Kurinpalautuksen aika!

Vaikka elämäni kilometreillä on ollut erityisesti vuosia aiemmin paljonkin kuoppia ihmissuhteissa ja puukkoakin selkään on tullut, en enää koe tarvetta itsesääliin. Päinvastoin.   Olen alkanut miettimään omaa käytöstäni  ja sitä, mitä mun pitäis parantaa ollakseni parempi ystävä ja ylipäätään ihminen kaikenkaikkiaan.   Koska jos en ole hyvä ystävä,  miksi ihmeessä ansaitsisin hyvän kohtelun itsekään ?  Näitä on hyvä miettiä ihan jo senkin vuoksi, että kohta elämässämme on pieni mies - joka luultavimmin imee vanhemmistaan runsaasti vaikutteita, jotka heijastuvat lapsen loppuelämään ainakin jollakin tavalla.  Jotta lapsesta tulisi mm. reilu ja rehellinen  - on minun itsekin oltava sellainen. Haluan ylläpitää hyvät eväät elämässäni, jotta niillä voisi varustaa myös oman jälkikasvun, jotta tämä pärjää maailman tuulissa ja voi seistä selkä suorassa.

Olen muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana ja se kaihertaa minua.  Vielä reippaat puoli vuotta sitten olin paljon virkeämpi, aidosti kiinnostuneempi toisista ihmisistä, positiivisempi ja ehkä jopa varovasti sanottuna hieman lojaalimpi.  Kuitenkin jotakin tapahtui -  minä sulkeuduin.  Luultavimmin se johtuu lihomisen johdosta murenneesta itsetunnosta, raskausajan uupumuksesta ja masentuneisuudesta sekä muutamista pettymyksistä ihmisten suhteen.   Nyt aion kuitenkin nämä asiat myöntämällä ja kohtaamalla järjestää asiat ja yrittää päästä samaan tilaan kuin ennenkin.   Se kuitenkin vaatii oman ryhdistäytymisen lisäksi myös ihmissuhteiden järjestelyä - tai lähinnä siivousta.  En ole ainut lähipiirissäni, joka tämän asian kanssa painiskelee, joten uskallan tästä avautua sen vuoksi, että voin varovasti puhua myös toistenkin puolesta hieman.

Petyin jossain vaiheessa siihen, ettei ystävyyden eteen kehdata nähdä vaivaa.  Siihen, ettei toveria auteta mäessä,   vaan mielummin valitaan se helpompi tie.  Mennään siitä, mistä aita on matalin.  Ihmisten itsekkyys ja laiskuus suhteissa vaivaa minua.   Myös se, että saa kuulla toisen puhuvan sinun henkilökohtaisista asioista / sanomisistasi muille, jopa niistä aroistakin.   Sellaisille, jotka eivät sitten välttämättä olekaan niin lojaaleita, että olisivat asiasta hiljaa. Parhaimmillaan vielä vääristellään asioista.  Aina on vaan pakko kertoa asiaa eteenpäin ja oikein mässäillä jutulla.  Olet aikaisemmin luullut avautuneesi luottamuksellisesti ja kohtahan tarina tulee sinulle takaisin, joskus liioteltuna ta sitten ihan uudessa kuosissaan.  Onko meillä omaa elämää onko ?   Olen itsekin joskus sortunut k.o toimintaan, tosin ilman tuota vääristelyä -  mutta sen on loputtava ja just nyt!

