3 vuotta sitten...

Elin onnellista aikaa.  Olin juuri syksyllä saanut vakituisen työpaikan toiselta osastolta Harjulan sairaalassa ja nautin uudella osastolla työskentelystä.   Minulla oli todella mahtavat työkaverit ja  tunsin olevani hyvin arvostettu hoitaja työkavereiden sekä erityisesti potilaitteni omaisten keskuudessa.

Onneeni oli myös eräs todella pieni, mutta suuri syy <3   Olin raskaana 14. viikolla ja hehkuin onnea.  Olin aiemmin seurustelun alkuvaiheessa miehelleni sanonut, että minulla on vahva tunne sisimmässäni, että lapsen saaminen tulee olemaan minulle ongelmallista. Mieheni ihmetteli ajatukseni juoksua tuolloin, enkä itsekään osannut kertoa syytä tunteeseen, joka tuli aina, kun aloimme puhumaan omasta jälkikasvusta. Se oli vain hyvin vahva tunne. Minulla epäiltiinkin myöhemmin endometrioosia erittäin voimakkaitten kuukautiskipujen sekä muutenkin silloin tällöin ilmenevien alavatsakramppien vuoksi.

Silloin, joulukuussa 2008, olin onnekseni kuitenkin raskaana, reilun 4 kk ehkäisypilleireden lopettamisen jälkeen. Emme erikseen yrittäneet lasta, totesimme vain, että lopetamme ehkäisyn ja annetaan lapsen tulla, jos niin on tarkoitettu.

Raskausviikkoja 9, eikä pahasta vielä tietoakaan...

Ja niin kävi, olin todella onnellinen ja odotin kovasti enimmäistä ultraani, joka oli 30.12.2008 klo 9:00.  Olin jo aiemmin pyytänyt päästä tutkimuksiin, vanhaa verta sisältävän vuodon vuoksi. Pääsin muutenkin hitusen normaalia myöhemmin ultraan, osittain myös omasta syystäni, kun aikataulut eivät meinanneet sopia aiemmin. Kuitenkin vanhempi kätilö totesi, että tuo on aivan normaalia vuotoa, jota ilmenee usein raskaana olevilla naisilla.   Myös äidilläni tuota vuotoa oli ollut, joten unohdin asian, enkä sen enempää asiasta murehtinut.  Myös kätilö oli edellisen kerran puhelimessa sanonut, että hyvin mahdollisesti kuulen jo sikiön sydänäänet ultrassa ja olin aivan  innoissani sekä soikeana onnesta !

Kuitenkin,  ultra-aika tuli ollessani rv 14 ja muutama päivä päälle.   Pyysin miestäni tueksi, ja hän saikin järjestettyä työasiat niin, että pääsi mukaani, ja voi Luojan kiitos pääsi.  Mahani oli kasvanut huomattavasti enemmän ja painoni noussut, aivan liikaa, mitä niitten pitäisi noihin raskausviikkoihin verrattuna olla.  Eräs potilaani tytär ennusti, että odotan kaksosia, mutta toisin kävi.

Ultrassa kohtuni todettiin massiiviseksi, täynnä jotain epämääräistä massaaa, eikä sikiöstä näkynyt, kuin kuollut hahmo. En voinut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin haukkoa henkeäni, täristä ja itkeä. Olin niin pettynyt,  pettynyt lähinnä itseeni ja siihen, että epäonnisuin tässäkin asiassa, vaikka jokainen järjellä ajatteleva (tässä tilanteessa en minä) tajuaa, että en olisi voinut tehdä itse mitään paremmin, vaan kohtalo puuttui peliin.

Minut lähetettiin oitis kiireellisenä naistentautien poliklinikalle jatkotutkimuksiin.  Siellä minut tähystettiin 2 kertaa kahden eri lääkärin toimesta sekä ultrattiin useaan kertaan.  Sikiö todettiin kuolleen jo heti alkuvaiheessa,   ja  kohdussani todettiin mola eli rypäleraskaus.  Tässä on linkki, mistä löytyy lisää tietoa rypäleraskaudesta.

