tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kun sanoja ei löydetä.

Niin kuin eilen arvelinkin, halusin tulla tänne purkamaan ajatuksia tästä päivästä.  Vaikka olenkin ihan sekaisin väsymyksestä ja tunteiden myrskystä,  haluan yrittää purkaa tänne asioitani jotenkin edes.  Tekstini saattaa olla taas jälleen todella sekavaa, koska en edes muista selkeästi kaikkea tältä päivältä.  Mutta koittakaa ymmärtää.

Nukuttuani muutaman tunnin, lähdimme ajelemaan mieheni kanssa kohti sairaalaa. Setäni oli siis joutunut samaiselle syöpäosastolle hoitoon, jossa olin aikoinaan töissä kesän, heti valmistumiseni jälkeen.  Paikka oli siis tuttu, ja vastaan osastolla tulikin heti tuttuja, entisten työtovereiden kasvoja.  He katsoivat minua toki pitkään, ehkä tunnistaen, mutta emme kuitenkaan sen enempää keskustelleet. 

Myös isäni oli hieman aiemmin saapunut sairaalalle ja ehtinyt viipyä hetken veljensä luona, ennen kuin me ehdittiin paikalle.   Kävin ostamassa  alakerran kukkakaupasta ison tulipunaisen ruusun setäni pöydälle, muiden sukulaisten tuomien ruusujen sekaan.

 Uskomatonta, minä olen AMMATTILAINEN, ja  nyt tuntui, etten kestänyt tuota sairaalaa ollenkaan. Sen tuoksuja, hoitajien valkoisia työasuja, vastaantulevan lääkärin stetoskooppia. Kammoksuin osastolla leijuvaa tuoksua, sillä se toi mieleeni työurani ensimmäisen kesän muistot, kun työskentelin k.o. osastolla.  Useasti olin osavastuussa saattohoidoissa, ja näin ollen arvaatte, mitä olen mahdollisesti kokenut ja nähnyt. Olen urani aikana muutamia tapauksia lukuunottamatta osannut suhtautua työssäni näkemiini ja kokemiini asioihin suht ammatillisesti ja järjellä. Mutta nyt kun tilanne oli täysin toinen, kyse on läheisestäni,  tunsin olevani täysin hukassa.  En ollutkaan enää se "raudanluja ammattilainen", lähihoitaja Henna Vartiainen - vaan tunsin itseni  avuttomaksi pikkutytöksi, joka ei ymmärrä asioista yhtään mitään.

Ennen ovesta sisään astumista, pysähdyin desinfioimaan käteni ovenpielestä olevasta pullosta ja kuulin puhetta selkeästi oven läpi.  Oli lohduttavaa kuulla setäni ääni oven läpi -  että meidän perheessä/suvussa kulkeva tavaramerkki, kova puheääni, on tallella.  Ja tärkeintä,  että ylipäätään  hän jaksoi puhua vielä. Se antoi minulle rohkeutta astua huoneeseen, kun hetkeä aiemmin olin hississä tärissyt jännityksestä ja pelosta.  

Vastassa olikin harmaa hahmo setästäni.  Halasin niin rakasta setääni antaen suukon poskelle.  Katsoessani häntä tarkemmin, oli hän entisestäänkin kuihtuneempi ja nuutuneempi - vain varjo lapsuuteni vahvasta sedästä.  Hän on laihtunut viime vuosien aikana muutenkin, mutta nyt vielä lisää.   Hänen hengityksensä rohisi voimakkaasti keuhkoissa olevan nestelastin vuoksi ja silmät katsoi tyhjyyteen voimakkaitten, huumaavien kipulääkkeitten vuoksi.   Tässä vaiheessa en enää kestänyt, vaan murruin itkemään.  Sain  hetken nieleskeltyäni koottua itseni  uudelleen. 

Juteltiin voinnista, metsästysmuistoista, perheestä ja monista muistakin asioista. En edes enää kunnolla muista, mitä edes puhuimme - olin itsekin niin sekavassa mielentilassa. Kuitenkiin naurettiin ja hetkeksi surun tunnelmakin saatiin murrettua.   Oli ihanaa huomata, että kaikesta tästä huolimatta paras piirre sedässä oli jäljellä -  maailman paras huumorintaju ja hauskat jutut,  joilla hän on minua pikkutytöstä asti hauskuuttanut.

