torstai 21. joulukuuta 2017

Niin kaunista on hiljaisuus

Täällä valvotaan viimeistä yövuoroa -  ennen  10 päivän mittaista joululomaa !  Vaikka koti on kuin pommin jäljiltä ja kaikki hommat rästissä - on mieleni vallannut vihdoinkin joulufiilis.  Osa teistä lukijoista varmaan muistaa, miten päinvastaisissa tunnelmissa olinkaan vuosi takaperin. Silloin olimme töissä Kimmon kanssa koko juhlapyhien ajan ja näin ollen oli suuri haaste yrittää järjestää edes lapsellemme jonkinlainen joulu. Muistan, kuin suuresti kipuilin asiaa ja  salaa itkin joulun aikana,  todella paljon. Ennen asialla ei ollut suurta merkitystä, nyt minulla on lapsi joka ymmärtää  jo joulun ja mitä se normaalisti ihmisille merkitsee. Vuorotyöläisen perheellä se ei tarkoita automaattisesti lomaa tai yhdessäoloa.

Tänän vuonna kuitenkin kaikki on toisin ja on meidän vuoro riemuita meidän perheen yhteisestä joulusta. Saamme viettää muutaman päivän yhdessä ja olla vain kotona nauttien omasta rauhasta ja ennen kaikkea - kiireettömyydestä. Se on suurin joululahja, mitä voinkaan tässä toivoa. En ole jaksanut kiireisen arjen keskeltä vielä valmistella joulua juuri ollenkaan, mutta vielä tässä kerkiää ! Aionkin huomenna tehdä viimeiset kauppaostokset ja lauantaina puuhata ahkerasti keittiössä.  Pimeä tupa, paljon kynttilöitä, hyvää ruokaa ja rakkaimmat lähellä -  mitä muuta tarvitsenkaan ?


Niin kaunista on myös hiljaisuus. Se rauha, mitä ei useinkaan löydä muulloin kuin jouluna. Ihmisen on välillä erittäin vaikea saada itseään rauhoittumaan, vaikka olosuhteet olisivat kuinka hyvät. Minun erittyisesti. Ajatukset eivät anna rauhaa ja ne monesti vesittävät monet hyvätkin aihiot rentoutumiselle. Tämä on minulle niin tuttua.  Kuitenkin olen tänä vuonna oppinut sulkemaan myös ajatukseni ja nauttimaan hetkistä. Tosin ne pitää olla edelleen hyvin suunniteltuja ja kun näin on - osaan helposti päättää milloin on aika panna aivot narikkaan. Joulu esimerkiksi on erittäin hyvä syy sille.

Joten nyt vaihdan vaihteen vapaalle, laittelen huushollin pikaisesti joulukuntoon ja värkkään perheelle herkkuja pöytään !  Nautin rauhasta, kodin tunnelmasta,  perheen läsnäolosta - nukun paljon ja syön hyvin. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, vuosi vaihdetaan sitten parhaan ystävän seurassa <3

Oikein hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille !

 <3 Henna

maanantai 11. joulukuuta 2017

Mummo hammaslääkärissä


VAROITUS:  POSTAUS SISÄLTÄÄ MAHDOLLISESTI  SELLAISIA KUVIA, JOTKA  EIVÄT EHKÄ SOVI HERKEMMILLE! 




 Tosiaan niin kuin instagramissa jo toissaviikolla lupailin, että mahdollisesti kirjoittelen lisää meidän mummokoira Olgan hammaslääkärireissusta, joka oli torstaina 30.11.  Joten nyt lyhyesti kirjoittelen siitä, vaikken ole varma kiinnostaako lukijoitani tämäntyyliset  vähän yksinkertaisemmat tekstit ?   Mutta koska koirani ovat minulle todella tärkeitä ja näyttelevät isoa osaa elämässäni, on välillä kiva kirjoittaa niistäkin edes jollain muotoa.

Mutta toissaviikon torstaihin siis :  Käyntimme lääkärissä oli  ihan vain sellainen rutiininomainen vanhan koiran hammastarkastus / hammaskiven poisto.   Olgahan on jo 12,5 vuotias, joten  soittelin luottoeläinlääkärilleni kyselläkseni varovasti, vieläkö uskalletaan rauhoitella koiruus toimenpidettä varten.  Mummohan on hyvin virkeä veteraani ja silloin tällöin vielä lenkinkin jälkeen karkaa pihasta omalle reissulleen takametsään - joten mummon peruskunto on ikään verraten oikein hyvä  ja tutkittaessakin lääkäri totesi mummon oikein virkeäksi ja eloisaksi vanhukseksi.

Hampaat kyllä ovat sellainen konkreettinen kohta, missä koiran ikä näkyy selvästi - toki harmaantuneen kuononpään ja heikentyneen kuulon lisäksi. Olga on ollut toispuoleinen purija, joten toisen puolen hampaat ovat  todella hyvässä kunnossa, kun taas toiselle puolelle muodostuu kiveä ja sieltä on harventunut hampaatkin huomattavasti enemmän. Talvella 2016 kävimme viimeksi suu-remontissa, jolloin juuri tältä huonommalta puolelta muunmuassa poistettiin lohjennut ja märäntynyt hammas.

