torstai 6. maaliskuuta 2014

Kuka minä olen ?

Näin yön hiljaisina pikkutunteina ja arjen yksinäisinä hetkinä sitä pysähtyy miettimään sitä muutoksen määrää, mitä itsessä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen.  Missä olin 5 vuotta sitten, missä olen nyt -  entä huomenna ?  Muutoksen suunta? Arvoitus. 

Usein näen itseni kasvaneena, aikuistuneena ja rohkaistuneena ihmisenä.  Mutta silti tulee niitä hetkiä,   kun jokin omassa minuudessa mättää pahemman kerran -  muttei saa selvää mikä.  Tai jos ylipäätään saa sen selville,  niin ei tiedä miten sitä henkistä takkua sisimmässään alkaisi selvittämään, kun siihen ei meinaa auttaa ulkoiset hoitoaineet eikä muutkaan tökötit. Kaiken pitäisi lähteä omasta itsestään - ottaa oikeanlainen asenne ja päättäväisyys.  Rukoilla apua Suurimmalta.



Olen pidemmän päälle aika kurinalainen ihminen, mutta osaan myös laistaa - tosin aivan vääristä asioista.  Oma hyvinvointi ja terveys on ensimmäinen juttu, mikä jää usein taka-alalle. Minä vaan unohdan sen. Ja se näkyy kyllä ulospäin mm. henkisenä elottomuutena tai muistamattomuutena.   Useimmiten en uskalla jättää asioita/kotitöitä kesken tai levälleen, koska pelkään unohtavani tehdä asiat loppuun tai etten enää muista omaa työnkuvaani - alan lipsua kaikesta pikkuhiljaa. Pelkään että jos nyt lepään, kaikki kaatuu päälle.  Ystäväni ovat minulle vuosien ajan koittaneet takoa päähäni järkeä tämän, sekä sadan muun eri asian suhteen, ja vaikka tiedän heidän olevan yleensä oikeassa -  oma tahto tuntuu olevan voittoisampi. Minulla on niin kova kallo, ettei siihen tunnu järkipuhe helpolla uppoavan.  Tämä oravanpyörä on oma valintani, eikä siitä saa syyttää ketään muuta. Se ei kulu puhki juoksemalla,  joten jää minun omaksi tehtäväkseni hajottaa se tuhannen pirstaleiksi, niin etten sitä enää ikinä saisi kyhättyä kasaan.

Vaikein piirre on minussa se, etten  useimmiten osaa antaa periksi. Tai jos annan, olen tehnyt sen aivan väärissä paikoissa tai asioissa. Olen antanut periksi omalle makeanhimolle, olen antanut periksi taistelunarvoisten ihmissuhteitten suhteen -  olen antanut periksi tilanteissa, joissa minun olisi pitänyt vaan rohkeasti pitää pääni ja mielipiteeni. Tai uskaltaa olla ylpeä itsestäni ilman huonoa omaatuntoa.

Minua pelottaa olla tehoton ja heikko. Lepohetki saa näyttämään vetelykseltä ja laiskuus arvottomalta ihmiseltä.  Sairasta - tiedän.    Olen perinyt korkean työmoraalin ja jopa hyödyllisen tekemisen narkomanian isältäni. Kiittääkin voin häntä siitä, sillä vaikka tämä työmoraali-hurskastelu onkin mennyt minulla itselläni pahasti yli - on se myös omasta mielestäni yksi arvostettavimmista piirteistäni.  Voi kumpa osaisin olla useammin positiivisella tavalla touhukas, enkä sellainen veren maku suussa paahtava pakkosuorittaja.


tiesin jo  5-vuotiaana oman tulevaisuuteni :D kropan mallikin on ennustettu just eikä melkein !
Minua pelottaa sanoa EI.  Minua pelottaa se ajatus, mitä tunteita kieltäytymiseni toisissa herättää.  Miltä se sana saa minut näyttämään toisten silmissä ?  Jos en nyt vastaa tähän heti tai ota näitä kahvivieraita vastaan, ajattelevatko he, etten välitä heistä ?  Tai jos en mene tuonne juhliin ja tänne tapahtumaan,  olenko välinpitämätön ?  Tulkitaanko minut väärin, jos en olekaan läsnä  ? Mitä minusta puhutaankaan minun tietämättäni ?   Näitten ajatusten saattelemana olen saanut viime viikkoina kalenterini täyttymään  jo sillä, etten uskalla sanoa sanaa EI.  Lopputlos on se, ettei mikään meinaa tuntua missään.

