keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kuka määrittelee rakkauden ulkomuodon?


En missään nimessä halua yleistää, mutta minusta tuntuu, että nykyään rakkauden määrittelemisen mittarissa käytetään tunteen sijasta statusta,  pankkitiliä ja ulkokuorta.   Yhteiskunnan ja median asettama vaurauden ja yliluonnollisen kauneuden jumalointi on tehnyt meistä ihmisistä sokeita rakkauden suhteen. 

Olen kuullut usein tutuiltani ja kavereiltani asiaan liittyen odotuksia puolison  piirteiden ja kriteereiden suhteen.  Usein nämä kohdistuvat ulkonäköön ja koulutukseen sekä varakkuuteen,  jopa perheen "tasokkuuteen".    Mutta usein jää taka-alalle se,  mitä he oikeasti haluavat parisuhteelta ja monesti olenkin heittänyt heille ilmaan tämän kysymyksen. 

Moni on joutunut pettymään,  kun on kohdanut "elämänsä suurimman rakkauden",  jossa ulkoisesti  kaikki palaset ovat kohdillaan,  mutta  loppupeleissä suurin pettymys on se kiiltävän ja puunatun ulkokuoren sisältö.  Monet kauniit, itsevarmat, hyvin koulutetut, yleensäkin menestyneet ja ns. korkeatasoisesta (inhoan tuollaista sanaa, mutta pakko käyttää)  perheestä tulevat  uhkuvat liikaakin itsevarmuutta ja siten ovat niin itseriittoisia, etteivät näe ympärillään olevia ihmisiä,  heitä ja heidän tunteitaan. Etsitään vaan aina parempaa ja parempaa.  Monet huomaamattaan leikkivät  tässä rakkauspelissä ilman selkeitä sääntöjä, ja silloin käy väkisillä niin, että johonkin sattuu -  ja kovastikkin.  Muistutan vielä, etten halua yleistää, vaan käsittelen tätä asiaa nyt tältä kantilta. Tunnen monia kauniita, rohkeita ja rikkaita ihmisiä, joilla on oikeasti sydän paikoillaan.  Käsittelen asiaa nyt kuitenkin tätä tästä kylmemmästä ja aika kärkkäästä näkökulmasta :)

Meidän pitäisi muistaa, mitä etsimme elämässämme.  Itse henkilökohtaisesti olen aina etsinyt pysyvyyttä, turvaa ja vilpitöntä, pyyteetöntä rakkautta.  Haluan olla vapaasti oma itseni, olla vapaa parisuhteessa ja hengittää sekä saada omaa aikaa.  Mikään ei ole niin ihanaa, kun tietää, että voi luottaa toiseen, eikä ole toisen leikkikalu, ei rakkaudessa eikä seksuaalisesti, vaan tulee rakastetuksi ja arvostetuksi sellaisenaa, kuin on. 

Esimmäinen rakastumiskokemukseni oli todella rankka, rakastin poikaa reilut 2vuotta niin, että se melkein tapatti minut. Tämä oli hyvä ja vahva esimerkki siitä, että aidon rakkauden ei pidä tuntea häpeää ihmisten keskuudessa.  Enkä tarkoita tällä lääppimistä ihmisten nähden,  vaan sitä, että seisoo toisen rinnalla ihmisten edessä eikä häpeä toista. Pitää kiinni ja suojelee.

Olin tuolloin 15-16 vuotias  ja haavoittuvaisimmillani sekä  uusi paikkakunnalla, hieman hylkiö, vaikken enää ehkä koulukiusattukaan, mutta silti ehkä hieman häpeäksi. Olimme pojan kanssa ystäviä ja meillä oli jonkinlainen, sanoisinko maaginen yhteys ja sielujen sympatia.   Koskaan en seurustellut tämän pojan kanssa, vaikka häntä rakastinkin. Hän oli todella herkkä, lämmin, tunteellinen ja kaikin puolin ihana. Mutta ainoana miinuksena, hän olisi ainoastaan halunnut tavata minua salaa, ja salata koko "juttumme".  Kiitos Herralle, en koskaan alistunut siihen, vaikka lähellä se oli.  Olin lähestulkoon valmis tekemään mitä tahansa, että saan olla tuon henkilön kanssa.   Onneksi huono itsetuntoni ja herkkä omatuntoni varjeli minua, enkä koskaan antautunut hänelle, enkä tyytynyt sala-rakkaan rooliin. 