Nyt poistettiin hammaskiveä ja muutama heiluva etuhammas. Mummu on sen verta jästipää ja sisukas tapaus, että vielä jaksaa koiralauman nuorimmaisen kanssa rähistä pikkuasioista ja ottaa satunnaisia painimatseja.  Tuloksena tietysti heiluvia ja irronneita hampaita. Koitappa nyt tuota saada tajuamaan, että se on tullut vanhaksi ja pitäisi hieman asettua jo.

Koiran kunto tosiaan tutkittiin ennen toimenpidettä sydäntä ja hengitystä kuunnellen ja koska siinä ei ilmennyt mitään erikoista - annettiin rauhoittava. Pian mummu sammuikin unille ja nostin koiran pöydälle, jossa toimenpide suoritettiin. Eläintenhoitaja puhdisti hampaat ultraääni-laitteella, joka tekee kyllä ihan uskomatonta jälkeä ! Hampaat olivat taas kuin lähes uudet ja hajuhaitatkin hengityksessä hävisivät lähes kokonaan.

ENNEN
JÄLKEEN

Koira sai vielä nukkuessaan kipu - ja antibiootit pistoksena.  Ja vaikkei itsessään mitään tulehdusta suusta löytynytkään tällä kertaa, saatiin vielä jälhoidoksi antibiootti-kuuri.  Koiran kuntoa vielä seurattiin hetkisen kunnes saatiin lupa lähteä ajelemaan kotiin. Olga pääsi nukkumaan lampaankarvalla vuorattuun koriin, jossa sen heräämistä ja kuntoa seurasin. Pian koira heräilikin  ja oli iltasella jo oma itsensä.  Se kuitenkin sai viettää loppupäivän sisällä meidän kanssa ja nukkua minun vieressä.




Sovittiin lääkärin kanssa että jos koira pysyy yhtä virkeänä, otetaan alustavasti ensi kesälle uutta kertaa. Riippuen toki koiran kunnosta ja siitä, miten paljon hammaskiveä ehtii muodostua siihen mennessä. Meidän toiseksi vanhin koira Iida täyttää keväällä 10vuotta, joten sen ajattelin käyttää toimenpiteessä myös. Koska Iida on eritysen kova järsimään luita, ovat sen hampaat loistavassa kunnossa. Pientä hammaskiven alkua on kyllä nähtävissä, joten sekin alkaa olla suuhygienistin tarpeessa.

Niin kuin  hevostenkin, myös koirien hyvinvointi on paljon suun varassa.  Joten lämpimästi suosittelen ihmisiä katsomaan eläintensä suuhun jos vaan se onnistuu kotioloissa. Tai viemään ammattilaisen pakeille.  Pahanhajuinen hengitys on selvä merkki hammaskivestä tai muista ongelmista, joten niihin on hyvä tarttua kiinni. Meillä ainakin selvästi hammashuollon säännöllisyydellä on iso merkitys eläinten elämässä ja niin pitkään kun vaan sellkaiselle ei ole estettä - aion pitää huolen että eläinteni suut voivat hyvin. Ihan jo omankin nenän vuoksi,  ettei tartte haistella raatomaista hengitystä  ja ottaa haisevia pusuja vastaan. 

Kun katselin nukkuvaa Olgaa makaamassa toimenpidepöydällä ja pidellessäni sen tassua, en voinut välttää ajatusta, että tulevaisuudessa olemme tässä tilanteessa hyvin todennäköisesti toisenlaisissa merkeissä. Minun pitäis osata sulkea ajatusväyläni ja tunnekanavani tuollaisissa hetkissä sillä ollessamme Olgan kanssa kahdestaan salissa - kyyneleet vierivät poskellani. En ollut paniikissa enkä hysteerinen, hyväksyn tämän päivä päivältä lähenevän tosiasian kyllä. Mutta en voi pysäyttää sitä haikeuden ja kiitollisuuden virtaa mikä vyöryy lävitseni katsoessani tuota koiraa. Itse toivon aikanaan vastaantulevan eutanasian tapahtuvan kotona, mutta tuonne lääkäriin voin hyvillä mielin koirani viedä - jos homma ei kotioloissa onnistu. Syliini koirani saa nukahtaa ja vaipua uneen  kuonon päälle annettujen suudelmien saattelemana.

Nyt kuitekin vielä nautitaan yhteisestä ajasta - rakastan ja rapsutan mummokoiraani niin paljon kun vaan pystyn, kykenen ja ehdin. Nyt sekin on taas astetta mukavampaa kun koira ei haise lempinimensä veroisesti "kärpänraadolle" .



<3 Henna

torstai 23. marraskuuta 2017

Kiitos, Suomen luonto ja kesä 2017!

