Nyt on pakko korjata asiat! (jatkoa edelliseen postaukseen)

 Nyt pakko on tehdä jatkoa edelliseen postaukseen, koska tilanteeseen on tullut viimeisen vuorokauden aikana todella paljon muutosta. Lisäksi olen koko päivän selvitellyt ja siivoillut  kirjoittamasta postauksestani johtuvia sotkuja, yrittänyt pähkäillä juttua myös toisten näkökulmasta ja konsultoinut ystäviäni tapauksen johdosta.  Kiitos Anne ja Laura, kun jaksoitte kuunnella ja antaa järkeviä neuvoja!

Haluan heti alkuun painottaa, että naapurissa asuva ystäväni, jonka luokse tämä toinen ystäväni meni minun sijasta,  ei ole ollut missään vaiheessa syyllinen tapahtuneeseen, ja on siten täysin viaton. Jos jollekin jäi aiemmin toisenlainen fiilis, niin korjaan heti alkuun asian!  Hän tietämättään sotkeutui vahingossa tilanteeseen, ja on todella ikävää, että hän joutui mukaan tällaiseen ihmissuhde-mankeliin.   On ollut kamalaa, että  hän on joutunut kokemaan tapahtumasta huonoa omatuntoa.  

Kamalinta  kuitenkin on se, että jos oikeasti tuotan jatkuvasti ihmisille pahaa mieltä omalla impulsiivisuudellani, herkkyydelläni sekä tyhmyydelläni,  on minun pakko alkaa suojelemaan rakkaitani omalta itseltäni edes jollain tavalla.  Mutta tiedän jo valmiiksi, ettei todelliset ystäväni halua sitä, vaan hyväksyvät minut hyvine ja huonoine puolineni. Minulla kulkee kuitenkin perässäni astetta synkempi varjo -  varjo, josta tuskin koskaan tulen kokonaan pääsemään eroon, vaikka mielestäni elämäni on nykyään jo ollut enemmän valon puolella.   Olen todella haastava ajoittain herkkyyteni vuoksi,  mutta olisi varmasti moni muukin tilanteessani.

 Viimeksi kirjoitin, etten halua tavata tätä ihmistä tai en lähinnä kestä katsoa häntä silmiin. Nyt kuitenkin tässä tapauksessa minulla oli todella vahva tunne, että tämä homma on saatava päätökseen. En olisi vielä vuosi sitten kyennyt tähän asiaan, mutta olen saanut kasvaa uskossa ja henkisesti viimeisen puolen vuoden aikana niin paljon, että tiesin tasan tarkkaan , että minun on annettava lopullisesti anteeksi, vaikka olin aiemmin väittänyt antaneeni.  Minua k.o. asia ei ollut vaivannut pitkiin aikoihin, ja tunsin jo ajat sitten olevani todella vapaa. Mutta nyt eilen asia roikkui mukana, kuin pallo nilkassa, haarniska hartiollani.  Koin viime viikolla  siellä seurakunnan tapahtumassa jotain niin elvyttävää, että minun on pakko korjata elämässäni muutamat asiat -  kuten tämä.  Olen varma, että yläkerran Isukilla oli taas näppinsä pelissä.:)

Olin jo viime yönä hetkellisesti miettinyt soittavani entiselle ystävälleni, mutta vielä joku esti minua.  Ylpeys ?   En tiedä.    Olen tietyllä tavalla hyvin nöyrä ja myötäilevä, sopeutuvainen sekä joustava ihminen -  mutta kun on kyse omasta kunniasta, kuten esim. tällaisessa tilanteessa, en aina meinaa joustaa siitä.   Olen joskus vuosia sitten ollut ihmisten kynnysmatto liian pitkään ja nyt kun olen tajunnut ystävieni ja mieheni ansiosta arvostaa itseäni enemmän, on esim. tämänkaltaisessa tapauksessa vaikea antaa periksi. En vaan kestä enää sitä nöyryytystä, mitä olen elämäni aikana saanut osakseni.  Ehdin jo viime vuosina, varsinkin parin viime vuoden aikana tottua hitusen parempaan elämään ja siihen, että minuakin rakastetaan ja arvostetaan - ja ehkä juuri siksi tämä "kolaus"  tuntui pitkästä aikaa erityisen voimakkaalta.

Noh ehkä nyt taas jatkan tätä juttua. Päätin siis soittaa iltasella tälle ystävälleni, koska en ilmeisimmin olisi päässyt koko asiasta yli, jos en itse tee asialle jotain ja lisäksi märisen kotona marttyyrin kruunu otsallani. 

 Ja Mitä ihmeellisintä,  hän oli nähnyt minusta viime yönä unta - samaisena yönä, kun kirjoitin tänne välirikostamme. Joten hän vastasi ihan järkyttyneenä puhelimeen. Ehdin hälyyttää kännykälläni hyvän aikaa, mutta vain siksi, että ystäväni oli hetken vain ihmeissään tuijottanut puhelintaan, eikä ollut uskoa silmiään, kun näki nimeni ruudussa.