Koska olen usein löytänyt itseni vihaisena ja katkerana omalle typeryydelleni - kasvan tämän kyllästymisen kautta siihen ajatukseen, että minun on huolehdittava itsestäni.  Siitä, etten hiivu pois - ettei persoonani kuolisi työtaakan alla. Viime viikolla sen tajusin, miten vakavasta asiasta on kyse.  Löysin peilistäni ennen niin positiivisten kasvojen sijasta  hyvin uupuneet, unelmistaan iloitsemattomat, pessimistiset ja jopa kyyniset kasvot.  Se en ollut minä - vaan ihan joku muu, joka on ottanut minut valtaansa. Olen tarvinnut aikaa sen ajattelemiseen, miten ajan tuon pois itsestäni.  Ensimmäinen on itsekkyyden opetteleminen ja mielipiteitten pelon nujertaminen. Viime vapaavikolla annoin itselleni siimaa ja hetken aikaa hengittää - tunsin heti, kuinka se oikea minä alkoi nousta jälleen pinnalle.  Nauroin vedet silmissä, hulluttelin.  Näin seuraavan päivän mahdollisuutena, en taakkana.



Vaikka minulla on ollut menoja, olen silti ollut todella paljon yksikseni viime aikoina.  Yksinäisyys on myös henkinen tila.  Vaikka osa onkin täysin olosuhteidenkin pakosta tullutta yksinäisyyttä, etenkin näin yövuoroissa -  on jotenkin tuntunut että yksin on välillä myös ihan mukava olla.  Vanhatkin taakat harteilta alkaa hävitä, kun asiat ovat hieman parempaan päin ja alan päästä irti menneistä ja elämääni jo pitkään turruttaneista asioista -  nähdä tilaa uudelle alulle, ihan omalla polulla.   Ehkäpä juuri siksi olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa itsekseni omien ajatusteni parissa. Olen saanut miettiä rauhassa mitä haluan elämältäni, etenkin tulevaisuudeltani.  Mitkä on minun haaveeni ja unelmani,  jäänkö paikoilleni sammaloitumaan vai uskallanko ottaa riskejä - luottaa siihen, että kyllä minäkin pystyn ja kykenen. Yksinkertaisesti tiivistettynä, tämä yksinolo on saanut näkemään uusia tuulia edessäpäin, mahdollisuuksia.  Olemaan ennen kaikkea toiveikas kaiken suhteen. Luottavaisuus siihen, että kaikki järjestyy myös ilman - että minä vauhkoan asioista.   Olen nauttinut hiljaisuudesta ja omasta rauhoittumisen ajasta. Kahvikupposesta sinisen hetken aikaan, aamuvarhain. Kun kaikki muut vielä nukkuu.



Minua on pelottanut että minut leimataan erakkomaisen /poissaolevan käytöksen vuoksi välinpitämättömäksi toisia kohtaan.   Minulla on suhteellinen aktiivinen sosiaalinen elämä, ja sitä on välillä vaikea järjestellä niin, että kaikille olis aikaa viikottain tai edes kuukausittain.  Jos minua haluaa nähdä, on melkeimpä hypättävä hetkeksi mukaan sirkukseeni. Älkää nyt ystävät ja läheiset käsittäkö väärin, rakastan teitä ja teidän seuraanne.  Ehkä tämän postauksen tarkoitus onkin nimenomaan lähinnä yrittää  epätoivoisesti selittää sitä, miksi olen ollut niin hiljainen - ehkä jopa etäinenkin ystävä. En ole jaksanut kysellä keneltäkään kuulumisia, soitella tai olla muutenkaan läsnä- oikeestaan innostua mistään. Se ei ole minua, joten nyt on pienen elämäremontin aika. 

On aika taas olla enemmän "minäminäminä"  tyyppi.  Nähdä vaivaa oman itsen eteen. Ja uskaltaa myös satsata siihen.   Ei minusta ole mihinkään väsyneenä. Ei ystäväksi, ei vaimoksi, ei äidiksi. Ei miksikään.  Aika kuluu, kesä tulee.   Minä haluan olla silloin muutakin kuin oman elämäni tunari, epäonnistunut.  Tälle vuodelle on ehtinyt tapahtua paljon ja edessä on paljon uusia haasteita.  Nähtävää, koettavaa ja opittavaa.  Minun on oltava vahva ja oma positiivinen itseni, että voin imeä kaiken tiedon ja taidon selkärankaani jota voin sitten käyttää tulevaisuuden haasteissa. 

