Mikä on, kun ei kiinnosta?

Heti alkuun on pakko sanoa: lämpimästi TERVETULOA, te uudet lukijat!  Mahtavaa, että olette eksyneet blogini pariin ja toivottavasti viihdytte! :)  Vaikka olenkin tähän mennessä kirjoitellut lähinnä omaksi ilokseni sekä ehkä muiden rohkaisuksi, on ollut ihana saada tietää, että ihmisiä aidosti kiinnostaa tekstini ja ajatukseni, sekä lisäksi he ovat OIKEASTI saaneet tätä kautta rohkaisua ja voimaa omaan elämäänsä. Juuri tämä on ollut tavoitteeni! <3   Olen ollut kovasti yllättynyt, miten mukavalta tuntuu, jos joku tykkää kirjoituksistani, antaa palautetta ja liittyy lukijoihin.  Siitä saa aina mukavasti tarmoa kirjoitella tänne lisää, ja kaiken kukkuraksi nähdä vaivaa postausten eteen.

Tiedän harmikseni, että todella moni kaverini/ystäväni lukee tätä blogiani ilman, että on liittynyt lukijoihin, eivätkä he juurikaan kommentoi/anna palautetta minulle teksteistäni. Jos kaikki blogia lukevat kaverini liittyisivät lukijoihin, olisi lukijoita varmasti pitkälle yli 50, jopa 70, jos uskallan hieman arvailla :)  Mutta pakko tähän väliin heti huomauttaa:   ei se määrä, vaan se laatu ;)  Ystäväni tosin eivät sen kummemmin lue blogeja tai muutakaan vastaavaa,   joten he eivät ole rekisteröityneitä käyttäjiä muutenkaan. Eikä monikaan kuulemma ehdi / muista käydä lukemassa postauksiani säännöllisesti.

 Kuitenkin, heidänkin mielipide on minulle tärkeä, joten on sinällään harmi, etten aina tiedä, mitä he asioista ja teksteistäni ajattelevat.  Onneksi muutamat antavat kommenttia ja palautetta sitten muuta kautta, kuin kommenttikentän. Enkä todellakaan halunnut tälläkään kirjoituksella painostaa ketään kaveriani rekisteröitymään, ei tämä niin vakavaa ole!  Mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei uudet lukijat ilahduttaisi minua tai etten toivoisi, että ystäväni  "kannattavat" blogiani.   Saatan olla hieman naurettava nyt, mutta tällainen minä olen, mitäpä tuota tyhjee hautommaan.

 Pakko tähä väliin antaa erityiskiitosta teille ahkerimmille lukijoille, jotka lähes postaus toisensa jälkeen jaksaa antaa kommenttia, palautetta, sekä näkemystä asioihin.  Kiitos ja kumarrus!

Mutta nyt siis otsikon tarkoittamaan aiheeseen, VAROITUS: sisältää noloa tekstiä, angstaamista, itkua ja hippusen katkeruutta!

Katsoin itseäni tänään pitkään peiliin ja mietin tooodella tarkkaan, mitä näen.   Mietin myös omaa käytöstäni monelta eri kantilta ja mietin, miksi joitakin tiettyjä ihmisiä ei seurani kiinnosta ?  Olen kyllä useinkin käyttäytynyt tökerösti ja jopa hieman pelottavasti, mutta pyytänyt kyllä anteeksi.  Tämä nyt varmasti kuulostaa taas jälleen todella naurettavalta, mutta nyt ovat tällaiset fiilikset, enkä niitä nyt pakoon pääse, vaikka haluaisinkin.

Olen nimittäin todella pitkään kutsunut erästä ihmistä käymään meillä. Häntä ei kummiskaan tunnu kiinnostavan,   vaan aina tuntuu vierailevan tässä muualla lähistöllä ja jos käy meillä, pyörähtää vaan pikaisesti kiireisen oloisena.  En tiedä, minulla on ollut viime aikoina sellainen tunne, että hän käy meillä pyörähtämässä vain velvollisuuden tunnosta, koska tietää, että odotan häntä käymään. 

  Ihminen on todella kiva, tunteikas, ajatteleva ja näkee asioita usein samalla tavalla, kuin minä.  Pidän ihmisestä todella paljon, ja siksi tämä hitusen korpee minua, enkä alkaisi volisemaan asiasta sen kummemmin, jos ihmisellä ei olisi sen suurempaa merkitystä.  Mutta olen päättänyt olla nyt enää ruikuttamatta ihmistä kylään, voi nimittäin olla, ettei hänestä vaan tunnu siltä, että jaksaisi minua tai että meillä synkkaa niin hyvin.  Ainahan ei voi saada tunteilleen vastakaikua!  Sehän on ihan normaalia ihmissuhdemyräkkää.    En toivo ihmiselle mitään muuta, kuin hyvää ja olen aina valmis keittämään hänelle ne kahvit, jos hän sattuu meille joskus eksymään.