Vielä viime viikolla varovasti elättelin toiveita siitä, että olisin ehtinyt piipahtamaan vielä metsässä keräämässä vuoden viimeiset sienet. Sienikauden päättäviä suppilovahveroita kun tosiaan voi kerätä pitkälle alkutalvelle asti - lumenkin alta, jos vaan löytää. Nyt kuitenkin jouduin nieleskellen nöyrtymään ja toteamaan itselleni, että taitaa olla korkea aika pakata sienikorit ja marjaämpärit talviteloille.

Vaikka olen penskasta asti nauttinut suuresti marjastamisesta ja sienestämisestä, on hommassa ollut kuitenkin malttia ja tervejärkisyyttä mukana. Vielä reilu 10 vuotta sitten naureskelin anopilleni ivallisesti, kun hän hermorauniona "tuskaili" metsään jäävien marjojen perään. Tuolloin hän vietti heinä- elokuun aikana kaiken vapaa-aikansa metsässä marjojen perässä riehuen. Marjasaldot olivat useita satoja litroja ja pakastimia oli kämpässä useampi aarrearkkujen tehtävää toimittamassa.  Naureskelin ja pilkkasin anoppiani - mutta nyt huomaan olevani ihan samanlainen.  Ympyrä sulkeutuu ja nyt roustaamme itseämme yhdessä naureskellen myös minun neuroosinomaiselle intohimolle.



Ystäväni ovat seuranneet huvittuneena ja toisaalta hieman kauhistuneenakin kohta perinteeksi muodostunutta loppukesän savottaani  ja pyytäneet minua laskemaan kauden "saldon". Tämä oli itsellänikin tarkoitus tehdä - ihan vain mielenkiinnon vuoksi.  Koska keräsin marjoja ja sieniä myyntiin asti, on ainakin nämä saamani tilaukset kalenterissa muistissa. Paljon on jäänyt merkkaamatta sellaisia pienempiä sieni- ja marjamääriä, joita olen käyttänyt itse  kotikeittiössä tai antanut perheelle tai ystäville.

Nyt on kiva kirjoittaa tästä aiheesta ja samalla fiilistellä mennyttä kesää. Mennyt kausi oli toki rankka, mutta hyvin antoisa.  Vaikka välillä vähän väsytti, mutta en silti vaihtaisi pois päivääkään ja en malttaisi odottaa ensi vuotta. Juuri toissapäivänä sanoin Kimmolle, että täytynee käydä vielä marjapaikoilla kävelemässä lenkki ennen kuin sinne ei enää lumitilanteen vuoksi pääse.  Ihan vain fiiliksen vuoksi.  Sinne on aina ikävä, koska metsästä tulee rakas paikka. Ennen kaikkea olen metsälle velkaa kiitoksen anteliaisuudestaan.  Ja voin samalla todeta innostuneena, että noin puolen vuoden päästä taas aloitellaan,  nimittäin toukokuussa korvasienten metsästämisellä.


Korvasieniä olen kerännyt aiempina vuosina suhteellisen vähän, koska  kunnollisia apajia ei ole tullut vastaan enkä ole itse näitä kovin paljoa käyttänyt. Korvasienihän on raakana tappavan myrkyllinen sieni ja vaatii huolellisen käsittelyn ennen kuin soveltuu ravinnoksi. Oikealla tavalla valmistettuna korvasieni on arvostettu ja herkullinen, aromikas ruokasieni.  Näitä keräsin karkeasti arvioituna n. 50 litraa. Suurimman osan myin 5-8 euron kilohintaan, mutta osa saalista meni myös ystäville.

Tuli parin kuukauden breikki, kun odottelin kuumeisesti mustikka-kauden alkua !  Tuossa välissä tehtiin muita hommia muunmuassa tarharemontin ja häähumun muodossa. Kävin kuitenkin tekemässä metsissä taustatutkimusta, seurasin alkukesän säätiedotuksia polvet tutisten,  tutkin kukinnan etenemistä ja näin koitin saada viitteitä tulevan sadon runsaudesta. Näin tekee vain oikeasti neuroottiset marjahullut.  Ymmärrystä ja vertaistukea sai kuitekin  tällaisille kaheleille tarkoitetusta facebook-ryhmästä. On  helpottavaa huomata, ettei ole yksin!

Vihdoin tuli heinäkuu, mutta kylmien säiden vuoksi satokausi sai odottaa itseään. Ensimmäisen mustikka-ämpärin keräsin 27.7.  Siitä se sirkus sitten lähti pyörimään ja jos vaan tämä tirehtööri olisi saanut päättää - olisi hän ollut metsässä 24 /7 mutta koska elämässä on muutakin, piti välillä olla myös muualla.  Metsään tosin karkasin aina kun siihen koitti tilaisuus. Jos tuohon aikaan kesästä yöt eivät olisi olleet niin hämäriä, olisin varmaan ollut metsässä yöaikaankin. Tilauksia tuli kuin liukuhihnalta, ja työtä riitti.  Hevoset lomailivat laitumella ja koirat nauttivat kovasti myös loppukesästä / syksystä.  Sadonkorjuun aika tietää koiralaumalle paljon metsälenkkejä ja vapaata elämää. Kaikki koirat  ovatkin metsästyskauden alkaessa saaneet hyvän pohjakunnon ja näin ollen jaksavat tehdä reippaasti töitä - jopa meidän kesällä 12-vuotta täyttänyt, hieman jo kuuloaan menettänyt mummokoira Olga. Mustikkasaldo kohosi kiitettävään lukemaan, 325litraa. 



