maanantai 26. maaliskuuta 2012

Meitä on kaksi haavoittunutta keskellä taistelukenttää

On joskus todella rankkaa olla niin tunteellinen ihminen.  Koen joskus onnen ja surun tunteet  yliluonnollisen voimakkaina,  ja välillä tuntuu vakavasti siltä, että voisin huutaa sydämeni irti rinnastani.  Myös empatia ja läheisenrakkaus,  huoli ja välittäminen saa minut käymään ylikierroksilla.   Mutta en koskaan halua olla mikään muu, kuin olen ihmisenä nyt. Jos en kelpaa tällaisena - ei myöskään toinen ansaitse minua.  Tiedän olevani joskus vaikea ja haastava ihminen, joita ei herkemmät kestä hetkeäkään.  Minusta saa kuitenkin ajan kanssa mitä uskollisimman rintamatoverin tänne elämän taistelutantereelle,  kun elämä riepottelee tunteiden myrskyssä ja välillä ajetaan pahasti karille rakkauden valtamerellä.


Koin viikoloppuna niin ihanan sekavia tunteita, etten oikein osaa niitä pukea sanoiksi.  Vaikka viime viikolla taisinkin kirjoitella vain angstisia ja hieman negatiivis-henkisiäkin postauksia, viikko päättyi positiivisen mahtipontisiin tunnelmiin.  Olin todella pitkään rukoillut erään asian puolesta, ja oli aivan valtavan hienoa huomata, miten huokaukset taivasta kohti kuullaan. Kaikki meni juuri niin, kuin olin toivonutkin. Olin niin onnellinen, etten muista, milloin olisin itkenyt noin paljon onnesta ja muutenkin ollut niin vapautunut  sekä luottavainen kaikkeen. 

Silläkin uhalla, että tekisin itsestäni naurettavan pellen, tai että muut häpeäisivät minua - panen itseni joskus alttiiksi nöyryytyksille, useimmiten ihan vain oman impulsiivisuuteni tai sitten toisten vuoksi.  Minulle on aivan sama, mitä minusta ajatellaan,  jos "uhrautumisestani" olisi jotain apua jollekin. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, ja haluaisin antaa itsestäni enemmän, mutta julkisesti puhumisen pelon vuoksi tyydyn kirjoittamaan tänne.

Kuin elämässäni, sama pätee myös tähän blogiini, haluan olla  mahdollisimman rehellinen ja kirjoittaa juuri niistä fiiliksistä, jotka on sillä hetkellä.   Olin jo aloittanut toiselaisen, tavallista tavallisemman kuulumis -postauksen, mutta tässä yön alkaessa sain tällaisen tunneryöpyn, josta päätin kirjoittaa ja näin ollen, poistin entisen postauksen alun kokonaan.



Todellinen lähimmäisenrakkaus on sitä, että on valmis olemaan toisen kilpi, jos lähimmäistä kohti ammutaan, tai silta, jos edessä on iso rotko ylitettävänä.  Todellinen ystävyys ei käännä sinulle selkäänsä jonkun "suuremman"  osuessa kohdalle, vaan se muistaa sinun uskollisuutesi kylminä aikoina,   ja lämmittää sinua takaisin sinun palellessasi.   Se ei polje sinua maahan ponnistaakseen itse ylemmäs huipulle, eikä pidä sinua esiliinanaan, jotta itse näyttäisi hohtavammalta. 

 Rakasta  ja arvosta ennen kaikkea itseäsi, sitten muita - niin tulet varmasti rakastetuksi.   Niin minäkin olen vuosien aikana oppinut kantapään kautta tekemään, ja vasta nyt, kohta 27-vuotiaana,  voin sanoa rakastavani ja arvostavani itseäni -  ja sitä myöten aidosti myös toisia.   Ja voin myöntää, että vieläkin tuon ääneen sanominen särähtää hieman korvaani,  ja saa minut edelleen itseni hetkellisesti tuntemaan itseni itserakkaaksi paskiaiseksi ja jopa häpeämäänkin hiukan. Mutta itsensä rakastaminen ja itserakkaus on kaksi aivan eri asiaa, vaikka ero niiden välillä on hyvin, hyvin häilyvä.

Älä tyydy olemaan se hätävara, tai kakkosvaihtoehto.   Älä ole se jakkara, josta toinen ponnistaa jatkuvasti ilman vastapalvelusta.  Ole mielummin onnellinen yksin, kuin yhdessä onneton. Älä anna kenenkään kahlita vimmaasi,  vaan pakota itsesi nousemaan ylös pettymyksistä huolimatta.  Karistele pölyt vaatteistasi, ja pakota itsesi jatkamaan.  Tee itsestäsi selviytyjä.

Katso peiliin ja hymyile itsellesi - niin saat hymyn takaisin.  Kun alat tekemään sitä myös peilisi ulkopuolella, näät - miten  hehkusi saa vastalahjaksi lämpöä takaisin. Rakkautta ja välittämistä ei ole tässä kylmässä maailmassa koskaan liikaa, et välttämättä koskaan tiedä, mitä jollain pienellä välittämisen eleelläsi saat aikaan.  Pienistä puroista syntyy pikkuhiljaa valtavia jokia.


Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

- Tommy Tabermann -





Voimaa, vimmaa, taisteluhenkeä ja ennen kaikkea lämpöä ja rakkautta elämäänne! 


<3 Henna 



8 kommenttia:

  1. nää sun tekstit ovat juuri sellaisinaan ihania, tykkään paljon lukea! jatka samaan malliin :)

    VastaaPoista
  2. Asijaaaa!!!!:) <3 -Anne-

    VastaaPoista
  3. Oi että, tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun oma olo on ääripäistä koko ajan. Joko todella surullinen tai sitten hetken päästä loputtoman onnellinen. Se on rankkaa, mutta onpahan hienoa tuntea jotakin, eikö vaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, se on totta. Eipähän käy tylsäksi elämä :D

      Poista
  4. Niin paljon ajatuksia, niin vähän kuitenkaan sanoja, joita osaisi kirjoittaa. Tommyn sanoihin tiivistyy monta asiaa.. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sanoppa elä muuta. tuo on niin ihanan pysäyttävä runonpätkä <3

      Poista