Tästä se lähtee.  Minäminäminä- koulu. Nyt ei enää selittelyt auta, vaan nyt pannaan mun elämä kuosiin, minä omaksi itsekseni ja tämä blogi eloon!   Eilen oli ensimmäinen päivä tätä uudempaa elämää kohti parempaa, ja mie huomaan kuinka alan taas herätä.  Mutta minä tarvitsen  myös teitä, joten potkikaa minua perseelle !  <3

<3 Henna


ps:  tulossa haaste, sekä kysymyspostaus

13 kommenttia:

  1. Kevään korvalla on hyvä tehdä päätöksiä. Ihanaa kun koomainen talvi alkaa väistyä, aurinko tulee tilalle. Kyllä itseensä pitää satsata, ei kukaan loputtomiin jaksa vaan toisten hyvin voinnista touhottaa! Niinkuin itsekin sanoit että kun antaa itselleen armoa on parempi vaimo,äiti ja ystävä jne. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen, halusipa tai ei...-Anne-

    VastaaPoista
  2. Tuo taitaa olla aika tavallista pohdiskelua työssä käyvältä pienen lapsen äidiltä. Ja lisäksi sinulla kun on vielä muutakin katrasta eläinten muodossa huolehdittavana, niin kyllähän sitä pitää muistaa pitää itsestäänkin huoli että sen sinun sanoillasi "sirkuksen" saa pidettyä kasassa! Tulikin tuosta ystävien tulemisesta mukaan sirkukseen, että ethän unohda rohjeta ja kehdata pyytää apua silloin kun siltä tuntuu ettei riitä vuorokaudessa aika eikä itsellä voimat? Itselläni ainakin meinaa helposti mennä siihen, kun vastuiden ja tekemisten määrä kasvaa, että yritän väkisin punnertaa asioita itse tyyliin "ei tarvi auttaa" ja sitten kiukuttelen päälle kun en jaksa. Mikä siinä onkin niin vaikeaa myöntää, että kyllä ihminen voi tarvita toisia eikä sitä tarvitse pitää vikana itsessään...? Siinähän se sosialisointikin menee samalla, kun yhdessä jotakin tehdään. Valoisaa kesänodotusta sinulle ja muullekin poppoolle! :) t. Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihan oikeessa Mari, minun pitäis osata pyytää apua. Mutta en vaan useimmiten pysty, kun muillakin on varmasti omat tekemisensä. Tuossa alla olevassa kommentissa Iina kirjoitti niin hyvin ja osuvasti : pelkään näyttäväni huonolta - heikolta tai laiskalta jos pyydän apua. Nimeomaan en halua rasittaa muita. Itse en avunpyytäjiä laiskoina pidä, varsinkin jos oma yritys on myös kova. Mutta silti itselle avunpyyntö on ollut todella hankalaa, mutta olen siinä edistynytkin. Ennen en pyytänyt edes mieheltäni apua, nyt osaan jo tehdä sen - mikä on helpottanut meidän molempien elämää. Mieheni autaa kotihommissa nykyään todella paljon ja hoitaa poikaamme Onnia todella hyvin. Onneksi siis asiat ovat parempaan päin, ennen kun vaan pusersin itse sanomatta mitään ja sitten kävelin älytön lerssi otsassa ympäri tiluksia :D

      Minusta on tosiaan mukava tuohuta ystävien kanssa yhdessä puolin ja toisin - nykyään se on vähän aikataulujen vuoksi hankalaa. Ja jos en töihin rohkene velvoittaa, niin aina voin ottaa heidät vaikka istumaan puutarhatuoliin vierelle ja kaffekupponen käteen, kun minä esim haravoin pihaa tai siivoan heppojen tarhaa.

      Hirmuiseti kiitos ihanasta kommentista ja hirmuisen hyvää kevättä sinnekin ! <3

      Poista
  3. Minunkin pitäisi taas aloittaa minäminäminä- koulu.. Olen reputtanut sen kurssit jo tuhottoman monta kertaa!