 Toki ymmärrän, minullakin on nykyään todella kiire ja sinkoilen paikasta toiseen,   mutta ystävilleni haluan antaa aikaa.  Nimittäin ilman ystäviäni ja läheisiäni,  minä vaan yksinkertaisesti kuolen - vähintään henkisesti.

Tämä ei todellakaan ole vakava juttu.  Olen viimeisen reilun vuoden aikana tullut parisen kertaa "sivuutetuksi".  Tilanne, missä olen ollut se "vanha & kulahtanut"  ja sivuun sysätty ihminen.   Näitä asioita on kipeä muistella, ja seuraava saa minut edelleenkin tärisemään pahasta olosta.  

Eräs vanha ystäväni, jonka kaaso olin vuosia sitten, teki minulle äärimmäisen loukkaavan tempun.  Hän on koittanut perustella toimintaansa, mutta puhunut itsensä pahasti pussiin ja paljastanut todellisen ajatusmaailmansa.  Hän on pyytänyt asiaa anteeksi, ja saanutkin kyllä.  Mutta tunnen silti vieläkin, etten ole päässyt yli asiasta, koska en ole valmis ihmistä vielä tapaamaan.  En ole mitenkään vihaan kietoutunut tai muuta, ehkä hieman katkera kuitenkin. Mutta vain siksi, etten halua kokea sitä sivuutuksen tunnetta uudelleen, muistella sitä nöyryytystä.   Enkä halua olla tässä tapauksessa heikko ja itkeä enää asian eteen.  Nyt kuitenkin, huomaan itkeväni ja olevani heikko jälleen.   Mutta on ehkä nyt parempi, että alan tarinaa kertomaan, koska tästä tulee hiton pitkä, jos märisen vielä tunteistani lisää tähän! :D

Olin Kaaville muutettuani pyytännyt  tätä ystävääni lukemattomia kertoja käymään, tulemaan viettämään rentoutusviikonloppua maalle esim. ratsastellen, kelkkaillen ja saunoen.  Ja lähes joka kerta sanoin hänelle:   "Se merkitsisi minulle todella paljon, on tosi ikävä sinua".   Hän kuitenkin vetosi aina kiireeseen ja muihin syihin.   Kuitenkin, viime talvena parin tapaamisen perusteella hän päätti kuitenkin mennä minun naapuriin, kaverini luokse, ekalla kerralla kahvittelemaan, toisella ratsastamaan, ja sain kuulla näistä ihan viime tipassa.  Minutkin kutsuttiin ratsastuslenkille mukaan, mutta olin niin loukkaantunut ja itkuinen, etten kyennyt siinä tilanteessa ajattelemaan enää järkevästi, kun henkenikään ei mainannut kulkea ollenkaan. Vajosin lattialle ja itkin.  Saatan taas kuulostaa lapselliselta, mutta miettikää tilanne omalle kohdallenne. En kyllä usko, että monenkaan ystävä tekisi tuollaista.

  Ja jo aikaisemmalla kerralla, kun "ystäväni" oli kahvittelemassa naapurissani,  hänellä ei ollut tarkoitustakaan soittaa minulle. Hän oli siis tavannut kaverini pikaisesti ohimennen aiemmin pari kertaa.   Ja oli jo nyt valmis sysäämään minut syrjään, eikä edes halunnut tavata minua.   Kuitenkin mieheni sattui paikalle, ja oli sanonut: "Kannattaisi varmaan soittaa Hennalle, se varmasti ilahtuisi."   

Noh jatketaan, sain siis  nihkeähkön puhelun, jossa minua kehoitettiin tulemaan naapuriin, jos kerran haluan nähdä.   Heti puhelun jälkeen Kimmo soitti minulle, ja kysyi, olinko saanut puhelun tältä henkilöltä. Itkuisena vastasin kyllä.    Miehenikin ihmetteli tätä kaverini käytöstä, koska tiesi minun olleen tämän kaaso, ja meidän olleen läheisiä ystäviä.  Kuitenkin sain koottua itseni ja menin käymään naapurissa kahvilla.  Jaksoin teeskennellä sitä yleensä tavattavaa, iloista Hennaa, ja peittää kaiken sen pettymyksen ja raivon niin ilmeikkään ja teatraalisen naamani alle.