Onnikin nautti auringosta metsän siimeksessä <3
 Vadelmia en tänä kesänä saanut kerättyä kehnon sadon vuoksi. Sen sijaan hillaa keräsin joitakin lirtoja eräältä pieneltä suolämpäreeltä ja Kimmo keräsi pohjoisen reissunsa aikana niitä muistaakseni noin 15 kiloa.  Itse en tänä vuonna pohjoiseen päässyt, koska mustikkakauden ollessa kuumimmillaan en malttanut lähteä reissuun  Mutta mielelläni olin itsekseni kotosalla ja haalin remonttirahoja metsän siimeksessä ja kävin viettämässä aikaa ystävien kanssa. Toisaalta Kimi muisti kyllä vääntää veistä haavassa, kun näytti minulle kuvia keltaisenaan olevista hillasoista :D


  Mustikka-savotan lomassa keräsin kanttarelliä aina kun siihen koitti tilaisuus! Lopullinen relli-saalis jäi arvoitukseksi, mutta myyntiin asti niitä noin 50litraa sain haalittua. Paljon keräsin niitä myös itselleni ja läheisilleni. Kellarissa on tälläkin hetkellä purkissa kuivattua kanttarelliä muiden sienipurkkien joukossa. Lisäksi kesän aikana keräsin jonkinlaisia määriä mustatorvisieniä ja herkkutatteja. Rouskua (haapa- ja kangasrousku) keräsin  karkeasti arvioituna vajaa 200litraa. Osan möin tuoreena, osan valmiiksi suolattuna. Ja kellarissa on vieläkin useita kymmeniä purkkeja suolasientä joko myytäväksi tai lahjoitettavaksi.


Puolukka-saldo jäi lieväksi pettymykseksi, sillä intoa olisi ollut kerätä enemmän kuin löysin. "Omilla alueilla" puolukkasato jäi aikaisempia vuosien kehnommaksi, mutta onneksi uusia alueita löytyi kun jaksoi kävellä ja etsiä. Joskus askelmittari kertoi minun ottaneen yli 20000 askelta etsiessäni uusia marja-apajia.  Kotikontujen marja-apajat eivät tuottaneet pettymystä, joten Kiuruveden reissuilta toin tullessani aina useitä kymmeniä lirtoja puolukkaa. Kokonaissaldo oli reilut 200litraa.  Karpalo-suolle en tänä vuonna ehtinyt.





Kauden päätti tosiaan suppilovahvero, jota itseasiassa löysin tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni !  Olen monta vuotta yrittänyt etsiä kyseistä ihanuutta, mutta turhaan. Ehkä minun suppis-tutka oli vaan kalibroimatta, sillä ekojen suppisten löytämisen jälkeen niitä on ollut ihan suhteellisen helppo etsiä ja löytää.  Suppiksia keräsin about 80litraa.



Vaikka lopputulos on ihan hatunnoston arvoinen, minulla itsellä jäi monesti vielä kädet syyhyämään ja harmittamaan kun piti lähteä välillä kotiin. Jos elämässä ei olisi muuta, olisin taatusti käytännössä asunut metsässä sesongin ajan. Vaikka luonnonhelmassa on sanoinkuvaamattoman hyvä olla, on myös raha iso kannustin tässä hommassa. Remontti-rahastosta iso osa koostuu muunmuassa näistä tuloista, joten en koe heiluneeni metsässä turhaan. Enkä myöskään voi teille kylliksi perustella, miten iso terapeuttinen vaikutus tällä lisäksi minulle on.

Suomen luonto on oikea aarreaitta. Marjat, sienet, villiyrtit ja muut kasvit, riistaeläimet ja puhtaiden vesistöjen kalat.  Suuri etuoikeus meille käyttää ja kunnioittaa.  Kaloja ja riistaa pitää hyödyntää kestävää kehitystä ja kantoja ajatellen, mutta marjaa ja sientä - sitä jää metsiin suurin osa märkänemään.  Suosittelen lämpimästi luonnossa liikkumista ja luonnon antimien hyödyntämistä. Se on niin puhdasta ravintoa ja mitä hienointa - olet sen itse hankkinut.  Toki on myös meitä "ammattilaisia", jotka tekevät sen ilomielin puolestasi jos olet itse estynyt  tai kerkiä niitä poimimaan.

