Minusta tuntuu, että luuhistun.

En tiedä rakkaat ystävät, miten jaksan tänne kirjoittaa tätä.  Olen ollut todella uuvuksissa valmiiksi - ja nyt tuntuu, että tämä tilanne luuhistuttaa minut kunnolla.  Toki olen kirjoitellut postiivis-henkisiä postauksia tänne viime päivinä, mutta vain siksi, että saisin muuta - hieman valoisampaa ajateltavaa, ja se on jonkin verran auttanutkin.  Mutta nyt yritän kuitenkin olla rehellinen, ja  kirjoitella  tämän tilannepäivityksen teille, ja sitten ehkä mahdollisesti saatan pitää muutaman päivän tauon postauksissa, jos en jaksa tänne tulevien päivien tapahtumia kertoilla.   Luulen kuitenkin, että voi käydä niin, että minun pakko tulla tänne purkamaan tunteitani, etten sekoa totaalisesti.  Toivon, että ymmärrätte pointtini ja postauksieni sekavuuden. 

Olen viime aikoina ollut vaitonainen, apea ja vähän salaperäinenkin. Olen saattanut aiheuttaa ystävilleni hämmennystä ja epätietoisuuden tunnetta, kun en ole osannut puhua asioista ja olen ollut vähän omituinen. Kovasti pyydän anteeksi sitä, joskus äärimmäisissä olosuhteissa jopa minäkin olen sulkeutuva, kun en osaa asioita sanoiksi pukea.  En ole jaksanut kirjoitella facebookin keskusteluissakaan kuulumisiani kunnolla ja vointiani ystävilleni, jotka niistä kyselevät.  En halua tästä asiasta facebookissa päivitellä tilaani epäselvästi vihjaillen, jotta en aiheuta siellä kauheaa kyselyryöppyä tai väärinymmärryksiä, kun en kuitenkaan halua siellä julkisesti kaikkien nähtävissä vastailla.   Monikaan ei edes tiedä asioista, jotka ovat tällä hetkellä pinnalla. Lisäksi, minun on ajateltava serkkujani ja muita sukulaisiani, ja kunnioitettava heidän perheessä tapahtuvia vaikeita asioita.

Haluan kuitenkin teille tänne kirjoittaa, jotta tilanne selkiytyisi itseni lisäksi myös ystävilleni, jotka lukevat tätä.

Ei ole kauaa siitä, kun sain kuulla rakkaan setäni sairastuneen syöpään.   Toivoni eli pienen hetken aikaa kuitenkin siitä, että jotain voitaisiin asialle tehdä. Olemassa on kuitenkin nykyään todella tehokkaat hoidot, joilla on saatu hyviä tuloksia ja monta henkeä pelastettua.  Myös tätini sairasti taannoin syövän, ja hänen saamat hoidot purivat hyvin - ja syöpä saatiin taltutettua.  Hän kuitenkin käy säännöllisesti kontrolleissa ja on ns. lääkärien suurennuslasin alla.

Näin hyvin ei kuitenkaan asiat ole setäni kohdalla.  Pian diagnoosin jälkeen setäni syöpä todettiinkiin pitkään salaa muhineeksi ja näin ollen laajenneen ympäri kehoa. Etäpesäkkeitä on löytynyt keuhkoista, imusolmukkeista ja muista elintärkeistä elimistä  - siis lähestulkoon jokapaikasta.

Launataina sain kuulla serkultani, että setäni munuaiset ovat lakanneet toimimasta, ja hän on joutunut sairaalaan. Olisin lähtenyt samantien sairaalalle, mutta olin töissä ja työputkeakin muutama yö jäljellä.  Toisen setäni mukaan tilanne on vähän parempi, kun sairaalassa saa hoitoa, kivut saadaan pois ja muutenkin oloa helpotetaan.

Ammattilaisena ja syöpäosastolla työskennelleenä ihmisenä tiedän, että tällaisissa tilanteissa mitään ei juuri ole tehtävissä, ainoastaan ihme Taivaasta voi muuttaa asiat. Kaikista todennäköisimmin edessä on terminaalivaihe - saattohoito.  Siinä tärkeintä on vain mahdollisimman kivuton ja helpotettu olotila -  silloin kun ei muuta voida enää tehdä.  Näin lääkäritkin olivat sanoneet - ja antaneet maksimissaan 2 viikkoa elinaikaa - todennäiköisesti vain yhden.

En juurikaan ehdi huomenna nukkua yövuoron jälkeen, kun  lähdemmekin mieheni kanssa käymään sairaalassa setääni tapaamassa. Se on vähintä mitä voin tehdä.  Minulla on 3 setää, joista kaikki ovat todella rakkaita minulle. Tämän setäni kanssa olen metsästellyt pikku tytöstä lähtien ja kun rakensimme kesällä 2010 tuota pientä talliamme, oli setäni auttamassa meitä. Hän on erittäin taitava kirvesmies, ja ilman häntä tallistamme ei olisi tullut läheskään noin huolellisesti ja ammattitaidolla tehty. Olen ikuisesti kiitollinen kaikesta työstä, minkä hän teki minua auttaakseen.

Jos minun suruni on tällaista, niin en voi kuvitellakkaan, miltä hänen lapsistaan tuntuu.   Osa sukulaisista on tulossa käymään täällä savossa päin, muutama toiselta puolelta Suomea.  Haluamme kaikki käydä rakaan setämme luona, ennen kuin on liian myöhäistä.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, ja nytkin vain itken lohduttomasti, kun en varmasti huomennakaan osaa tehdä muuta, kuin itkeä. Tai sitten toisessa ääripäässä jäädyn täysin ja lamaannun.   Minua pelottaa.   Haluaisin sanoa ne oikeat sanat oikealla painolla, oikealla sydämellä.   Haluaisin olla tahdikas, enkä vaikuttaa siltä, että hyvästelen.  Kuitenkin haluaisin, että hän tietäisi, miten paljon häntä rakastan ja arvostan, ja miten kiitollinen olen kaikesta yhteisestä ajasta, mitä ollaan saatu viettää.

Tästä kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, ja kirjoitin tätä varmaan 5 tuntia yhteensä. Enkä tämä enempää enää jaksa.  Tämä on varmasti sekava, kuin mikä - mutten nyt parempaan pysty.

<3 Henna