Tapasin mieheni ollessani 16-vuotias, noh, melkein 17.  Minullakin oli tuolloin mielikuva tulevan mieheni ulkomuodosta ja statuksesta.  Kuitenkin kokemuksieni jälkeen olin tajunnut, että aito ja pysyvä rakkaus ei katso välttämättä sitä mitä me joskus olemme halunneet.    Kun tapasin mieheni mökillä uutenavuonna,  2001-2002 vuosien vaihteessa, ihastuin häneen oitis.  Hän ei ollut mies, jonkalaisesta olin joskus unelmoinut, mutta nyt hän oli juuri se mitä halusin ja enkä muuta enää ympärilläni nähnytkään.  Lyhyt ja pienikokoinen mies,  mutta maailman kauneimmat silmät ja lämmin,  syvälle sisimpääni porautuva katse, joka oikeasti vei jalat altani. Aito, hellä, ymmärtäväinen luonne, joka antoi mahdollisuuden eheytyä ja korjata menneisyyden haavojani. Minun silmissäni maailman komein ja söpöin ilmestys <3   Ja kosketus leikkimielisen pihapelin aikana sai sydämeni pysähtymään.   En kyennyt keskittymään mihinkään, saati sitten nukkumaan, kun hän oli samassa tilassa.  En voinut kuvitellakaan, että tapaan hänen kaltaisen ihmisen.    Kun palasin mökiltä seuraavana päivänä, äitini alkoi  oitis tupaan kävellessäni nauraa ja totesi: "nyt on muuten meidän henna ihastunut"  :D   Eihän siinä voinut muuta kuin myöntää, että näin kävi.

Meitä oltiin itseasiassa koitettu puhumalla yhteen aiemmin, koska perheemme ovat entuudestaan tuttuja toisilleen. Olimme kuitenkin mieheni kanssa lytänneet vanhempiemme ehdotukset omilla tahoillamme,   toisiamme koskaan näkemättä :D   On sille aina yhdessä naurettu,   kun olemme olleet kohta 10 vuotta yhdessä, kesällä vietimme 8-vuotis hääpäivää :) 



Kesällä 2003



Rakkaus tulee joskus todella yllättäen, minut se ainakin iski kanveesiin totaalisesti :D   Aina rakkautta koetellaan, eikä meidänkään suhde ole aina juhlaa ollut.  Mieheni on ollut minun tukenani, kun sairastuin työuupumukseen ja masennukseen (onneksi lievemmin)  toistamiseen vuonna 2005.   Ja hän myös oli tukenani, kun pieni elämänalku kuoli sisälläni ja tuli ulos uutenavuonna 2008-2009.    Hän on myös ollut tukenani  ja  rakastanut minua lapsettomuusongelmastani huolimatta.  Tiedän, että hän haluaisi lapsia, mutta minä en välttämättä niitä enää kohtusairauteni vuoksi saa.   Mutta tiedämme olevamme toisillemme luotuja   ja teemme kaikkemme, että meidän on hyvä olla yhdessä,  toisten mielipiteistä huolimatta.  Ja tällä hetkellä suhteemme on paremmassa kunnossa vuosiin, nauramme toisillemme ja osaamme sekoittaa arkeemme ironista huumoria, mutta kuitenkin osaamme vakavalla naamalla sanoa toisillemme, kuinka toista rakastaakaan.  Joskus toinen on niin suloinen ja söpö, ettei saa silmiä irti, saati sitten olemaan pussaamatta :D




Rakkaus on lähempänä, kuin luulemmekaan. Annetaan sille mahdollisuus,  eikä katsota ainoastaan sen ulkokuorta!



 <3 Henna



8 kommenttia: