Katse kohti valoa!

Vuosi alkaa vedellä viimeisiään ja  alkaa tulla aika kääntä katse kohti uutta vuotta ja uusia kujeita. Pimeä alkaa pikkuhiljaa väistyä ja heti vuoden vaihduttua, kuljemme kohti kevättä ja valoa <3  Vaikka joulunaikaa onkin mukavaa viettää, odotan kovasti jo vuoden vaihdetta, jolloin saa taas kääntää uuden  lehden elämän kirjassa,  ja edessä on taas uusi, valkoinen, suttamaaton sivu.

Jos katselen tämän, kuluneen vuoden sivua,  on näky aika sotkuinen :D   Näen erilaisia värejä ja sävyjä, joilla jokaisella on oma merkityksensä.    Vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista, hyvää sekä huonoa, onnea ja onnettomuuksia. 

Vuoden aikana on tapahtunut hevosten kanssa paljon hyvää ja edistystä on tapahtunut paljon.  Karisma on rauhoittunut silmissä ja siitä on kuoriutunut oikein näpsäkkä ja itsevarma tamma. Se ei hypi ja säiky  edes kymmenesosaakaan siitä, mitä se reilu vuosi sitten oli. Eikä enää pure kuolaimeen ja ryöstä.  Satulanvaihdolla oli myös iso osa edistykseen. Karismalla on käytössä koulusatula, jolla pääsee lähelle hevosta, joten kaikki annetut avut istunnalla ovat alkaneet iskostua hyvin.   Nykyään se porskuttaa määrätietoisena  korvat hörössä eteenpäin ja hakee herkästi tuntumalle. En olisi voinut kuvitella, että tänä päivänä esim.  maastoilen tamman kanssa säännöllisesti ilman satulaa, kaikki askellajit hallinassa (lähes aina :D ),   niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. :D Onneksi läheisimmät ystäväni, jotka ovat projektiani läheltä seuranneet, jaksaavat tsempata ja muistuttaa hyvästä työsuorituksesta :)    Toki huonojakin päiviä tulee, ja edelleenkin kaikkia poikkeavia juttuja reittien varrella pitää ajoittain jännittää ja uuden paikat luonnollisesti vielä enemmän. Emme ole mikään pro-kaksikko, emmekä sinne huipulle pyrikään :D  Me olemme vain puskailijoita,  jotka nauttivat rennosta harrastelusta ja haluamme kehittyä  yhdessä pienin askelein :)  Nyt meinasi taas tulla romaani liittyen tammaan, mutta eeköhän säästetä erilliseen Kaama- postaukseen jotakin ;)

Karisma Joulukuussa 2010

Karisma Lokakuussa 2011

Kusko on kuntoutunut  todella hyvin ja  ukkelissa riittää virtaa vaikka muille jakaa. Kunnon kasvamisen myötä Tusen taidot ovat alkaneet pilkahdella aika ajoin ja se herra jaksaa minut yllättää toistuvasti. Se on niin mahtava alkeis- ja terapiaratsu <3   Hevosten kunnosta saan kiittää myös tuntilaisia ja vuokraajaa.   He ovat keväästä asti käyneet minun luonani auttamassa hevosten liikutuksessa lähinnä Kuskolla ratsastaen, ja sitä arvostan todella paljon.   He ovat korvaamaton apu <3   Alhaalla olevat kuvat on otettu suurin piirtein vuoden erolla.  Nykyään Tuse on tuota alempaakin kuvaa  paremmassa kunnossa, mutta säästän kuvia Kuskosta erikseen tehtävään postaukseen :)

Kusko maaliskuussa 2011

Kusko maaliskuussa 2011

Olen muutenkin saanut ihmisenä todella paljon itsevarmuutta, en koe alemmuudentunnetta esim. oman lievän ylipainoni vuoksi, vaan olen oppinut rakastamaan itseäni ja kantamaan itseni ylpeydellä :)  Sitä myöten myös olen nopeampi  ja rohkeampi lähtemään ihmisten ilmoille.  En enää ahdistu ihmispaljoudesta ja  saa  paniikkikohtauksia, niin kuin ennen. En myöskään lannistu enää ja jaksan seisoa suorassa, vaikka paskaa välillä niskaan tulisikin!   Minulla on oikeasti hyvä olla.   Hyvä olo kohdistuu myös siten, etten jaksa enää ottaa paineita tai vaatia liikaa, niin kuin ennen, vaan annan itselleni ja sitä myöten muille armoa enemmän.  Noh,   hevosten liikutuksen suhteen olen itselleni ankara - ne on liikutettava, kun ne kerran on hankittu.  Mutta en jauha tuosta aiheesta tässä postauksessa enempää, mutta takaan, että aiheesta kuullaan vielä! :D