    Alun pohdintasi osuivat minuun aivan täysin, just tänään keskusteltiin mieheni kanssa siitä kuinka tätä menoa muutun hermoraunioksi ja poltan itseni loppuun. Mulle on kodinhoito hirveän tärkeää, koko ajan laitan kotia, siivoan ja puunaan. Tunnen hirveää syyllisyyttä siitä jos jätän jonkin asian tekemättä tai edes ajattelen tekeväni sen vaikkapa seuraavana päivänä. Saatan itku kurkussa väsyneenä hinkata lattiasta jotakin likatahraa, kun oma pää on niin kova eikä tajua luovuttaa. Sitten katson hetken tyytyväisenä (mutta järkyttävän väsyneenä ja alakuloisena) siistiä kotiani ja suutun, kun se on kohta taas likainen ja koko työ meni hukkaan. Inhoan koko touhua, enkä jaksaisi tehdä mutta kun on pakko. Joku minun sisällä vain pakottaa minut olemaan tällainen. Ehkä se, että äitini oli kunnon superemäntä, hoiti kaikki asiat hirveällä vauhdilla ja monta asiaa kerralla. Minä en nähtävästi kykene samoihin suorituksiin vaikka kuinka yritän ja tästähän mitää soimata itseä hirveästi. Epäsiisti sotkuinen koti peilaa minulle suoraan omaa epäonnistumista vaikka muiden mielestä kotimme on aivan perussiisti, joskus jopa todella siisti.

    Sitten on vielä sellainenkin ongelma, että koen itseni huonoksi jos joudun pyytämään apua. En raaski väsyttää tai kuluttaa muita ihmisiä omilla asioillani, minähän olen epäonnistunut jos tarvitsen apua. Lisäksi en osaa koskaan sanoa ei.. Autan aina muita, olen menossa joka paikkaan... Enhän minä voi sanoa ei, minkälaisena ihmisenä he sitten minua pitävät?

    Makoilin viime viikolla sairaalassa vuodelevossa, kun isäni soitti minulle.. Se sanoi et tulee vaimonsa kanssa käymään viikonloppuna kylässä. Sanoin, etten jaksa alkaa leipomaan mitään niin ei ole oikein mitään tarjottavaa, hän sanoi ettei heidän takia tarvitse mitään tarjota. Tuntui pahalta sanoa näin, mutta helpotuin kun isästä ei ollut paha asia etten tarjoa hänelle ja hänen vaimolleen mitään. No sitten ne tulivat meille sunnuntaina ja puolisen tuntia istuskelivat meillä vähän levottomana ja isä kysyi "eikös sitä kahvia tarjota?". No.. Oma mieleni ei antanut periksi, en saanut sanottua että eihän teille tarvinnut mitään tarjota. Päässäni vain sanottiin "kyllähä nyt vieraille aina pitää jotakin tarjota".. No keitin kahvit ja leivoinkin vielä pikaisesti. He söivät ja lähtivät. Oman ja vauvan terveyden uhalla minä nousin siitä sängystä tarjoamaan niille kahvia ja leivoksia!!! Miten ihminen voikin olla niin kova luu....

    Oma mieli tuntuu olevan välillä niin outo kapistus ja se johdattelee meitä ihme poluille jos sille antaa aivan vapaat kädet. Yleensä ihmiset ottavat itseään niskasta kiinni, että alkavat tehdä asioita...Minun taas pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja luvata olla hetki edes tekemättä mitään ja käyttää aikani vain oman itseni huolehtimiseen ja saada taas joku järki näihin asioihin. Se onkin jännä, kun tasan tarkkaan itse tietää miten asia on ja miten sen pitäisi mennä..Ja tiedän ettei itseä tule syytellä tällaisista asioista mut joku se vain siellä sisällä aina vääntää negatiivisuuden puolelle..

    Huh, tulipas vuodatus... Mutta joo, tällaisia tuntemuksia täällä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tämä oli kyllä niin tyhjentävä ja juurikin täsmälleen tarkennus omaan ajatusmaailmaani. Ihan kuin olisit jatkanut minun ajatuksieni kirjoittamista täällä kommenttiboksin puolella! Kiitos sulle, tämä niin rohkaisia mua <3 Onpa "ihana" tietää, että on olemassa joku toinenkin, joka siivoaa naama punaisena yömyöhällä, kun ei osaa antaa olla - ja sitten ollaan itkuisia kun uuvuttaa niin paljon. Kyllä sitä pitää tosiaan olla kova luu.

