäri että saattaisi auttaa eikä siitä ainakaan haittaa olisi. En miettinyt sekuntiakaan, vaan samassa pyysin letkun pään itselleni ja laitoin pään suuhuni.  Aloin imeä enkä ajatellut sen enempää letkusta tulevaa heinän ja liman sekoitusta, vaan syljin sitä tallin lattialle ja jatkoin imemistä. Lääkäri katsoi minua ihmeissään ja huvittuneena todeten: "Olen nähnyt kaikenlaisia hevosenomistajia, mutten vielä tämmöistä. Aikamoinen sissi olet, pelastit itse oman varsasi."   Minä en itse edes tajunnut kaikkea, mutta kiittelin Luojaa.

Alettiin huuhdella edestakaisim ja vesi kirkastui koko ajan. Loppujen lopuksi, kun letku veti hyvin - letkutettiin vielä mahalaukkuun vettä jotta varsa saa nestettä. Kassukin alkoi heti virkistyä, kun tukos saatiin pois ja myös rauhoittavan lääkkeen vaikutus alkoi loppua. Se alkoi jo varsalle ominaisesti pokkuroimaan ja hirnui tarhasta varsansa perään hörisseelle äidilleen. Minä olin niin helpottunut, mutta shokissa itsekin. Lääkäri pisti varsalle kipulääkettä sekä antibioottia ja ojensi minulle suun kautta annettavan antibioottituubin ja hoito-ohjeet.  Kassu pääsi Karisman luokse ja alkoi ahnaasti juomaan tissistä maitoa.   Ruokailun jälkeen se alkoin tyytyväisenä ja raukeana nukkumaan.

Eläinlääkärin lähdettyä pihasta  minä vajosin kyyneliin ja lysähdin istumaan tallin eteen. Kaikki tuntui purkautuvan ulos. Ei pelkästään tämä Kassun tapaus, vaan kaikki.  Itkin ja huusin kaikkea sitä surua ja uupumusta mitä olen koko viime vuosien aikana kokenut. Itkin ja huusin ystäväni kuolemaa. Kaikki vain vyöryi päälle enkä minä mahtanut sille mitään. Olin yrittänyt niin pitkään olla reipas, iloinen ja vahva. Se, joka hymyilee ja jaksaa kaikesta huolimatta. Enää en jaksanut, vaan tämä oli liikaa.

Uusi laidun.

Polku laitumelle.

Kassu voi nyt toistaiseksi hyvin ja on oma iloinen itsensä. Poika söi 5 päivän antibioottikuurin suun kautta ja lisäksi olen mittaillut sen lämpöä, eikä mitään kuumeilua tai muutakaan vastaavaa ole ollut. Pikku-ukkeli kirmailee virkeänä vastikään laajennetulla laitumella Karisman ja Kuskon kanssa ainakin tämän viikon, kun vanhemmatkin hepat saavat pienen laidunloman vielä näin syksyn kynnyksellä.   Käyn katsomassa heppoja useita kertoja päivässä, ekoina päivinä kävin myös öisin mutta nyt olen uskaltanut jopa nukkua. Ruokatorventukos tuli ilmeisesti siitä, että Kassu oli ahminut vihreää liian nopeasti tai ei ollut malttanut jauhaa sitä suussaan tarpeeksi vaan nielaissun sen liian karkeana.  Nyt olen erityisvarovainen sen kanssa ja seuraan, miten se syö. Olen aiemminkin hieman turvotellut öljyllä ja vesitipalla Karisman rehuja, mutta nyt turvottelen sen astetta enemmän.  Kassu on alkanut syömään rehua jo aika kiitettävästi Karisman kanssa samasta astiasta. Ja koska pikkumies on ilmeisesti aikamoinen ahmatti, pitää rehut turvotella jatkossakin noille vatipäille koska Kassu on aika röyhkeän oloinen mennessään äitinsä rehuvadin osingoille.

Minä olen todella väsynyt. Kassun kohtaus laukaisi minussa jotain pitkään muhinutta, mutta kirjoitan asiasta jos jaksan tai uskallan. Nyt minä kuitenkin tartten lepoa. Olen suuresti onnellinen ja kiitollinen pienestä varsastani ja siitä että se selvisi tästä, aika vakavasta tilanteesta.


<3 Henna

Tamma-mamman zumbatunti

Karisma on alkanut pikkuhiljaa siirtyä takaisin aktiivisemman liikunnan pariin, vielä tosin hieman pienemmässä mittakaavassa. Aletaan kohotella kuntoa takaisin, toki vielä terveellisyyden merkeissä ja pikkuhiljaa lisäämään lenkkien rankkuuttakin. Uusista haasteistakin haaveillaan, mutta vielä näin alkuun kuitenkin keräillään kuntoa ja koitetaan pitää massaa yllä Kassun imettämisestä huolimatta.  Tällä hetkellä liikuntaa taitaa olla 4-5 kertaa / viikko,  joista pari -kolme on lähinnä kävelypäiviä.