 "Henna, mitä ihmettä? Ihanaa!"

Hän oli miettinyt minua ja tapahtunutta useasti, harkinnut soittavansa minulle lukemattomia kertoja, tuijottanut puhelintaan keräten rohkeutta,  mutta oli pelännyt minun olevan niin vihainen, että keskustelusta ei tulisi mitään.  Hän on kuitenkin ollut ystäväni niin pitkään, että on nähnyt minut myös vihaisena/hermostuneena ja silloin en ole mikään ihanin ihminen.  Onneksi  monikaan läheisistäni ei ole nähnyt minua täysin raivon vallassa, sillä siltä  näyltä haluan varjella kaikki ympärillä olevani parhaani mukaan.   Nykyään voisin sanoa olevani jo suhteellisen lupsakka ihminen, joten ei pelkoa ihmiset! :D

Pyysin  häntä selittämään minulle kaikki syyt ja motiivit, miksi asiat meni aikoinaan niin.  Hän ei osannut puolustaa itseään, vaan paljon asiaa ajatelleena oli ymmärtänyt tuon, ajattelemattomuudellaan tehdyn noinkin pienen, mutta minulle kuitenkin todella suuren asian satuttaneen minua kovasti.  Minäkin pyysin anteeksi omaa käytöstäni, koska en vain silloin vuosi sitten tunteiden myräkässä osannut ajatella selkeästi vaan olen useimmiten niin äärimmäisen räjähdysherkkä tällaissa tunnevoittoisissa tilanteissa.

Häntä oli myös surettanut se,  että entisten työkavereiden / tuttujen kysellessä kuulumisiani, hänellä ei ollut mitään tietoa minusta - mitä kertoa. Nyt kuitenkin,  kun olin ottanut häneen yhteyttä ja tultuani vastaan,  hän halusi tavata minut pian.  Voi olla, että hän tuleekin hiihtoloma-viikolla käymään.  Minua  henkilökohtaisesti tapaaminen jännittää suuresti, enkä todellakaan usko, että osaan olla itkemättä, vaikka oikeasti haluaisin.  Minä en vaan osaa tätä tunteiden peittelyä muuta kuin oikeasti pakon edessä ja useimmiten vain silloin, kun olen pettynyt, katkera tai vihainen.  Herkistymistäni ja liikuttumistani en osaa sitten sitä vähääkään.

Mutta huojentunut olen, että olen saanut otettua askeleen ystävääni kohti.  Tuskin koskaan tulemme olemaan yhtä läheisiä, kuin ennen, mutta olen valmis antamaan hänelle mahdollisuuden ja  olemaan minulle edes jonkinlainen kaveri  Silti haluan asennoitua ihmiseen jatkossa hieman pinnallisemmin,   ihan vain itseäni varjellakseni.  Vaikka tuskin hän koskaan tulee loukkaamaan minua enää.

Hassua, että noinkin pienestä jutusta voi kasvaa näinkin suuri draama.  Olen aina ollut ihminen, joka haluaa välttää ongelmia,  mutta silti tuntuu, että kehitän itse itselleni ongelmia ja siinä sivussa muillekin.   Tosin olen tässä tapauskessa kysellyt ihmisiltä, olenko minä tässä nyt joku hormoonihäiriöinen draama-kuningatar,   vai oliko tämä totista totta.   Tiedän aiemmin  kiihtyneessä tilassa liioiltelleeni asioita,  mutta kuulemma tässä tapauksessa reaktioini oli kyllä oikeutettu. Esimerkiksi, kun mieheni oli kuullut kaveriltaan, että ystäväni on menossa naapuriini ratsastamaan, oli  hänen vatsaansa kouraissut, eikä hän ollut kyennyt syömään enää aloittamaansa ruokaa.   Hän tiesi tasan tarkkaan, miten tuleva tapaus tulisi satuttamaan minua.

Kuitenkin, nyt tilanne on nyt ohi,   ja selvittelemisessä jo parempaan suuntaan, ja olen valmis unohtamaan menneen parhaani mukaan.   Se vaan ei tapahdu hetkessä, vaikka haluaisinkin.   Minusta on kokemuksieni vuoksi tullut todella herkkä ja jopa pahimmassa tilanteessa varautunutkin ihminen. Mutta olisi monesta muustakin tullut, jos olisi kokenut samat asiat, kuin minä.

Olen kuitenkin ollut viimeiset tunnit ihan iloisella mielellä, vaikka itkuakin on illan aikana tullut ihan taas kiitettävästi. Olen puhunut ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, tämän ihmissuhdehömpän perään  myös kaikkea mukavaakin höpötellen, mikä helpotti oloa. Lisäksi mieheni on piristänyt olemalla todella suloinen, lempeä ja  niin lämmin ihminen, että toista saa hakea.   Lisäksi saan nauttia pitkistä vapaista ja ensi viikolle on luvassa kaikkea mahtavaa !  <3

Ps: Lupaan postata lähipäivinä vähän mukavemmista asioista ! ;) 

<3 Henna