Minun onneeni on monta syytä.   Kesällä juhannuksen jälkeen  olimme mieheni kanssa auton ulosajossa, kun hän nukahti auton rattiin.  Oli senteistä kiinni, ettei olisi käynyt pahasti, mutta  meillä oli mukana niin paljon onnea ja varjelusta, että selvisimme mieheni niskan revähdyksellä ja minulla turvavöitten repimillä mustelmilla sekä aivotärähdyksellä.  Olen siitä todella kiitollinen, että selviydyttiin rakkaani kanssa kolarista ja onnellinen, että saan olla tässä nyt.

 Lisäksi kesällä  koiramme Olga jäi auton alle karattuaan kotipihasta jäniksen perään.   Koira oli kateissa n. 30min- 1h,  minulla on  niin sekava muistikuva päivästä:  Kun sain puhelun, että onko meillä tuollainen pieni pyöreä  tumma pystykorva, vajosin pihalla polvilleni, koska tajusin heti, mitä on tapahtunut. Jalat vain pettivät altanut, enkä saanut henkeä.  Mieheni oli pakko ottaa kännykkä ja jatkaa  puhelua. Tuo koira on minulle äärettömän rakas, enkä kestäisi ajatusta, että se kuolee kärsien.  Olga oli tosiaa kateissa hetken ja ainut mitä pystyin hysteerisyydeltäni ajattelemaan oli että Olga on löydettävä, ettei se joudu kärsimään.  Minusta ystävästä on aika päästää irti, jos sillä on kipuja ja se kärsii.   Onneksi olga oli itse juossut kotiin,   vammoinaan ainoastaan takajalassa iso haava sekä lantiossa kipuja.   Lääkärissä koira kuitenkin todettiin onnekkaaksi ja hyväkuntoiseksi, sai kipupiikin ja lääkekuurin ja kotiuduimme.   Koira toipuikin kolauksesta täysin parissa päivässä ja on elänyt tänne asti onnellista elämää entistä virkeämpänä ja ehompana.  Viime  maanantaina kuitenkin OLga sain jonkin sortin kohtauksen, epilepsia tai kramppikohtauksen, josta ei olla vielä selvillä, mikä se oli.  Kuitenkin koira on taas viikon ollut oma itsensä ja sovittiin lääkärin kanssa, että jos kohtaus uusiutuu, toimitamme koiran hoitoon ja tutkimuksiin.  Nyt kaikki on toistaiseksi hyvin, mutta silti usein Olgaa seuratessani, minut valtaa suru -  mitenköhän kauan meillä on enää aikaa?  Olgalla on kuitenki synnynnäisesti yliliikkuvat nivelet takajaloissa, mutta olemme päässeet tähän 6,5 vuoteen kivuitta ja ongelmitta.  Heti, jos näen, että kivut astuvat Olgan elämään ja se elämänilo, mikä sen silmissä loistaa, alkaa hiipua, tiedän- on aika päästää irti.  Kuitenki liitän käteni ristiin ja toivon, ettei minun tarvitse luopua ystävästäni vielä pitkään aikaan  <3

Äidin silmäterä <3

Kaikin puolin muuten asiani ovat hyvin. Minulla on todella ihana työpaikka, mahtava aviomies ja todella rakastavat ja minua arvostavat ystävät. Joskus on ollut erimielisyyksiä, mutta niistä on aina selvitty puhumalla ja pyytämällä anteeksi. Me ihmiset tehdään aina virheitä, päästellään sammakoita suustamme ja siten loukkaamme toisiamme  mutta asioilla on aina tapana järjestyä ja anteeksiannossa elää  tulevaisuus :)

  En ole mikää upporikas, kiitos lemmikkieni, varsinkin hevosten :D Niihin uppoo sievoinen summa tästä pienestä hoitajan palkasta, mutta muustapa en välitäkkään. Tämä on minun elämäntapa,   en välitä ylenpalttisesta shoppailusta, en bilettämisestä enkä muustakaan maallisesta mammonasta.   Kotini on pieni ja kodikas, enkä muuta tarvitsekkaan. Minua ei mikään krääsä tee onnelliseski, ainoastaan hyvät välit rakkaisiini, terveys sekä lämmin, rakkauden täyttämä koti.

Pakko laittaa viime vuotinen joulukuva tänne, tämä tekee aina niin iloiseksi xD

 <3 Henna