perjantai 9. joulukuuta 2011

Sokea toista taluttaa

http://www.youtube.com/watch?v=_tbIQoUI-F8&feature=related


Kuunnelkaa tämä mahtava laulu tarkkaan ja miettikää,  mitä tuntemuksia se teissä herättää?
Tämä laulu alkoi soida päässäni viime yönä töissä ollessani, enkä saanut siltä hetken rauhaa,  joten minun oli pakko avata tämä asia tänne, josta päästäänkin aiheeseen:

Mikä estää auttamasta ?  Mikä meitä vaivaa?


Olin aikoinaan siinä tilanteessa elämässäni, että seisoin pimeässä, haparoin eteenpäin enkä osannut tietä ulos. Aiemmin lapsuudessa vuosia jatkunut koulukiusaaminen ajoi minut masennukseen, joka sai kliimaksinsa ollessani 16-vuotias ja olin täysin yksin, juuri toiselle paikkakunnalle muuttanut  opiskelemaan. Jalka paketissa ja masentuneena, ja yksin.  Eikä ketään ollut tarttumassa kädestä ja opastamassa valoon.  Lapsuuteni ja  vielä tänä päivänäkin rakkaimmista ystävistäni, serkkuni, oli kaukana, emmekä nähneet tarpeeksi. Myös eräs toinen, yläasteella saamani ystävä asui kauempana, emmekä nähdeet aikoihin.  Oli minulla seuraa joskus koulussa ryhmätöiden ym. osalta, mutta silti olin täysin yksin enkä voinut puhua kenellekkään kipeistä asioista, koska en luottanut keneenkään.  En ole ollut koskaan "se ensimmäinen" missään asiassa, en ystävyydessä, rakkaudessa tai missään muussakaan ja se vihloi sisältä. Minut jätettiin usein ulkopuolelle, ja  tästä syystä koin, etten ollut rakastamisen arvoinen.   Häpesin itseäni ja elämää epäonnistujana.   Kotona en voinut asiasta puhua, koska en halunnut kuormittaa herkän äitini harteita, muutenkin koitin parhaani mukaan varjella salaisuuttani, elämääni luuserina.  Vihasin katsoa itseäni peiliin, näin itseni rumana ja lihavana,    kaikkien halveksumana ihmisenä.  Monesti löysin itseni kyyhöttämästä asuntoni nurkasta, kädet pään päällä puristaen päätä niin paljon, kuin käsistä lähtee ja purren hammasta niin, että leuat paukahteli. Tuska painoi minut täysin kasaan enkä jaksanut nousta pitkään aikaan ylös. Tuohon aikaan alistuin paljon, yritin kaikin tavoin miellyttää muita ja tehdä itsestäni rakastettavan, mutta halveksin itse itseäni ja annoin tehdä itsestäni narrin,  ja myös käyttää itseäni  hyväksi.  Kyllä minun tuskan ja masennuksen näki varmasti monet sivulliset, mutta ei sieltä apua herunut.

Olin taas valmis katsomaan sopivan paikan, minne hyppään tiiliskivet nilkassani,  kun vaan tämä paha olo ja  tuska loppuisi.  Tähän asti kuitenkin ajatellen perhettäni, serkkuani, ystävääni sekä silloista koiraani Elsaa, sai minut epäröimään:  Minkä tuskan heille aiheuttaisinkaan teollani ? Muutama päivä tämän jälkeen minut kohtasi tapahtuma, joka muutti elämäni suunnan,  tästä tapahtumasta, eli uskoontulostani voin kertoa tulevaisuudessa erikseen, sillä jos nyt alkaisin sitä tässä tilittämään, ei loppua koskaan postaukselle tulisi :D   Kuitenkin,   tuo oli  käänne, joka muutti elämäni suunnan parempaan.