Periaatteessa minua ei juurikaan haittaa se, että esimerkiksi ystäväni keskenään keskustelevat minusta selkäni takana ja jopa ihan topakkaankin sävyyn. Haluan vilpittömästi uskoa siihen, että he tekevät sen rakkauden hengessä ja lähinnä kritisoivat sekä päivittelevät esim. minun välillä niin stressaavaa tai yli-ennakoivaa luonnettani. Se on ihan okei, koska tunnistan nämä puutteet myös itsekin ja kritisoin itseäni myös ääneen.  Toivon kuitenkin että kaikki voidaan sanoa myös minulle henkilökohtaisesti ja niin on useimmiten tietääkseni käynytkin.  Itseasiassa, kaikista rakkaimpia ystävyyssuhteitani ovat juuri sellaiset, missä ollaan todella tiukkaankin sävyyn puitu asioita ja  nuhdeltu toisiamme - ja silti voidaan katsoa toista silmiin, nauraa omalle hölmöydellemme ja jatkaa eteenpäin.  Sopia erimielisyydet ja antaa anteeksi. Minä ainakin olen niin usein tarvinnut anteeksiantoa ja ymmärrystä.  Jos huomaan, ettei sanat ole aitoja, ja saa jatkuvasti epäillä ihmisen todellisia tuntemuksia - ei ystävyys syvene koskaan sen pahemmin eikä sinetti kahden sielun välillä tiukkene. 

Kuitenkin, olen myös huomannut sellaista käytöstä, mitä itse en voi henkilökohtaisesti sietää.  Sitä, että puhutaan toista, mutta sitten käyttäydytään muualla eri tavalla. Itse olen mielummin yksin, kun huonossa seurassa, enkä todellakaan tyydy vähempään.  En oikein lämpene siitä, että asiani leviävät "ei niin läheisten" henkilöiden korviin,  etenkään sellaisten, joilla ei tunnu olevan omassa elämässään juurikaa muuta hohtoa, kuin se - että saa pähkäillä toisten asioita ja parhaimmassa tapauksessa iloita toisen epäonnesta.  Uskokaa tai älkää, sellaisia ihmisiä on.   On myös ihmisiä, jotka eivät rohkene kysellä asioita suoraan, vaan utelevat niitä esimerkiksi henkilön puolisolta tai lähipiiristä.  Olenkin alkanut ajatella ja naureskellut, että olen varmaan niin pelottava ja sanavalmis ihminen, ettei kukaan uskalla kysyä minulta mitään :D Olen toki saanut "vihamiehiä"  (liian vahva sana, mutta menköön)  ihan jo sen vuoksi, että omaan vahvat periaatteet ja olen usein aivan liian puhelias.  Olen tietyissä asioissa turhankin jyrkkä ja siksi ehkä kai ansaitsenkin vähän paheksuntaa välillä. 

Kuitenkaan minun tilanteeni ei välttämättä ole näissä edellä mainituissa tapauksissa aina niin vakava, mitä se saattaisi olla jonkun toisen tilanteessa. Niin kuin juuri nytkin tällä hetkellä, bloggaan suhteellisen avoimesti elämästäni, enkä pahemmin koe, että minulla olisi mitään hävettävää tai ylipäätään menetettävää. Mutta joillakin saattaa olla,  tai sitten he haluavat muuten vain pitää oman elämänsä vähän enemmän omassa tiedossaan.  Ja hyvä niin, ei kaikkien todellakaan tarvitse olla kuin avoimia kirjoja, joita toiset voivat selailla milloin huvittaa.  Kaiken tiedon ei tarvitse olla aina nähtävillä.  Kuitenkin ystävyyssuhteissa toivon kovasti, että jos minun odotetaan kertovan avoimesti kaikki asiani, toivoisin sitä hieman myös toiselta osapuolelta.

Vaikka tiedostan vahvasti, että blogiani käydään lukemassa suunnasta sun toisesta, ilman sen isompaa palautetta - en koe silti siitä mitään mielipahaa, päinvastoin. Vaikka toki sanallista palautetta toivoisinkin sekä kokemuksien ja tuntemuksien vaihtamista puolin toisin. Ja nautin todella siitä, jos tekstit aiheuttavat keskustelua, tai jos joku niistä saa iloa itselleen.  Bloggaamisen kautta olen päässyt tutustumaan todella moniin ihaniin "blogi-ystäviin", joitten kuulumisista ja jutuista olen tullutkin riippuvaiseksi.  Joskus oikein tuhahdan, kun en kuule heistä muutamaan päivään :D Terkkuja vaan lukijoilleni, joilla on myös omat bloginsa rustattavanaan ! <3 

