Vastavirrassa taistellaan

Mene piireihin parhaisiin
Ole kaunis, voittaja, niin sinua
Kai arvostetaan
Mutta kertoisitko sen
Mihin hukkasit nöyryyden
Vaatimattoman hiljaisen?
Mitä teet? Sä kellut ja meet
Yhä kauemmaksi

Woo, woo
Tää yö vastavirrassa taistellaan
Woo, woo
Tää maailma tulvii, se ylpeät vie mukanaan

Tämä järjestys ihmisten
Jossa pienin on viimeinen
Kumotaan, uudistetaan
Moni ensimmäinen
Joutuu paikalle viimeisen
Moni nöyrä parhaiden asemaan
Kuulutetaan. Näin on


The Rain - Vastavirrassa


Onko maineella ja kunnialla mitään tekemistä ihmisen arvon kanssa?   Täytyykö ihmisen olla kaunis, menestyksekäs, voittaja, rikas, suosittu ja virheetön,  että olisi rakastamisen ja tutustumisen arvoinen?

Minä olen kaikkea muuta, kuin tuossa ylhäällä lueteltu!   Okei, olen ihan kohtuu kaunis, mutten voittaja, menestynyt, suosittu tai muutenkaan mikään täydellinen paketti.  Olen pullea, keskivertoisesti koulutettu ja palkattu,  en kovin taitava ratsastaja,  minulla on kaksi tavallisen väristä puskahevosta, pieni vaatimaton koti ja muutenkaan kaikki ei ole täydellistä. Minulle tämä kaikki riittää ja olen onnellinen, mutta silti törmään siihen tunteeseen joskus, että minun pitäisi omistaa hienompaa tai olla parempi, jotta olisin arvokas?

Tekeekö tämä "keskivertoisuus" minusta tai jostakin muusta samassa tilanteessa olevasta henkilöstä  jotenkin ei niin kiinnostavan tai merkityksettömän?   Onko ihminen ei niin tutustumisen arvoinen, jos hänellä ei ole mitaleita rinnassaan ja titteleitä taskuissaan?

En tiedä.  Kamppailen ihmeellisten asioitten kanssa tällä hetkellä.  Olen viime päivinä päätynyt ajattelemaan mitä naurettavimpia asioita, mitkä sotivat minun todellisia periaatteitani vastaan. Minä olen onnellinen näin, miksi minun pitäisi haalia itselleni mammonaa ja tai jotain parempaa, että saisin hyväksyttävämmän olotilan. Pelkään kuollakseni, että alan kaivata jotain suurempaa ja hienompaa -  juuri sitä, mitä itse olen halveksinut lähes koko ikäni.

Kamalinta tässä on se, että olen alkanut synkimpinä hetkinäni näkemään niin äärimmäisen rakkaat hevoseni harmaina ja tylsinä - kaikkena sellaisena, mitä ne eivät ole.  Okei,  ne eivät ole ratsuhevosrotuisia, eivät uljaita kilpahevosia, vaan luotettavia ja uskollisia ystäviä, joista ainakin toisen selkään voi panna kokemattomammankin. Kun ajattelen syvällisemmin järjen kanssa hevosieni kehitystä omilla puute-alueillaan,  ovat ne mielestäni nykyään hiton hienoja heppoja, vaikka ovatkin tavallisen värisiä eivätkä ole tuhansia euroja arvoltaan .    En todellakaan kestä niiden halveksuntaa ja vähättelyä keneltäkään, vaikka itse olenkin realisti, enkä todellakaan kuvittele niistä mitään sen enempää, mitä ne
ovat.

Olen sekavimmillani ja heikolla hetkellä ajatellut ostavani kolmannen,   hieman parempitasoisemman  hevosen. Minulle jopa aikoinaan tarjottiin entistä kilpahevosta ylläpitoon, mutta en kokenut sellaiseen tarvetta.   Miksi ihmeessä kentättömänä tilallisena niin tekisin tai ylipäätään muutenkaan? Ei mitään järjen hiventä ole tässä!     Kysyntää kolmannelle hevoselle olisi, koska halukkaita uusia ratsastajia ilmenee koko ajan,  mutta se ei palvele minua eikä ketää muutakaan, jos koko ajan ihmiset vaihtuisivat tallillani.  Olen niin tyytyväinen tähän tilanteeseen,  olen saanut vakituiset kävijät tallilleni, jotka ovat luotettavia ja yhteistyökykyisiä ratsastajia.  Yhden pystyn päästämään myös yksin liikenteeseen.

Kun laitan mielessäni Kuskon ja Karisman seisomaan vierekkäin, ja katson niitä hetken - tulen järkiini.  Mietin aina, miten paljon se olisi aikaa ja rahaa pois niiden hyvinvoinnista ja huolenpidosta, jos menisin tekemään sen virheen, mistä itsekin täällä joku aika sitten olevinani niin pätevänä, saarnasin ?    En voi ymmärtää. Olen täysi idiootti!   En voisi ikinä pettää ystäviäni, on ne sitten ihmis-  tai eläinystäviä.     Minä rakastan niitä puutteineen päivineen.   Enkä koe tarvetta haalia uusia ja  menestyksekkäämpiä ystäviä vanhojen tilalle.  Miksi sitten sekoilen välillä tuolla pääni sisällä?

Niin rakkaita, että itkettää

 Olen käynyt istumassa monenlaisten hevosten selässä,  parempien ja huonompien.  Joidenkin liikeet ovat laadukkaat, joidenkin selkä ja askeleet mitä parhaimmat satulatta ratsimiseen.  Joku on tasokas esteheppa tai pomminvarma suokkivanhus,   toinen taas kuuma,  supernopeaa neliä kiitävä täysi / lämminverinen.   Olen rakastanut niitä kaikkia niitten erikoisominaisuuksiensa vuoksi.   Ja jokaiselle löytyy se oma sielunkumppani. Hakeudun mielelläni erilaisten hevosen selkään ihan vain kokemuksien ja oman kehityksen vuoksi. Eilen mm. sain ratsastella ystäväni mustaa kaunista tilastotammaa.

Maailman rakkain luottoruuna

 Jotain aion suunnitella hevostelujen suhteen, en tyydy tähän, missä ollaan  nyt.  Palan halusta kehittyä itse ja tulla aina vaan paremmaksi, jotta voin kohdella hevosiani paremmin. Aion saada itseni nyt kuntoon ja aktiivisemmat treenit jatkuu kesällä sekä ratsastajan, että hevosten olosuhteiden parantuessa. Jatkossa harkitsen satsaavani enemmän rahaa hevosharrastukseeni.  Mutta se ei tarkoita vanhan sysäämistä sivuun uutuutta kiiltävän hienon tieltä.   Vihaan itseäni tuon aiemmin mainitsevani, hetkellisen itsekkään ajatteluni vuoksi.

Pyydän jälleen anteeksi sekavaa postausta, mutta tällainen minä olen.  Suorapuheinen ja teräväkielinen.   Olisin voinut suojella "mainettani"  (mitä ei ole)  ja jättää tämänkin postauksen tekemättä, mutta miksi ihmeessä olemaan epärehellinen,  en minäkään mikään pyhimys ole!  Vaan juuri tällainen hömelö :)


<3 Henna