Hänen väsyessä keskusteluista, ymmärsimme, etta nyt täytyy saada lepoa ja vähän nukkuakkin. Lähdin viemään setäni päivällisastioita käytävälle ja palatessani löysin isäni äänekkäästi itkemästä, käsi veljensä kädessä, painaen kädet otsaansa vasten.  Samalla isäni nenästä alkoi vuotaa verta itkunpuuskan vuoksi ja aloin auttamaan häntä antamalla paperia ja pyyhkimään veritippoja lattialta.  Koitin auttaa mahdollisimman hyvin, mutta olin itsekin itkusta sekaisin.  Isäni murtuminen satutti minua kaikista eniten. Isäni on aina ollut se vahva,  vahvin ihminen kaikista tuntemistani ihmisistä.  Minun elämäni vahva kallio, perheen tukeva, ja pystyssä pitävä pylväs. Olen nänyt isäni aiemmin kerran liikuttuvan kyyneliin,  meidän häissämme lähes 10-vuotta sitten.   Nyt oli luuhistuttavaa nähdä isäni itkemässä kovaan ääneen surusta.   Hän oli ennen murtumistaan sanonut setälleni "minä tulen taas pian käymään"  "Olet todella rakas minulle" .  

Isäni jäi lavuaarin eteen tyrehdyttämään nenäverenvuotoaan, kun minä menin vuorostani halaamaan setääni. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, kun annoin suukon hänen otsalleen ja sanoin myös rakastavansa häntä suunnattomasti.  Uskalsin myös varovasti kiittää kaikesta, mitä hän on minun eteen tehnyt ja kiittää kaikista yhteisestä muistoista. Ja sanoin tulevani käymään pian taas uudelleen.

Hän lohdutti minua sanomalla "älä hätäile, kaikki menee ihan hyvin"   Hän tietää itse, miten tässä tulee käymään. Isäni tuli vielä halaamaan veljeään ja halasimme kaikki kolme toisiamme sairaalavuoteen laidalla.   Myös mieheni tuli halaamaan ja kysyi, voimmeko rukoilla hänen puolestaan.  Hänelle sopi, lupasimme rukoilla. Setäni  sekä meidänkin yhteinen tuttu, eräs uskovainen mies on menossa hänen luonaan käymään juttelemassa ja rukoilemassa.  Tieto siitä rauhoittaa myös minun mieltäni ja kantaa hieman meidän kaikkien taakkaa.  

Juttelimme hetken aikaa vielä ja sitten autoin setääni pitkälleen vuoteeseen. Muistutin vielä, että hoitajilla on käytössään hyvät kipu- ja pahoinvoinninestolääkkeet, joilla oloa saadaan helpotettua. Tärkeintä olisi, että olisi mahdollisimman vähän kipuja.  Sanoimme heipat ja jätimme setämme lepäämään.

Käytävällä hetken taas itkettyäni, menin hoitajan puheille.   Koska vierailumme aikana setäni sai puhelun pojaltaan, eikä enää jaksanut puhelimeen kunnolla puhua, saati sitten itse ottaa puhelintä käteen, ja vastata - päätin kysyä hoitajalta, saako sedän vointia tiedustella hoitajan kanslian kautta puhelimitse.   Vastassani olikin hyvin nihkeää käytöstä, ilman mitään lämpöä ja empatiaa.  Sain ihan asiallisen vastauksen, se oli ihan ok ja hyvin perusteltukin, siinä ei mitään ongelmaa ollutkaan. 

Mutta silmiini pisti se tunteettomuuden ja kylmyyden aura, mikä hoitajasta huokui.   Se sai minut kanalihalle.   En olisi halunnut päästää naista lähellekkään setääni.    Sen verran tätyy sanoa, että muistan kyllä tämän vanhemman hoitajan  vuosien takaa, mutta muistin hänet lähinnä huumorintajuttomana henkilönä - en noin kylmänä ja kovana.  Ehkä hän oli nyt juuri sellainen "raudanluja ammattilainen" -  kuka tietää.   Ehkä minä en sitten olekaan  koskaan ollutkaan mikään ammattilainen sittenkään,  olen aina toiminut omien vaistojen varassa ja elänyt ihmisten tunteita tunnustellen, lisäten siihen lämpöä, aitoa välittämistä ja  ammattitaitoa, sitä vähäistä mitä on ehtinyt karttua.

En tiedä, tekisi mieli antaa jotakin kautta palautetta osastolle.  Että nainen voisi jatkossa  kiinnittää huomioita käytökseen, kun kohtaa itkevän ja epätoivoisen omaisen.   Itse ainakin toivoisin hieman enemmän lämpöä tuollaiselle osastolle, missä kohdataan elämän kovia kohtaloita, luopumista, hyvästejä ja toivottomuutta.   Lisäksi niille, joilla on toivoa - pitää luoda taistelutahtoa ja voimaa selviytyä sodasta syöpää vastaan.  Näin minä näen asiat.

Jospa vuorossa ollut  hoitaja oli vain väsynyt, työ ei nimittäin ole todellakaan helppoa, joten nostan hattua kaikille osastolla työsketeleville.  Mutta toivottavasti tuo hoitaja aina ei ole tuollainen. Nämä potilaat ansaitsevat niin paljon parempaa hoitoa ja sitä lähellä oloa.   Me hoitajat olemme sitä varten.