Mutta jokatapauksessa, jatketaampa:  Pettymysten kautta, olen itsekin tunnemylläkässä alkanut ajoittain muistuttaa sellaista kyräilevää ja selän takana puhuvaa "näätää". Pelkään välillä sitä, ettei kaikki minulle sanonut sanat pidä paikkaansa.  Rehellisyyttä, sitä kun juuri arvostan.   Mutta olen huomannut, etten itsekään enää aina jaksa olla rehellinen, siitä kun ei ole aina hyvää seurannut.   Ja en pidä siitä ollenkaan, olen todella vihainen itselleni ja pettynyt toimintaani.  Tästä tulee hirmuisen paha mieli ja halveksin itseäni. Postaan nyt aiheesta juurikin senkin vuoksi, että haluan oikeasti ottaa taas askeleen kohti oikeaa asennetta elämää kohtaan ja etenkin ihmisiin.   Haluan olla se iloinen ja välitön Henna, jonka ei tarvitse vainoharhaisesti kurkkia olkansa yli peljäten, milloin puukkoa tulee seuraavan kerran tai kuka siellä nyt kuiskuttelee.   Ne ajat ovat olleet ohi jo vuosia ja saavat olla vastedeskin! Haluan rakastaa aidosti ja tulla rakastetuksi. Tuntea turvallisuutta ja lämpöä - ja itsekin tulvia sitä lähipiiriini.

Tässä vaiheessa postausta haluankin pyytää anteeksi etenkin ystäviltäni  ja myöskin tuttavilta, jos olen heitä loukannut kärkkäillä mielipiteilläni ja sitä, että olen heitä ja heidän päätöksiään joskus arvostellut.  Meillä on jokaisella oma moraalinsa toimia. Se on sitten jokaisen oma asia, onko se oikein ja antaako omatunto mitäkin anteeksi. Minun moraalini ihmissuhteissa on ollut hetken aikaa hitusen rappiolla,  mutta nyt on kurinpalautuksen aika!  Sitten alkaa uusi aika, eheytymisen ja lämmön aika. 

Nämä viime kuukausina tuntemani negatiiviset tuntemukset johtunevat varmasti myös siitä, että uskonelämäni on alkanut pitkän hiljaiselon myötä unohtua. Salakavalasti olin alkanut vajota taas synkkyyteen.  En vain yksinkertaisesti muistanut enää kääntyä Isän puoleen hädässä, vaan taas jällleen yritän pungertaa yksin hammasta purren.  Opinkohan minä koskaan ?  Se, että ihmiset hylkäävät, ei tarkoita sitä, että olisit yksin. Hän on aina läsnä.  Jo pieninkin huokaus taivasta kohti -  se on aina auttanut minua ja keventänyt sydämeni taakkaa.   Miksi en enää nykyään juuri koskaan muista tuota, maailman tärkeintä oljenkortta ?  Se ei ikinä katkea, vaan tarttumalla siihen pääset kyllä nousemaan taas jaloillesi.

Haluan lopettaa pelkäämisen ja keskittyä rakkauteen. Olla lyhty pimeässä, vaikkakin valoni olisikin vain himmeä, liekki juuri ja juuri elossa. Katsoa itsekin valoon päin. Vaikka etenkin näin syksyn tullessa jatkuva pimeys meinaa vallata mielen ja painaa kasaan,   minun täytyy nyt vaan taas ryhdistäytyä ja pitää katse oikeassa suunnassa.  Ihailen kovasti erästä ystävääni, joka oikein tulvii rakkautta ympärilleen, enkä kyllä juuri koskaan kuule hänen suustaan pahaa sanaa kenestäkään, ainakaan turhaan.  Mutta hänen silmissään loistaakin sellainen liekki, mikä tulee nimeomaan taivaasta. Ja sitä tulta ei voi sammuttaa kylminkään vesi eikä kovinkaan viima.   Toivon itsekin joskus olevani samanlainen.

Nyt tämä nainen ryhdistäytyy, rakastaa itseään ja sitä myöten myös muita.  Vilpittömästi.   Suosittelen sitä lämpimästi myös muille. Elämä on liian lyhyt tällaiseen pelleilyyn.


<3 Henna