Tämmöinen oli minun marja/sienikesä 2017 !  Onko siellä puolella ruutua ketään muita samaan hommaan hurahtaneita ?

<3 Henna



sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Unohdettujen lemmikkien puolesta

On jo vuosia kulunut siitä, kun keskustelin erään kaverini kanssa kahvipöydän ääressä hevosenomistajan työntäyteisestä arjesta. Hän,  itseäni huomattavasti kaupunkilaisempana ihmisenä jaksoi vieraanani ollessaan kauhistella sitä hoidettavien asioiden ja vastuun määrää, mitä sisältyikään hevosen omistamiseen, etenkin omassa tallissa, omassa kotipihassa. Huvittavaa kyllä, mutta sen aikainen meno oli puhtaasti lastenleikkiä verrattuna nykytilaan  - kun puhutaan nyt minun omasta elämäntilanteestani. Tahti on kiihtynyt ja vaatimukset tietyllä tapaa koventuneet. Toki hoito ja olosuhteetkin sitä mukaa parantuneet.  Silloin taas toisaalta pääsi ratsastamaan milloin huvitti ja pystyi viipymään tallilla niin kauan kuin halusi. Nyt on lapsi ja muut työt, mitkä lyövät tahtipuikolla askeliin vauhtia ja tykyttää alituisena paineena takaraivossa.

En unohda lausetta, jonka kaverini kuin tyhjästä tokaisi kahvihörppyjen ja suklaakakun mussuttamisen välistä:

"Minä se olen niin itsekäs ihminen, että haluan elää itselleni. Siksi en ota yhtään elukkaa vastuulleni." 

Lause tuli kyllä suoraan sydämestä ja vahvalla painotuksella. Nyökkäsin hyväksyvästi ja siemaisin kahvia ennen kuin vastasin :


" OIKEASTI itsekäs ihminen ottaa eläimen, koska haluaa niin ja tekee sen itsekkäistä syistä - mutta ei halua kantaa vastuuta eikä myöskään tee sitä - ainakaan pidemmällä tähtäimellä. Oikeasti itsekäs ihminen ostaa hevosen, kissan tai koiran  -  ja jatkaa silti elämäänsä vain itseään ajatellen. Eläin joutuu tyytymään siihen mitä saa. Minusta on hienoa, että tiedostat realiteetit etkä ota eläintä vain tunneperustein tai mielijohteesta" 

En muista sen tarkemmin miten keskustelumme jatkui, mutta muistaakseni jaksoin tuttuun tapaani luennoida eläimen hyvinvoinnin perusedellytyksistä ja siitä, miten eläinkohtalot usein surettavat minua. Vuosiin on mahtunut paljon tilanteita, joissa eläimen kaltoinkohtelua on todistettavissa lähellä ja välillä käteni ovat olleet niin sidotut ja oloni on ollut todella avuttoman ahdistunut. En ole pystynyt puuttumaan asioihin  kunnolla vaikka kuinka olisin halunnut.  Ei, en itsekään ole täydellinen mutta usein kuitenkin koen että on minun velvollisuus pitää huoli lemmikeistäni. Uskon sen olevan kunnia-asia ja kuvastavan ihmisen moraalia  - omalla kohdallani koen sen olevan myös ihmisarvoni mitta. Se, miten kohtelen toisia ja erityisesti puolustuskyvyttömiä. Oli ne sitten eläimiä tai ihmisiä. Se kertoo paljon ihmisestä ja kyllä - se saa myös minut näkemään ihmiset tietyssä valossa. Itsenikin. Näin ajatellen minua ei useinkaan löydetä olohuoneen sohvalta viilailemasta kynsiäni Netflixiä tuijottamassa vaan vielä työntäyteisen päivän päätteeksi saatan kiiruhtaa lenkittämään koirat tai liikuttamaan hevoset. Tai herään tunteja aiemmin yövuoron jälkeen, että pystyn tarjoamaan eläimilleni sen mitä ne tarvitsevat. Vastuuntunto on usein taakoittavaa ja raskasta mutta juuri sen vuoksi kunnioitan itseäni ihmisenä.


Eläimen kaltoinkohtelu ei ole aina koiran potkimista tai hevosen raipalla piiskaamista. Se voi olla ihan vain eläimen hylkääminen häkkiin päiväkausiksi tai toisaalta pelkkä tyhjä vesiastia. Se voi olla läsnäolon ja hellyyden puutteeseen jättäminen tai madotuksen "unohtaminen".

On olemassa pelkkiä eläimenomistajia tai sitten eläimelle (omistautuneita) omistajia. Koira on niin mukava ottaa, onhan se söpö pentuna. Hevosen kanssa on kiva lenkkeillä lämpimänä kesäiltana. Mutta entäs kun tulee marraskuun sateet ?  Kiireet ? Juorukerho ystävän kanssa ? Joku kivempi harrastus ?  Entäs kun madotukset, rokotukset tai muut olisivat ajankohtaisia mutta rahaa tilillä on vain vähän ja ennemmin tekisi mieli kampaajalle tai kosmetologille?  Kumman valitset ?  Mikä on syy jättää asiat hoitamatta ?

