Ristiriitaiset tunteet

Aamusella herättyäni ja käydessäni päästämässä hevoset pihalle,  ihailin keväistä ilmaa ja luontoa, pihalla temmeltäviä koiria ja puussa kiipeilevää kissaa.  Kaikki tuntui niin kevyeltä ja sai minut tuntemaan itseni hyvin hyvin onnekkaaksi,   ja sitähän minä olen, ja kovin kiitollinen kaikesta.

<3

  Miksi kuitenkin sisälle tultuani ja koneelle istahdettuani,  sisimpäni valtasi epävarmuus ja toisarvoinen olotila?     Luulen tietäväni syyn, vaikken haluaisi uskoa siihen. 

Olen ollut suhteellisen sinut itseni kanssa jo hyvän aikaa, ja jos vaikka olenkin ollut itseeni jossakin tyytymätön, olen kuitenkin oppinut hyväksymään sen osan itsessäni ja  kehittämään tiettyjä puutteitani.   Olen myös pikkuhiljaa oppinut olemaan välittämättä ihmisten mielipiteistä ja jos en kelpaa jollekin tällaisenaan,  en välttämättä romahda jokaisesta hylkäyksestä.  En tiedä, olen ainakin luullut olevani elämäni vahvimmassa kunnossa.

En ymmärrä, miksi aloin murehtimaan ja  itkemään tämä aamuna niin herkästi.  Johtuuko tämä tunne hormooneista, en voi tietää.    Toisaalta minulla on sellainen vahva ja pelottava tunne, että sieluvihollinen on hyökkäämässä kimppuuni, juuri oman hengellisen kasvuni ja  viime aikaisten rukousryöppyjeni vuoksi.  

Minusta vaan tuntuu vahvasti, että joku yliluonnollinen voima tahtoo luuhistuttaa minut, lannistaa ja polkea minut maanrakoon.   Jotenkin toisaalta vaistoan, että minua valmistellaan johokin. Toisaalta minua pelottaa, mutta toisaalta taas palan halusta tietää, mitä tämä pelottava olotila tahtoo kertoa minulle.  Mutta jokatapauksessa uskon, että oloni edes jotenkin helpottaa tänään, koska päivästäni on tulossa oikein mukava, ja viikonlopusta myös! 

Tästä tekee niin sekavaa se, että olin eilenkin niin onnellinen.  Vietin mahtavan päivän ystäväni kanssa. Vaikka koenkin usemmankin ihmisen seurassa alemmuudentunnetta aika ajoin oman ylipainoisuuteni vuoksi, hänen kanssaan saan olla vapaasti oma itseni ja tulen hyväksytyksi ihan juuri tällaisena, hölmönä pullerona itsenäni.  Vietämme aikaa todella paljon yhdessä ja olemme tulleet riippuvaiseksi toisistamme.  Meillä on niin paljon yhteistä, ja mikä parhainta, hänen miehensä on myös yksi parhaimmista ystävistäni ja ennen kaikkea mieheni paras kaveri.   Elämästä Kotakylällä ei tulisi mitään, jos he eivät asuisi naapurissani <3

<3

 Tämä tunneailahtelu on nyt jotain hyvin omituista.   Mutta niinkuin tuossa blogini sivussa lukeekin esittelyssä minusta:  "Entinen koulukiusattu nuori aikuinen nainen, joka kertoilee kamppailustaan huonoa itsetuntoa sekä masennusta vastaan ja muista elämän koukeroista. Sivuan aiheissa myös heppailua, touhua koirien kanssa, sekä elämästä maalla ja luonnon helmassa."      Tämä postaus on juuri tätä kaikkea:)   Ilon ja itkun turskahduksia!

Kun olen saanut purkaa tänne nyt tämän verran ajatuksiani,  huomaan taas jälleen kerran, että oloni helpottui jo postausta kirjoittaessani ja hetkellisesti jopa mietin poistavani tämän, ja  kirjoittavani jotain "elämä on niin ihanaa" - postauksen.   Mutta miksi minä todellisia tunteitani peittelemään,   sain purkaa mieltäni tänne ja sain sitä helpotuksen. Toivon mukaan joku muukin saa tästä sekavuudesta jotain irti :D

Mutta enivei,  laitan tähän loppuun kuvia, mitä napsin tänä aamuna tallilta tullessani :)

Rakas koti <3

 <3 Henna