Tuohon käänteeseen liittyen sain todella ison lahjan, elämääni astui erään uskovaisen perheen tyttö, joka otti minun siipiensä suojaan. Hän oli minua pari vuotta vanhempi, ja hänkin oli muuttanut pienestä maalaiskylästä kaupunkiin opiskelemaan. Hänestä tuli minulle kuin isosisko, joka piti huolta, rohkaisi ja auttoi uuteen alkuun.  Hän jaksoi jokapäivä muistuttaa, miten arvokas olenkaan ja että minua rakastetaan. Meistä tulikin äärimmäisen hyviä ystäviä.  Valitettavasti nykyään meillä on omat perheet ja elämät, hänellä on lapsia ja minulla hevosia, joten yhteistä aikaa vuosien tauon jälkeen ei ole saatu järjestettyä.  Uskon kuitenkin, että ystävyytemme elää vielä  ja toivon, että hän muistaa miten kiitollinenkaan hänelle olen, kun hän juoksi minun luokse, otti kädestä ja auttoi luottamaan.

Elämässäni on tapahtunut  paljon hyvää, olen onnellisesti naimisissa ja minulla on ihana pieni koti ja perhe. Työpaikkani on toinen kotini.   Saan olla kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja  olenkin usein herkistynyt kyyneliin ajatellessani elämääni tänä päivänä. On tässä vuosien aikana aiemmin tapahtunut kaikenlaista, olen saanut työuupumuksen, keskenmenon ja muitakin vastoinkäymisiä on eteen tullut.  Mutta onneksi koskaan ei ole enää tarvinnut vajotan noin pimeyteen, missä olin 10-vuotta sitten.  Silti olen kiitollinen kaikista vastoinkäymisista ja ylipäätään tästä elämänkoulusta, jonka olen tähän mennessä käynyt.  Minusta tuskin olisi tullut tällaista ihmistä,   jos olisin ollut suosittu ja  saanut kaiken mitä haluan.   Olen siis erittäin tyytyväinen, että rankka lapsuuteni/nuoruuteni kasvatti minusta huolehtivaisen, ymmärtäväisen ja oikeudenmukaisen ihmisen.

Omasta kokemuksestani masentuneena ja sen voittaneena, olen ammentanut voimaa ja olenkin pyrkinyt auttamaan muita, joilla on samankaltainen tilanne.  En halua kuitenkaan tyrkyttää apuani ja seuraani, enkä tuputtaa uskonasioita, en koe tarvetta saarnata kenellekkää tai muutakaan vastaavaa.  En tahdo työntyä väkipakolla ihmisten elämään, mutta olen vaitiolovelvollinen ja valmis kuuntelemaan ja auttamaan.   Olen myös kohdannut ihmisiä, jotka elävät siinä tilanteessa, kun viha ja katkeruus on täyttänyt heidän sydämen  ja siinä tilanteessa apu ja rakkaus on torjuttu. Ja ymmärrän, olen ollut joskus itsekin vihainen ja katkera.  Jokainen kuitenkin käsittelee asiat omaan tyyliin, joillekin ammattiapu on paras, joillekin omassa yksinäisyydessään käsittely, ja jotkut turvautuvat harrastuksiin ja ystäviin.  Ja jokainen saa valita oman tapansa.  Minulle paras apu oli Jumalan hellä kosketus ja ystävä, joka auttoi nousemaan jaloilleen. 

Emmehän kuitenkaan jätä yksin yksinäistä, potki jo maahan potkittua tai särje jo särjettyä ?   Jokin pienikin ele voi olla se, mikä pelastaa ihmisen ja antaa voimaa jaksaa taistella.


Tässäpä oli taas vähän mietteitä :)     Teen jatkossa postauksia mm. lapsuudestani koulukiusattuna,  ajoittain hyvinkin hatarasta uskonelämästäni, lapsettomuudesta ja itsetunnosta.  Mutta näitten arkaluontoisten postausten lisäksi on tulossa juttua myös koomisesta luonteestani, kodista, tallista, ulkonäöstä ja muodista ja muista kivoista asioista  elämässäni.   Että en Luojan kiitos ole aina näin totisella asenteella liikkeellä, koska elämäni on tällä hetkellä oikeasti onnellista aikaa ja arvostan sitä todella paljon! :)      Kaikkea hyvää! <3

<3 Henna












2 kommenttia:

  1. Voi Henna - sydäntä ihan riipii! Kiitos avoimesta ja herkästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  2. Satu kiitoksia ja ole hyvä, ihana että se kosketti sinuakin <3 Kun muistelee noita aikoja, voi vaan kiittää Luojaa ja olla tyytyväinen :)

    VastaaPoista