En sano olevani mikään pyhimys enkä halua leikkiä Jeesusta. En minäkään ole täydellinen enkä kykene optimaaliseen suoritukseen hevosen- kissan- tai koiranomistajana.  Kuitenkin ajattelen päivittäin, miten saan pidettyä kaikkien läheisteni perustarpeista huolta.  Missä välissä käytän koirat lenkillä, millä tavalla kullakin viikolla tarjoaisin hevosille aktiviteetit.  Koska minulla on paljon muutakin tehtävää ja vastuuta, vaatii kaiken toteuttaminen mielikuvitusta ja luovuutta. Myös kompromisseja. Lasken kalenteriin päivät etukäteen ja nimeän hevosille liikutuspäiviä sekä koirille lenkillä käyttämiset. Usein teen nämä kaikki myös usein samana päivänä muiden töiden lisäksi.  Itsellänihän on siinä mielessä hyvä tilanne, että jaan hevoseni toisen ihmisen - joskus useammankin kanssa lähes viikottain. Se helpottaa, kun tietää että hevonen saa tarvitsemaansa liikuntaa ja minulla liikenee aikaa myös muihin juttuihin.  Jos näin ei olisi, keksisin hyvin todennäköisesti toisen keinon hoitaa kaikki kunnialla. Vaikka palkkaisin jonkun tekemään asiat puolestani, jos se siitä olisi kiinni. Tai joutuisin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja karsimaan asioita elämästäni ulos.


Vaikka esimerkiksi hevostelu on usein täyttä työtä ja kuulostaisikin usein ehkä puheessani negatiivissävytteiseltä - on eläinten kanssa hengailu ja harrastaminen minulle myös suurta nautintoa. Koen olevani silloin tärkeässä, etuoikeutetussa - rakastetussa osassa.  Itse aikataulujen sommittelu käy työstä,  joka usein on se suurin stressinaihe. Loppeleissä näky innoissaan juoksevasta koiralaumasta tai kärryjen edessä onnellisena touhottavasta tammasta tekee minut ihan oikeasti onnelliseksi. Se on sama kuin katsoisi lastaan riemuitsemassa uudesta lelusta tai laskemassa liukumäessä. Se onnellisuus on se - mikä saa minut jatkamaan ja tekemään oikeasti töitä minuttiaikataululla, että pystyisin edes jotenkin tarjoamaan sekä ihmis- että eläinlapsilleni hyvän elämän. Täydelliseen suoritukseen en pysty - pääasia että yritän parhaani enkä keksi tekosyitä miksi en löydä heille aikaa.

Vaikka tallissani kummittelee tyhjä karsina, en tule sitä hyvin todennäköisesti täyttämään enää yhdelläkään uudella hevosella. En ainakaan omalla. Karismasta ja Kassusta en luovu vasta kuin pakon edessä (lue: veitsi kurkulla), mutta tiedostan hyvin että tämä riittää minulle. Ihmisen on hyvä tiedostaa oma kapasiteettinsa hoitaa asioita.  Jos talous, aika tai mielenkiinto ei riitä pitämään asioista huolta - ei ole väärin karsia jotain pois - luovuttaa. Päinvastoin, se on jopa useimmiten ainut oikea -  kunnioitettava päätös.  Etsiä eläimelle uusi koti tai olla hankkimatta yhtään sellaista.  Tai joskus jopa itse eutanasia on armollisempi eläimelle kuin tarhan perukoilla riutuminen ja näin ollen suomennettuna:  hidas kuolema. Meidän vastuulla on pitää silmät auki jotta nähdään onko eläimen elämä elämisen arvoista.


On ollut tilanteita jossa eläin on puhtaasti epäsuoran kaltoinkohtelun vuoksi sairastunut ja päätynyt hautaan. On ikävä olla sivustaseuraajana murhenäytelmässä, kun tietää lopputuleman estettävyyden. Kun asiaa olisi ajateltu aikaisemmin. Joskus on hyvä osata piirtää päässään kauhuskenarioita ja toimia sen pohjalta ennaltaehkäisevästi.  Kuitenkaan hienotunteisuuden vuoksi sitä et voi toiselle sanoa - ei ole reilua heittää suolaa haavoihin. Mutta silti, kiusalliset ovat tilanteet, jossa lässytetään osanottojen seassa "olit paras omistaja ja teit kaikkesi"  Kun ei se välttämättä niin mennyt. On turha sanoa rakastaneensa jotakuta jos asian eteen ei ole mitään tehnyt. Mietin usein omalla kohdallani, että jos koirani, kissani tai hevoseni nyt kuolisi - voisinko lohduttaa itseäni millään tavalla, samanlaisilla sanoilla ?  Teinkö kaikkeni vai teinkö parhaani, muistinko rakastaa tarpeeksi ?  Pätee myös ihmisten kohdalla ja tämän tunnemylläkän olen itse joutunut käymään lävitse.  Nämä kysymykset saavat heti aivot raksuttamaan ja etsimään ratkaisuja ajanhallintaan ja niihin omiin kompastuskiviin. Joskus kuitekin käy myös niin, että vaikka tekisi kaikkensa - saattaa silti käydä huonosti. Se on juuri pelottavinta esimerkiksi nimeomaan hevosen omistamisessa. Olen seurannut läheltä ystäväni raskasta taivalta hevosenomistajana ja tämä juuri on hyvä esimerkki siitä että joskus ei edes 100% panos riitä. Mutta surun kohdatessa se voi olla ainoa lohtu ja antaa ihmiselle levollisen mielen murheenkin keskellä.