  Toisella kerralla sitten hän tosiaan menikin naapuriin ratsastamaan. Mikään ei satuttanut niin paljon minua, kuin näky, kun he ratsastivat kahdestaan nauraen taloni ohi. Onneksi samaan aikaan, täällä Kaavilla asuvista ystävistäni oli halunnut tulla kanssani tallille ja lähdimmekin sitten kahdestaan ratsastamaan.  Kiitos Emma-rakas, jos luet tätä, muistat varmaan miten maassa silloin olin, ja lenkki sinun kanssasi pelasti  minut<3

Minua tämä tapaus satutti äärimmäisen paljon, enkä ole näköjään vieläkään kunnolla toipunut siitä.  Haluaisin sopia ystäväni kanssa, mutta en kestä ajatella sitä loukkausta, sivuutusta ja myös suurta nöyryytystä, mitä koin tuolloin. Enkä vaan yksinkertaisesti halua olla tämän ihmisen edessä heikko, koska hän tiesi menneisyyteni, tiesi heikkouteni -  ja silti mursi minut  sekä heitti minut romukoppaan.

  En kuitenkaan ole tälle naapurilleni / ystävälleni katkera, koska hän ei todellakaan tiennyt koko hommasta mitään ja luonnollisesti otti iloiten uuden tuttavuuden vastaan.  Kuitenkin, jos ajattelee asiaa omalle kohdalleen,  että hänen ystävänsä olisi tulossa minun luokseni, se pistäisi omat hälytyskelloni pahasti soimaan, enkä olisi ottanut ihmistä välttämättä vastaan.  Mutta me olemme erilaisia,  emmekä aina ehdi ajatella asioita niin pitkälle. Tämä naapurini on tosi rakas ystäväni, eikä tämä tapaus kaiherra välejämme.  Tämä avautuminen ei ole todellakaan mitään henkilökohtaista häntä kohtaan, kerroin vain tämän tarinan, koska se on ollut taas vaihteeksi mieleni päällä.

Toivon kuitenkin, jos tämä entinen ystäväni joskus eksyy kaaville käymään tämän minun ystäväni luona,   etteivät he rälläisi hevosilla taloni edessä, koska edellisellä kerralla se veti minut jalattomaksi, enkä halua kokea edes siivuakaan niistä tunteista, mitä silloin oli.   En itseasiassa halua edes tietää, jos hän tulee maisemiin. Ihminen on minulle edelleen raks, muttan en vaan yksinkertaisesti pysty katsomaan häntä silmiin.  Jos oikeasti olen pyytänyt "ystävääni" lukemattomia kertoa käymään, ja hän valitseekin puolituntemattoman, ja hänen hevosensa minun sijasta,  niin ei tuollainen voi muuta tehdä, kuin sattua niin maan prr.....  jooh. Huomaan jankkaavani tätä asiaa nyt, enkä oikein tunnu pääsevän päätöseen tässä asiassa.

Vian täytyy olla minussa. Olenhan minä tämmöinen, mutten kuitenkaan taida ansaita tuollaista kohtelua?  Minusta kun kukaan ei ansaitse tuollaista, jos ei ole läpeensä itsekäs, ilkeä, kylmä tai muutenkaan ikävä ihminen.   Vai mitä mieltä olette?   Luonkohan minä ihmisille jotain paineita,  asetanko liikaa odotuksia?

Minulla on ympärilläni  paljon ihmisiä, jotka aidosti välittävät minusta, arvostavat minua ja lisäksi haluavat viettää aikaa kanssani.  Minulla ei siis periaatteessa ole mitään hätää, mutten mahda sille mitään, että kerran minulle rakkaaksi tulleet ihmiset tulevat aina olemaan minulle rakkaita.   Siinä on vaan se, että kun kemiat  kohtaavat,  tulee ilotulistusta :)   Ja siitä ystävyyden ilotulituksesta tulee riippuvaiseksi.  Siksi harmittaa, että asiat ovat menneet näin.   Muttei auta muuta kuin rukoilla.

Huh huh, ku helepotti.  Nyt on jo miljoona kertaa parempi olotila. Tänään alkaa vapaat, ja saankin viettää pari päivää pidemmät vapaat.  Paljon aikaa taas kera ihanien immeisten luvassa! Huh huh ja jännitystäkin tulossa!

Kertokaa,  mitä mieltä olitte tapauksesta?  Olinko minä vaan kapeakatseinen, omistuksenhaluinen  tai muuten vaan typerä ja lapsellinen?    Olen paininut tämä tapauksen kanssa,  itsetutkiskelun parissa, enkä ole vielä löytänyt kunnollista ratkaisua.  Kertokee te, rakkaat, viisaat ystäväni!

<3 Henna