Kassu on usein lenkeillä mukana, joten myös sekin pääsee mukaan liikkumaan.  On kuitenkin pidettävä huoli, etteivät ne käy liian rasittaviksi pienelle varsalle. Sopivanlainen liikunta on hyväksi varsan kehitykselle ja jalkojen vahvistumiselle.  Se ottaakin ilon irti päästessään lenkille mukaan, kirmailee iloisena ja tankkailee tissistä välillä. On pikkumies ottanut joskus torkutkin keskellä ratsastuskenttää.  Kuitenkin, olemme myös aloittaneet käymään lenkeillä myös ilman Kassua, jolloin varsa saa opetella olemaan hetkiä ilman äitiään ja viettää sen ajan Kuskon kanssa tarhassa hengaillen. Vaikka toki tamma ja varsa toisilleen vähän hörhöttelevät, eivät kumpikaan tunnu kamalasti stressaavaan pieniä eron hetkiä. Useimmiten pääosin menenkin Karismalla tarhan viereisellä kentällä, joten erosta huolimatta Kassu näkee emonsa jonkin matkan päästä. Olenkin nähnyt sen tarhassa syömässä heiniä Vusen seurana, kun itse tammamamman kanssa keskitymme humputteluihin. Myös pari pientä maastolenkkiä olen tehnyt ilman Kassua. Kun asioita aloittaa tekemään pieninä annoksina, on siirtymiset pehmeämpiä ja uusiin asioihin tottuu helpommin ilman sen suurempia hermojärkytyksiä. 

Kun alan miettimään aikaa taaksepäin ja suuntaan katseen viime kevääseen - oman muistini sekä päiväkirjasta varmistelujen jälkeen voin todeta, että Karisman täyspäiväinen mammalomailu taisi jäädä loppupeleissä aika lyhyeksi. Toki loppukevät ja viimeisimmät kuukaudet ennen varsomista olivat liikunnan suhteen hyvin kevyitä, mutta kuitenkin tammaa liikutettiin säännöllisesti.  Täysipainoista "seisomista"   ei tainnut olla juuri ollenkaan, sillä kesälaitumen ja tallin välinen matka on about 1,3 km ja se tuli taluteltua edes takas  lähestulkoon päivittäin. Harrastin muutenkin paljon maastakäsittelyä/ liinailua / taluttelua tamman tiineyden loppuvaiheessa ja usein Karisma kulki käsihevosena lenkeillä mukana.

Vaikka olenkin iloinen siitä, miten hyvin tamma on palautunut varsomisesta ja pitänyt toistaiseksi suhteellisen hyvin lihat luittensa päällä - on toki selvästi huomattavissa sekin, että tamma on varsonut.  Varsan hoivaaminen ja ruokkiminen käy jonkin verran sen voimille, joten se on aavistuksen väsähtäneen oloinen päivästä riippuen. Ja toki se on ehkä aavistuksen verran laihtunutkin.  Karisma syö paljon ja saakin ruokaa sen mukaisesti. Heinä on entiseen malliin vapaalla ja lisäksi se saa massavat annokset väkirehua, eritoten proteiinia ja muita imettävän tamman lisukkeita. Porkkanoissa, omenoissa ja leivissä ei pihistellä myöskään. Tamma on kasvattanut massussaan ja pyöräyttänyt meidän maailmaan niin ihanan varsan, että olisin valmis tekemään melkeimpä mitä vain tamman eteen. Se on ollut jo aiemmin äärimmäisen rakas minulle - mutta varsottuaan se on nostanut arvonsa silmissäni melkeimpä mittaamattomaksi.

Alla olisi taas iso liuta taas kuvia meidän alkuviikon hölkkäilyistä.  Päivä oli kuuma,  ja Kaama oli hieman väsähtäneen oloinen tuolloin ja siksi hieman aavistuksen laiskahko  ratsastaa, mutta loppujen lopuksi innostui pienten herättelyjen jälkeen  tekemään töitä.  Uskomatonta, että joudun laittamaan sanat "Kaama" ja "Laiska"  samaan lauseeseen!  Ihmeiden aika ei ole ohi ;) 