Lääkäri selitti, että räjähdysmäisesti kasvanut istukka oli luultavimmin vienyt tilaa kasvavalta sikiöltä ja näin ollen tukahduttanut sen.   Koska mola voi olla yhtähyvin myös istukkasyöpä ja viimeistään edetessään voi kehittyä syöväksi, minut lähetettiin suoraan osastolle odottamaan raskaudenkeskeytystä.  Minulle laitettiin  kohdunsuun avaavat lääkkeet  ja kun verenvuoto alkaisi, minut vietäisiin suoraan leikkaussaliin.

Ja niin siinä kävi, pari tuntia lääkkeiden jälkeen, kävelin suoraan leikkaussaliin ja nousin itse leikkauspyödälle ja minut nukutettiin.

Heräsin muutamia tunteja operaation jälkeen.  Olin äärimmäisen pahoinvoiva ja tokkurassa.  Kaiken lisäksi supistavat lääkkeet vaikuttivat yhä ja  joka krampin tullessa, vuosin voimakkaasti todella kovien kipujen kera.

Mieheni istui vierelläni, en voinut muuta kuin itkeä ja pyydellä anteeksi tuottamaani pettymystä.  Itseinho ja epäonnistumisen tunne painoi päälleni ja vaiensi järjen äänen.  Onneksi minulla oli myös ystäviäni ja äitini, joitten kanssa puhuin lähestulkoon koko illan ja sain hieman selkiytettyä ajatuksiani.

Pääsin uudenvuoden aattona kotiin sairaalasta,   olin tulta ja pettymystä täynnä ja lähinnä kirosin sitä, etten ollut ratsastanut 8:aan viikkoon raskauteni vuoksi.  Sovittiinkin heti hoitoheppojeni omistajan/ystäväni kanssa, että saan mennä heti uudenvuodenpäivänä ratsastamaan, se oli nimittäin juuri sitä mitä tarvitsinkin.  Laukatessani rakkaan ruunan kanssa pitkin peltoja ja metsäteitä sain taas uutta voimaa jaksaa ja toipua menetyksestäni.

Pullat vappuna 2009 <3 

 Olimme samaisena syksynä käyneet katselemassa pientä rintamamiestaloa Kaavilta, 60km Kuopiosta Jonsuuhun päin.  Talo oli hyvin kesken peruskorjauksen kanssa, mutta paljon oli jo tehtykin.  Talon ympärillä olivat rakennustelineet, piha täynnä roinaa ja roskaa, mutta miljööseen rakastuin välittömästi.  Paikan ostamisessa oli monta mutkaa matkassa, mutta kaikki  vaiva ja aika kuittaantui, kun teimme kaupat talosta helmikuussa 2009.  Sain myös uuden vakituisen työpaikan Kaavilta, yksityisestä hoivakodista, jossa olen edelleenkin tänä päivänä.  Olemme asuneet nyt täällä  kohta 3 vuotta,mm. remontoineet taloa, rakentaneet hevostallin ja siivottu ympäristöä.    Elämääni on tullut paljon ihania ihmisiä ja eläimiä  ja olen onnellinen sekä kiitollinen kaikesta huolimatta.

Vielä maalaamaton kotitalomme

Hyvin pian keskenmenon jälkeen, ymmärsin ja hyväksyin kohtalon, joka puuttui peliin. En tiedä edelleenkään täysin, miksi Luoja päätti, ettei minusta tule äitiä, mutta asian olen jo hyväksynyt.   Minulla on ihana koti, mahtava työpaikka, elukat ja ennen kaikkea, ihania ja niin rakkaita ihmisiä ympärilläni.

Vielä edelleen, puheet vauvoista ja mm. joidenkin tietämättömien kyselyt lapsettomuudestani, satuttavat.    Olen ollut ilman ehkäisyä jo useamman vuoden, eikä lasta ole kuulunut.   Emme ole erikseen asiasta sen enempää hermoilleet ja stressaanneet, vaan elämme päivän kerrallaan.

  Lääkärini sanoi minulle, että on 50/50 mahdollisuus saada joko terve raskaus, tai sitte tämä mola uudelleen.  Mutta hän myös lisäsi, että kohtuni  voi olla verran sairas, ettei lapsenteosta tule välttämättä ikinä mitään.   Viiltävä totuus, mutta se on hyväksyttävä.  Ja olenkin asian hyväksynyt, jotenkin minusta onkin alkanut tuntua, että tehtäväni täällä maailmassa on aivan jotain muuta.   Ja olen päättänyt, jos lasta ei tule, niin se on minun kohtaloni ja hyväksyn sen.

