Kun tahtoisi toista suojella

Jouduin tänään hieman ikävään tilanteeseen, kun eräs todella läheinen ihminen ilmoitti minulle puhelimessa saaneensa töitä.  Ja hän hieman ehkä pahastui, kun huomasi, etten ollut hänen puolestaan aidosti iloinen.  Hän oli jo aiemmin kertonut hakevansa työtä, jota itse henkilökohtaisesti olin ollut jo heti alkuunsa voimakkaasti vastaan.  Työ on kuitenkin sen luontoista, että se voi olla hyvinkin stressavaa ja käydä henkisen jaksamisen päälle.   Noh, ehkä on hieman parempi kirjoittaa lisää, ennen kuin alan tarkemmin tätä selittelemään.

Tällä läheisellä ihmisellä on todella rankka lapsuus.  Oma lapsuuteni on hänen lapsuuteensa verrattuna helppo kuin mikä.  Äitinsä hylkäämäksi tullut lapsi, pikkuveli huollettavana,  narsisti-isä, koulukiusaus, äärimmäinen köyhyys - en ymmärrä miten ihminen on tuosta kaikesta selvinnyt. En edes muista / tiedä kaikkea hänen menneisyydestään, enkä edes välttämättä halua tietää, saati muistaa.  Jo nämä tiedossani olevat tarinat ovat saaneet minut raivon partaalle kokiessani tuskaa toisen puolesta.   Häntä seuranneena vuosia, voin kertoa, että jossain vaiheessa elämäänsä henkilö on ollut todellinen ihmisraunio vain.    Mutta mitä muuta ihminen voi olla, jos aina vain väheksytään, pilkataan, poljetaan, hakataan ja nöyryytetään? Ja kun mistään ei löydy lämpöä ja turvaa?  Koiriakin on kohdeltu paremmin.

Niin pitkään, kuin vain muistan, on henkilö ollut lähes aina masentunut, sisäänpäinkääntynyt, syrjäytynyt, arka ja epävarma.   Pelännyt ihmisiä,  suuria joukkoja ja kokenut alemmuudentunnetta.  Saanut paskaa niskaan myös aikuisiällä, joutunut kokemaan syrjintää ja kiusaamista vielä työpaikoillakin.  Hän ei ole koskaan päässyt eheytymään lopullisesti rauhassa ajan kanssa, vaan aina on tullut vastoinkäymisiä, joista pienimmätkin tuntuivat kaatavan hänet ja heittävän hänet taas lähtöpisteeseen. 

Ihminen on kuitenkin jaksanut olla rakastava läheisilleen, lämmin, empaattinen tyyppi ja todella reilu.     Kuitenkaan nämä vahvuudet hänessä eivät ole kunnolla pääseet oikeuksiinsa hänen pelkojensa vuoksi.     Toisten miellyttämisen halu, suorittamisen tarve ja  itsensä väheksyminen on useimmiten  säädellyt hänen elämäänsä vuosikaudet.  Hän on maailman kaunein ihminen, jonka tiedän.  Voi kunpa hänkin ymmärtäisi sen, ja uskaltaisi kantaa itsensä ryhdikkäästi ja rohkeudella.

Kaikki purkautui muutama vuosi sitten, kun hän sai hermoromahduksen silloisessa työpaikassaan, ja yksin asian kanssa jäädessään sekä umpikujaan joutuessaan alkoi hetkellisesti ajatella itsetuhoisesti.  Onneksi hän kuitenkin oli fiksu, ja hakeutui ammatiauttajien pariin ja siten "pääsikin" sairaalaan osastolle kuntoutusjaksolle.  Läheisillä oli tuohon aikaan myös rankkaa.  Mikään ei ollut niin musertavan näköistä, kun nähdä toinen suljettujen ovien takana - hullujen joukossa, joukossa, mihin tämä henkilö ei todellakaan kuulunut!  Jouduin sairaalalta kotiin ajaessani pysähtymään tien viereen, koska en itkultani nähnyt ajaa ollenkaan. Huoli rakkaasta oli vain yksinkertaisesti niin kova.

Nyt, tänä päivänä - kuntoutusjaksojen, useiden lääkärikäyntien sekä sopivan lääkityksen löytämisen jälkeen tilanne on suhteellisen stabiili.   Hän on myös rohkaistunut, uskaltanut lähteä enemmän ihmisten ilmoille ja mikä mahtavinta -  nähdä paria ystäväänsä enemmän.    Olen ollut siitä todella onnellinen ja huojentunut.

Kuitenkin tämänpäiväinen tieto uudesta työpaikasta sai minut varpailleni. En voinut peitellä pettymystäni, ja sainkin siitä palautetta, etten kykene olemaan iloinen toisen puolesta.   Voih, olisin niin iloinen, jos hän löytäisi työtä, joka antaa juuri sen taakan, minkä hän vain jaksaa kantaa.  Ei yhtään enempää.   Ja mikä parhainta, hän pääsisi solmimaan sosiaalisia suhteita, toteuttamaan itseään ja käyttämään äärimmäisen taiteellista silmäänsä, luovuuttansa ja ennen kaikkea - kadehdittavaa musikaalisuuttansa.

 Mutta :  Entäs jos jotain tapahtuu, ja tämä ystäväni saa taas turpaansa ja kaikki se henkinen työ on aloitettava alusta?    Tämä on suurin huoleni.   Mutta en kai voi etukäteen maalailla piruja seinille?  Jos kerran läheiseni on saanut mahdollisuuden ulkopuolisilta, on minut annettava hänelle se myös!!   Tahdon kovasti uskoa ihmisen kykyyn suoriutua työstä, mutta välittämiseni saa myös huolehtimaan hänen jaksamisestaan.

En kai voi tehdä muuta, kuin pitää peukkuja, rukoilla asian puolesta ja olla itse mahdollisimman paljon henkilön tukena.   Tsempata, rohkaista ja  auttaa mahdollisimman paljon, jotta tämä pääsisi elämässä jaloilleen ja pikkuhiljaa takaisin työelämään.    Loppujen lopuksi, en kuitenkaan pysty kaikelta pahalta häntä suojelemaan, vaikka tahtoisinkin.  Maailma on kuitenkin sen verran kova ja julma, että joka nurkan takana piilee jotakin.   Mutta käsikädessä, rintarinnan pysymme vahvoina ja pystymme kohtaamaa kaikki ihmismielen möröt ja  elämän varjoissa vaanivat pettymykset.


<3  Henna