Niin kuin aiemminkin olen tainnut mainita, niin tamman psyyke on muuttunut suuresti, erityisesti sen varsottua. Kun ostin tamman heinäkuussa 2010 - oli se pälyilevä, arka ja epävarma itsestään ja kaikista muista.   Meni pari vuotta ennen kuin kuulin sen "sanovan" jotain. Silloinkin se hörähti Kuskolle sen palattua kotiin lastenleiriltä. Sitten meni taas pitkä aika, kun kuulin sen edes hiuksen hienosti hörähtävän ja silloinkin sen juuri ja juuri kuuli. Vain sieraimet värähtelivät kainosti.  Mutta pikkuhiljaa hörinät alkoivat lisääntyä ja saada vähän volumea lisää -  nykyään ne kohdistuvat myös minuun. Tänä päivänä tarhasta kuuluu hörähtelyä ja jopa innokasta hirnahtelua lähes poikkeuksetta päivittäin ja minun liikkeitä seurataan aidanvartta pitkin korvat hörössä kävellen.  Vaikka Karisman kehitys ratsunakin lämmittää toki sydäntäni,  on tuon aiemmin niin ennakkoluuloisen ja huonolla itsetunnolla varustetun tamman luottamuksen ja ennen kaikkea kiintymyksen saavuttaminen suurin palkinto tai saavutus mitä voin hevosenomistajana saada. 

Kun hevosen mieliala on seesteisempi,   heijastuu se luonnollisesti toki myös ratsastettavuuteenkin. Tamma on paljon maastovarmempi nykyään, eikä enää ota äkkiälähtöä kuuhun jokaisesta pikkulinnun pyrähdyksestä ja heiluvasta heinänkorresta. Siihen on helpompi luottaa, jolloin itsekin olen rennompi mikä taas heijastuu taas tammaan. Se on mahtava tunne se ja sitä ei saa muulla kuin olemalla läsnä täydellä sydämellään ja  panemalla itsensä likoon.

<3 Henna

Finest Cashmere - Hienointa Kashmiria

Vielä vähän aikaa sitten kävin hippoksen sekä sukupostin sivuilla kuumeisena ja useita kertoja päivässä katselemassa, josko sinne olisi napsahtanut meidän lapsukaisen nimi virallisesti näytille.  Olin kuin tulisilla hiilillä ja nolottaa myöntää, mutta soittelin kertaalleen jopa alueemme hevosjalostusliittoon uteliaana kysellen, että mikä maksaa kun ei nimeä ala näkyä!  Enpä sitte siinä höyrytessäni tajunnu, että on kesä ja kaipa ne nekin ihmiset lomailee joskus. Naureskelin omalle malttamattomuudelleni, mutta minkäs sille mahtaa että olin kuin lahjapaketteja odotteleva pikkulapsi jouluaattona. Halusin vaan niin kovasti tietää, menikö meidän hieno nimiehdotuksemme läpi !

On siitä jo vähän aikaa, kun eräänä päivänä löysin kuin löysinkin meidän pikku herran nimen hippoksesta ja ensireaktiona kiljuin ja hypin iloisena tasajalkaa meidän olohuoneessa. Kädet syyhysi heti kirjoittaa asiasta mutta halusin odottaa vielä nimen julkistamista täällä blogissa, ihan vain siksi että saadaan nimipostauksen kylkiäisiksi vähän uusia kuvia meidän "pienestä"  lapsosesta.

FINEST CASHMERE  on meidän oripoikasen nimi ja se tarkoittaa suoraan suomennettuna hienointa kasmiria. Jokainen varmaan tietää mitä kashmir on? Nimi keksittiin yhdessä ystäväni kanssa ja se on kyllä mielestäni juurikin passeli. En halunnut mitään Karismaa tai Carismoa siihen, koska en loppupeleissä edes keksinyt mitään siihen viittavaa nimeä, joka olisi kuulostanut hyvältä tai yhtään persoonalliselta. Mutta tämä nimi kyllä osui ja upposi kerrasta. 

Silläkin uhalla, että kuulostan jopa aavistuksen leuhkalta - niin pakko vielä sanoa että tuo meidän pikkumies jo vaan jotain niin ihanaa ja rakastettavaa. Se on todellakin nimensä veroista hienointa kasmiria, niin silkkisenpehmoinen, fiksu ja lempeä. Tietystihhän se on - onhan se minun "lapseni".  Ai että minä rakastan tuota pientä hevosenalkua, välillä ihan pelottaa tuo oma rakkauden määrä sitä kohtaan.  Vaikka haluaisin jatkaa kirjoittelua Kassusta vaikka kuinka, jätetään joku "arkisempi"  postaus tuonnemmaksi, siellä voisin sitten kertoa paremmin meidän arjestamme - mitä pienelle hevoselle kuuluu ja mitä sen kanssa puuhastellaan.

Nyt kuitenkin vähän hempeilykuvia <3

<3 Henna