Tässä vähän tarinaa tästä päivästä. Onneksi illalla ystäväni tuli käymään luonani iltakahvilla minua piristämässä, ja sain muuta ajateltavaa.  Nyt menen nukkumaan ja huomenna toinen ystäväni  tulee minun luokseni ratsastelemaan.  Näillä eväillä jaksan kyllä taas eteenpäin. Kiitos teille kaikille ihanille ystävilleni ja lukijoille lämpimistä kommenteista,  ne ovat antaneet todella paljon voimia.


<3  Henna






6 kommenttia:

  1. meinasi kyllä itselläkin itku tulla, kun luin tätä tekstiä... itsekin tunnen monta jolla on ollut salaa muhimassa syöpä ja he ovat menehtyneet, mutta myös muutamia jotka ovat selvinneet.. tiedän sen tuskan.. koita kestää ja paljon voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitoksia, itse kyllä varmasti kestänkin, nyt ainakin tuntuu siltä jo. nyt tuntuu enemmän pahalta serkkujeni puolesta ja myös isäni, he olivat todella hyviä kavereita keskenään.

      Poista
  2. Mä taas itken täälä :( Tuo tunne että pitää päästää irti on ihan kauhea!!

    Tuntuu niin pahalta teirän puolesta, se on niin väärin kun tärkeitä ihmisiä viedään liian aikaisin meirän luota..

    Paljon jaksuja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 onhan tämä ihan hirveetä, mutta meidän jokaisen aika tulee vuorollamme. nyt on vaan tärkeää, että ollaan läheisten kanssa lähellä ja tuemme toisiamme. minua säälittää serkkuni erityisesti, tämä on heille todella paljon rankempaa. :(

      Poista
  3. Kyllä se on niin erilaista, kun kyseessä on omat läheiset. Siinä tulee tunteet niin kovasti, että vaikka olisi kuinka kyseisen alan ihminen, niin pitää mielestäni olla aika kovettunut tai suorastaan tunteeton, jos ei itselle nousisi tunnemyrsky läheisen ollessa vakavasti sairas. Itselläni oli kovasti ongelmia sen suhteen, että mistä olisin keskustellut tämän läheisen kanssa, joka sairasti myös syöpää, kun oli selvää, että kotiin ei enää lähdetä. Tuntui jotenkin vaikealta puhua tulevasta, kuin myös menneestäkin...Mietin niin kovasti, etten päästäisi suustani mitään, mikä saisi liikaa miettimään tilannetta ja sen lopullisuuden tunnetta. Varsinkin kun häneltä meni vielä puhekyky heikoksi ja keskustelua käytiin joko paperilla tai elehtien, jos ei epäselvästä puheesta saanut selvää. Monet kerrat tuijotin siitä sairaalan ikkunasta ulos ja mietin mitä sanoa...Murtuminen usein tapahtui heti aina oven sulkeuduttua. Jotenkin sain pidettyä itseäni kasassa, koska ajattelin, että jos itsekin näytän vahvalle ja positiiviselle, se vaikuttaisi myös häneenkin, ettei murehtisi enempää...Vaikkakin tiesin, että hänellä oli hyvin maanläheinen suhtautuminen kuolemaan, eikä sitä pelännyt tai muutenkaan surrut...Itselle tulee juuri se tunne, minkä sinäkin sanoit, että tuntee olonsa niin avuttomaksi ja jotenkin osaamattomaksi käsitellä sitä hetkeä...

    Mielestäni yksi tragedia sinällään on juuri noiden hoitajien kylmyys. Toisaalta, varmasti joutuu kylmettämään itseään ja sellaiset asiat muuttuvat perusarjeksi, mihin itse reagoisin todella vahvasti. Ei pitäisi unohtaa sitä, että jokaiselle omaiselle se tilanne on juuri NYT ja tunteet sen mukaiset. Voisi asiat hoitaa juuri sellaisella lämmöllä...Empatialla...Ei se ole helppo hetki...Silloin kun tämä läheisen saattohoito oli käsillä, ei hoitajat olleet kylmiäkään, mutta ei mitenkään erikoisen lämpimiäkään...tämä varmaan sitä ammattimaisuutta ja tilanteiden kovettamia persoonia. Kyllä on ymmärrättävää tunnetta se, että ei haluaisi päästää sellaista kylmää läheisensä lähelle sellaisena hetkenä...

    Edelleenkin lähetän paljon voimia! Parempaa maailmaa kohti menossa ja lähempänä luonanne, vahvempana kuin koskaan... -Anne-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. nämä on kyllä todella rankkoja juttuja. mutta eiköhän näistä päästä ajallaan yli sitten. nyt eletään vaikeita aikoja koko suku, mutta pitää vaan puhaltaa yhteen hiileen ja tukea toisiamme. kiitos <3

      Poista