Silloin tällöin joku tietämätön, tunneälytön tai muuten vain typerä ja tahditon ihminen kyselee minulta jopa tuomitsevaan sävyyn, miksi en TEE LAPSIA?  Anteeksi vaan, mutta mitä helvettiä? Anteeksi kun kiroan, mutta minusta lapsia ei noin vaan tehdä, niitä saadaan, mistä lähtien lasten teko on ollut itsestään selvyys?   En minäkään mene kysymään keneltäkään sinkulta/yksinäiseltä ihmiseltä, miksei kukaan kelpaa sille ?    Asiat eivät ole niin yksiselitteisiä ja nyt pyöritään niin arkojen asioiden kimpussa, että ei tulisi mieleenkään mennä työntämään suolaa kenenkään haavoihin. Ja jos niin tekisin, ansaitsisin turpaani kunnolla!

Minut on saanut moni ihminen itkemään tullessaan tuomitsemaan minun lapsettomuuttani, tietämättään totuutta.  Kaikista ikävin tilanne oli se, kun olimme juuri  muuttaneet Kaaville, tuli eräs vanhempi, hyvin vanhanaikainen nainen minulle kotiovelleni paasaamaan: "Sinä se ei taida pitää lapsista, kun et ole niitä vielä hankkinut!"   Sanat viilsivät niin kipeästi, etten voinut muuta kuin selittää itkuisena pikaisesti asian tälle,  pyytää häntä lähtemään ja  jättämään minut rauhaan.  Mutta hän ei jättänyt, vaan piinasi minua reilun vuoden päivät aina ottaen tämä lapsi-asian esille jopa yleisillä paikoilla kovaäänisesti puhuen.   Minun täytyi pyytää ulkopuolisten apua, että tämä lapsiin fiksoitunut nainen jättäisi minut rauhaan. Ikävää se oli, mutten voinut muuta. 

Vaikka olenkin lapsettomuuteni kanssa jo ihan suhteellisen sinut ja  lähipiirini sekä minut jo paremmin tuntevat sen tietävät,tulee silti joskus tulee tilanteita, kun lapsettomuuteni satuttaa minua.   Eniten minua satuttaa ajatus siitä, että mieheni haluaisi jälkikasvua sekä äitini haluaisi kovasti jo mummiksi ja minä en kykene mihinkään tuollaiseen.  Adoptiota tai muuta en halua vielä toistaiseksi ajatellakkaan, jos olen äiti, haluan olla äiti 100%   ja että lapsi olisi omaa lihaani ja vertani.  Enkä sitäpaitsi koskaan haluaisi siihen tilanteeseen, että joudun selittämään lapselle, että en ole hänen "oikea" äitinsä, vaan että biologinen äiti esim. hylkäsi tämän tai on niin alkoholisoitunut tai narkomaani, ettei voi huolehtia tästä.

Tyydyn nyt vain tähän tilanteeseen ja toivon, että saan elää tämän puutteeni kanssa rauhassa sen kummemmin enää asiaa murehtimatta, ja toivon, että minut jätetään asian tiimoilta rauhaan tai ainakin tuomitsematta.

Kuitenkaan en vauva ja lapsi-asioita karta, vaan olen saanut aidosti iloita ja seurata sivusta ystävieni raskautta ja saanut kantaa heitä rukouksin ja toivoa heille terveyttä ja onnistunutta perhe-elämää. Ja toivon, vaikken itse äiti koskaan oliskaan, voisin olla hyvä täti jollekin lapselle :)

Joskus olen huomannut, että esim. minun hoito-apua tai muuta ei kelpuuteta, vaikka olen sitä tarjonnut.  En tiedä miksi, mutta oma arvaukseni on se, että ystäväni haluavat suojella minua pahalta mieleltä, jota saisin ehkä osakseni toisten vauvoille vaippaa vaihtaessani,  vaikka omasta mielestäni se olisi hyvä korvike sille, etten omaa vauvaa ehkä koskaan saakaan.

Mutta ei hätää, minä selviän kyllä!  Minulla on suloiset eläinlapset ja rakastan niitä maailman eniten <3  Ja kun muistan rakastaa niitä, kotiani, perhettäni ja muita läheisiäni, niin minulla ei ole mitään hätää.  Olen puutteellinen, mutta minulla on muuta annettavaa  <3


<3 Henna