Tekstin ei ole missään nimessä  tarkoitus syyllistää ketään. Mutta näin karkean rehellisesti sanottuna moni ihminen kaipaa muistuttamista. Minäkin.   Ajoin tässä yksi päivä kotiin metsälenkiltä ja koirat istuivat auton takapenkillä. Radiosta soi Anna Puun "Ota minut tällaisena kuin oon" . Ja kun aloin laulaa paatoksella laulun kertosäettä, hyökkäsi koiristani vanhin nuolemaan minua korvasta. Se kutitti ja minä nauroin ja "kehuin"  tämän haisevaa hengitystä.  Ajattelin, että onnea on että vielä tuokin jo hieman haiseva karvakasa on vielä tässä meidän kanssamme.  Se riitti minulle muistutukseksi ja otin mummokoiran viereeni nuukkumaan hajusta ja irtoavasta karvasta huolimatta. Rapsutin sitä korvan takaa ja kyynelehdin,  ennen kuin nukahdin. Minulla ja Olgalla ei välttämättä ole enää kauan aikaa ja se saa minut aina herkistymään. Tästä lähti tämän kaksiosaisen postauksen ajatus. Me ei koskaan tiedetä miten paljon  meillä on aikaa jäljellä lemmikkiemme kanssa. En haluaisi hyvästellä tuntien huonoa omaatuntoa tai tiedostamalla että olin hylännyt lemmikkini - unohtanut ystävän. Me valitaan meidän lemmikki, ja lemminkin tyydyttävä meihin.   Haluatko että lemmikkisi ajattelisi: "Olisin ansainnut paremman emännän /isännän" -  "Olisin ansainnut paremman elämän" ?



Sinulla ja minulla on vielä aikaa antaa eläimillemme sen mitä se tarvitsee. Hellyyttä, huomiota ja aktiviteettia.  Vielä tulee se päivä, kun antaisimme mitä vaan saadaksemme syleillä lemmikkejämme vielä kerran.  Olisiko sen aika nyt, kun vielä on aikaa ?  Sinä valitsit lemmikkisi - ole sen arvoinen.


<3 Henna



torstai 9. marraskuuta 2017

Sinä valitsit minut

" En ymmärtänyt, mitä tuleman pitää. Ihmiset ympärilläni puhuivat, että minulle pitäisi etsiä uusi koti.  En tiennyt,  mitä se tarkoitti -  minne kuulun, minne päädyn? Onko paikka minulle oikea, onko se hyvä ? Odotan - milloin koittaa minun vuoroni ? Millainen elämä minua odottaa ? Tulenko olemaan rakastettu, onnellinen? Tuntematon tulevaisuuteni pelotti minua.  "

" Sitten tuli se päivä. Sinä saavuit minua tapaamaan.  Katsoit tarkkaan, kuin punniten ja arvaillen mihin minusta onkaan vai onko kenties mihinkään.  Miellytinkö kenties sinua ? Olisinko sinulle se oikea ?  Kelpaisinko? Silitit minua, katsoit silmiin.  Minua jännitti, mutta silti koitin tehdä parhaani - hyvän vaikutuksen. Ehkä minä näin saisin mahdollisuuden? Ottaisitko minut, pitäisitkö minusta huolta ?  Tekisinkö minä sinut onnelliseksi? Rakastaisitko minua ? Olisitko ystäväni? "

"Kävikin niin. Sinä otit minut mukaasi, veit kotiisi.  Minulla oli ikävä entistä elämääni. Itkin,  mutta ymmärsin - näin vaan piti käydä. Sinä olit kiltti minulle, annoit läsnäolosi.   Vietit paljon aikaa kanssani, minusta huolehtiminen oli sinulle tärkeää ja olit siitä innostunut. Minua ihasteltiin ja huomioitiin.  Yhteinen aikamme lensi kuin siivillä,  minä kiinnyin sinuun. Odotin aina sinua saapuvaksi luokseni. Juuri sinä tuollaisena, olit minulle rakas. Elämäni kiintopiste. Yritin aina parhaani mukaan miellyttää sinua ja olla sinulle uskollinen. "

"Mutta vuodet vierivät. Tuli kiire, arki - uudet asiat. Minä unohduin.  En enää ollutkaan se uusi ja mielenkiintoinen. Odotin sinua joka päivä - odotan täällä edelleen. Tulisitko kenties tänään luokseni -  viipyisitkö edes hetken?  Veisitkö meidät taas yhteiselle retkelle,  niin kuin aina ennenkin ?"

