tiistai 30. lokakuuta 2012

Suru saapui sydämiin

Eilen oli harvinaisen rankka päivä.  Vaikka se oli myös rankka meille monelle läheltä eläjälle, on ainakin minun tunteeni tällä hetkellä varmasti niin mitättömät siihen verrattuna, mitä mahtaa ystävälläni olla.  Kuitenkin ystävän tuska sattui paljon minuunkin.  Voin vain kuvitella hänen tuskansa, ja koittaa kulkea hänen vierellään niin, että voisin ottaa edes vähän hänen taakastaan pois.  Tai edes olla vain läsnä, jos en muuta voi.  Silti koen itseni todella avuttomaksi,  vaikka tiedän hänen todella arvostavan läsnäoloani ja sitä vähäistäkin apua, mitä kykenen antamaan. 

Hänen rakas hevosensa jouduttiin tuudittamaan ikiuneen lähes 2:n vuorokauden taistelun jälkeen.  Kaikki, mitä vain kotiolosuhteissa voidaan tehdä ähkyn hoitamiseksi, oli tehty.  Hirveä määrä kävelytys-tunteja yötä päivää, useampi eläinlääkäri- käynti,  paljon rukouksia ja kyyneleitä.   Kuitenkaan mikään ei auttanut, eikä enää eilen illalla mitään ollut tehtävissä.  Saatoin ystäväni tukena hänelle niin rakkaan hevosensa viimeiselle matkalleen.  Lopetus oli ns. "kaunis",  nopea ja kivuton - mummeli pääsi rauhallisesti tuskistaan ja nyt saa laukkailla viherämmillä niityillä harja hulmuten.   Se tulee laukkaamaan kanssamme, missä tahansa me ihmis- ja hevosystävät liikummekin.  Muistelemme lämmöllä ja varmasti emme unohda tamman persoonaa, jonka jättämää aukkoa ei pysty mikään tai kukaan vähään aikaan täyttämään. 

Hevonen oli minullekin rakas, vaikkei oma ollutkaan.  Niin kuin aiemmin olin maininnutkin tässä haastepostauksessa , millaisista ominaisuuksista hevosessa pidän -  tämä hevonen juuri kuvailemani sellainen. Minun mieleinen.  Enemmänkin.

"Hevosella pitää olla jokin ässä hihassa eikä se saa olla luonteeltaan mikään lapamato.  Kiltti ja nöyrä ihmistä kohtaan, mutta kuitenkin myös pilkettä silmäkulmassa. Ja energiaa!"    

Ja sitä hevonen todella oli.  

Tämän ystävän kanssa sai huoletta lussutella ja laukkailla maastossa ilman satulaa.  Ainahan meillä oli jotain säätämistä keskenämme, tai enemmänkin neuvotteluja vauhdista -  mistä tykkäsin paljon.  Siinä vaan oli sitä jotain. Mummeli oli välillä todellinen jästipää, sitkeä suokkipulla, joka ei periksi antanut.  Sillä oli ihmisen luonto ja astetta enemmän sähköä pääkopassa, mitä monella muulla kaakilla. Se ei ollut mikään tusinaponi.  Ehkä siksi juuri tätä yksilöä rakastinkin, sen silmien pilkettä ja välillä niin riemastuttavaa figuuria keskellä laidunta.  Voi että...  Nyt tarvitsen taon kirjoittamiseen.

Voin kirjoitella tänne omista tuntemuksistani, mutta silti koen tästä postauksesta  vähän huonoa omaatuntoa.  Minun suruni ei ole mitään ystäväni suruun verrattuna.  En voi kuvitellakkaan.   Sen tietää vasta sitten konkreettisesti, kun on minun vuoroni kokea tuo sama tragedia.  Päästää irti omasta rakkaasta.  Kuka tietää, tuleeko aika kuinka pian.  Ei kai tuollaiseen ole koskaan valmis.

Meidän talli oli tänään hiljainen. Hiljainen hetki tuli ihan luonnostaan. Kyllä kaveritkin vaistoavat toisen lähteneen.   Omakin elämä omalla tallilla oli vaikeaa.  Jotenkin touhuilu tuntui raskaalta ja omat ajatukset vähäpätöisiltä.  Ja niitähän ne nyt ovatkin.

Lohdutuksena ystävälleni,  oli hän varmasti paras mahdollinen omistaja hevoselleen.  Hevosen silmistä, eleistä ja kaikesta näki, miten se oli leimaantunut ihmiseensä.  Sillä oli hyvä olla kodissaan ja sitä rakastettiin koko sydämestään.

Heippa rakas suokkimummo, me kaikki kaivataan sinua.

Rakkaudella,  täti

nyt kun öisin katson tähtiin
ja sun kasvos siellä nään
rakastun uudelleen
<3 Henna









16 kommenttia:

  1. Kiitos rakas kauniista sanoista ja tuesta! <3

    VastaaPoista
  2. Kauhiasti tsemppiä hepan omistajalle, niin kuin sullekkin <3

    VastaaPoista
  3. <3 Heppu rakas. Kaunis kirjoitus.

    VastaaPoista
  4. Meinas tulla kyyneleetkii silmii <33

    VastaaPoista
  5. Voi, voimia kaikille, jota asia koskettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos, omistaja varmasti lukee nämä suruvalittelut tätä kautta <3

      Poista
  6. Voi ei miten surullista :( Itsellä kuristaa jo kurkkua, kun vain ajatteleekin sitä hetkeä, että joskus on luovuttava omasta rakkaasta kauraturvastaan... Saatikka sitten kun se tapahtuu! Paljon voimia surun keskelle jokaiselle, jota asia koskettaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, samat tuntemukset täällä. Olen viime päivinä katsonut hevosiani taas ihan uudella katseella - Hetan lähtö pysäytti minut suuresti ja Kuskoa katsoessani tulee itku ja ikävä yhteisiä lenkkejä. Meidän jästipää-kaverukset <3

      Poista
  7. Voi, osanotot kaikille hepan "läheisille" :( ! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kovasti <3 Suru on suuri ja tienoo "tyhjä" , mutta suokki-mummo elää mukana ikuisesti <3

      Poista