      Minä niin tiedän tuonkin tunteen, mitä tulee vieraitten suhteen. Vaikka kuinka vieraat olisivat vannottaneet etteivät tarvitse mitään, on mulla useimmiten pakonomainen tarve tehdä heitä varten jotain. Etenkin, kun meillä on vieraita yökylässä tai muuta - on minulla hirmuinen tarve pitää koti viihtyisänä ja kaikki mallillaan, lopputuloksena se - että minä siivoan koko ajan, hyvä että ehdin vieraitten kanssa hetkeäkään istumaan ja rentoutumaan. Typerää, mutta niin vaikeaa päästää irti ja relata, olkoon sitten vaika kuinka "paskanen" huusholli. Mullekin mun ystävät aina sanoo että meillä on aina siistä - ja minähän en sitä meinoo uskoa, en sitte millään :D

      Mitä tuohon isääsi tulee, niin minusta hän edelleen käyttäytyy todella tökerösti ja minulle tulee ihan paha mieli, kun kuvittelen tilanteen. Niin kuin olen oman narsisti-isoisäni kohdalla ajatellut, niin mielestäni Isäsi ei todellakaan ansaitse sinun läsnäoloa tai ylipäätään panosta elämässään, kun ei tunnu antavan sille mitään arvoa - saati ajattelevan sinun turvallisuutta ja terveyttäsi - mikä on yleensä isille juurkin normaalia käytöstä.

      Minusta on tosi hienoa ihan jo näin blogi-tutustumisen perusteella huomata, että vaikka olet jäänyt vaille sitä kunnollista "isän rakkautta" (hei korjaa sit, jos oon jotenkin väärässä) - olet todella lämpimän ja toisia huomioivan ihmisen oloinen.

      Kaikkea hyvää sulle ja masu-asukille! <3 Muita perheenjäseniä toki unohtamatta! :) Ollaan taas yhteyksissä! <3

      Poista
  4. Täältäpä tulloo oikein iso ja komia sieviläisen kuvio persauksille, rakas ystävä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana, piiskaa vaan mua lisää beibe ;) <3 puspus!

      Poista
  5. Voi apua tuo lapsuuskuva :D ihan huippu! Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. elä :D vähänkö repesin kun löysin sen arkistojen kätköstä :D kiitos <3

      Poista
  6. Voi apua, en tiedä mistä aloittaisin..

    Näiden pohdintojen jälkeen olen edelleen, aina vain vahvemmin ja vahvemmin sitä mieltä, että olet mahtava ihminen. Saan postauksistasi jotain kummallista voimaa joka auttaa jaksamaan. Nyt minulla on aika huono vaihe elämässäni. Olen menettänyt rakkaimman ystäväni noin kuukausi sitten. Blogistasi saan jonkinlaista toivoa ja lohtua, jos näin voi sanoa. Onni on nimensä mukaisesti todella onnekas kun hänellä on noin upea äiti. Olet minullekkin ehkäpä vähän roolimalli ja "äitihahmo". En tiedä osasinko selittää tätä oikein mitenkään järkevästi... Mutta sinussa vain on pala jotain upeaa - voimaa.

    Olet aivan käsittämättömän upea ihminen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mahoton... enhän mie nyt ossaa vastata tähän sun kommenttiin mitään järkevää - vaikka sen ansaitsisitkin <3 Nöyrimmästi kiitän sun niin ihanista sanoista ja nyt pittäää rehellisesti myöntää että tuntuu jotenkin uskomattomalta, siis hyvällä tavalla, että minä oon jonkun mielestä noin hieno ihminen. Tiijätkö, joskus on hyvin vaikee uskoa itsestään mitään hyvää, kun on osannut sössiäkkin niin paljon. Mutta kaipa sekin kasvattaa, kun sen oikein oivaltaa.

      Mulle on suurin kunniatehtävä tässä blogissa se, että voin jotakin kantaa edes vähän näitten kirjoituksien kautta. Usein mulla on sellainen niin tyhjä ja riittämätön olo, ja tekee mieli poistaa koko "säälittävä" blogi. Mutta nyt taas kommenttisi johdosta koen että tällä kaikella on merkitys <3 eli sinulla oli nyt puolestasi minua kohtaa sen toivon ja lohdun antajan rooli <3

      saanko kysyä, nukkuiko ystäväsi pois, vai menetitkö hänet muuten elämästäsi ? ei ole missään nimessä pakko vastata, jos et halua tai jaksa :) Voimia kovasti sinulle ja lähetän täältä ison voimahalin <3

      Poista
    2. Anteeksi, vastaus vähän myöhässä mutta:

      Ystäväni nukkui pois sairautensa takia. Hän oli ollut koko elämänsä sairas.. Kiitoksia paljon sinunkin ihanista sanoistasi<3

      Poista