"Tänään oli töitä, siksi ei aikaa. Tänään satoi vettä, siksi ei aikaa. Tänään ystävätär tuli kahville, siksi ei aikaa.Tänään muita harrastuksia - ei aikaa.  Tänään tuli lempisarja televisiosta, siksi ei aikaa. Tänään koski päähän, aikaa ei. Tänään ei vaan huvittanut - ei aikaa."

"Harvoin pääsen kanssasi ulos tästä rajatusta ympäristöstäni. Olen intoa täynnä, vähän liikaakin. Hermostut, koska olen liian innoissani ja vähän levotonkin. Ehkä tiuskit minulle, käsket käyttytymään.  Ehkä annat minun nauttia hetkestä ja päästää elämänintoni vapaaksi tai et jaksakaan lähteä kanssani minnekään. Kyllästyt minuun, kun minä repeän onnellisuudesta.   Saatan kuitenkin tulla siitä kipeäksi ja sairaaksi, koska lihakseni ovat liikkumattomina huvenneet eivätkä enää kestä iloitteluani samalla tavalla kuin ennen. Edellispäivän riemu onkin seuraavan tuska ja ahdistus. Haavoittuvaisuuden tunne. Pelottaa. Olen mennyt huonoon kuntoon. Taas menee viikko tai kaksikin, ennen kuin pääsen seuraavan kerran liikkumaan. Tunnen kuinka elämä pakenee minusta hetki hetkeltä"

"Unohduin tänne enkä voi tehdä sille yhtään mitään. Koska minulla ei ollut käyttöä, ei virkaa tai hyötyä - myös hoitaminen ei tuntunut ehkä sinusta tärkeältä. Kavioni venähtivät ja ne painoivat nilkkojani, kynteni kaartuivat kaarelle ja tarttuivat ikävästi varvikkoon. Liikkuminen tuntui kivuliaalta ja kipu sai minut tuntemaan itseni jälleen heikoksi. "

"Minä odotin sinua. Odotin aina. Koitan ymmärtää ja löytää selistystä kaikelle. Toithan sinä minulle ruokaa ja juomaa, ehkä pienen hellyydenkin murusen annoit. Silti odotin. Sinä lupasit pitää minusta huolta. Mitä tein väärin ? Miksi et enää näe minua? Olen tässä. Ja muistatko,  Sinä valitsit minut.  Minä tulin mukaasi luottaen. Voimani hiipuvat, turkkini saa hopean sävyä. Kohta en ole enää täällä. Odotatko sitten sinä minua ?"

"Sinä valitsit minut. Sinä otit kohtaloni haltuusi. Tämän pienen elämän. Tule luokseni. Ole kanssani. Jonakin päivänä en ole enää täällä. Tehdään vielä yhteisiä muistoja. Taltioi tuoksuani ja hengitystäni sisimpääsi niin kuin minäkin sinun,  omaan sydämeeni.  Siellä me ei koskaan erota, vaikka joku päivä nousenkin siivilleni ja lennän pois ikuisuuden maahan jossa ei enää yksinäisyyttä ja kipua tunneta."

"Mutta meillä on vielä aikaa. Tule luokseni.  Sinä otit minut mukaasi. Pidä minusta huolta. Rakasta. Muista - sinä valitsit minut. "



Rakkaudella, Lemmikkisi.

(jatkuu.....)

lauantai 28. lokakuuta 2017

Turvapaikkana yksinäisyys

Yksinäisyys.


Sana, joka käy hyvin todennäköisesti kaikkien ihmisten huulilla ainakin jossain vaiheessa elämänkaarta.  Sana, johon kätkeytyy paljon tuskaa, pelkoa, epätoivoa - mutta myös vapautta.  Sana, joka puetaan usein negatiivisuuden viitaan. Syystäkin.  Sana, jolla kuitekin on myös toiset kasvot, piilotetut.

Niin kuin aiemminkin, olen täällä kirjoittanut yksinolosta ja yksinäisyydestä.  "Oon yksin -ja se tuntuu hyvältä"  - postaus on yksi niistä joissa olen käsitellyt omaa, henkilökohtaista yksinäisyyttäni ja siihen suhtautumistani elämässäni. Tuo kannattaa lukea heti alkuun,  jos haluat perehtyä tähän tekstiin hieman paremmin. Muuten tämä saattaisi kuulostaa tosi sekavalta.  Mikään ei ole oikeastaan noista ajoista muuttunut, edelleen olen paljon yksikseni ja viihdyn siinä tilassa. Mutta yksinäisyyden tunne on ottanut vielä enemmän tilaa elämässäni - ja siitä aion kirjoittaa nyt.

 
Minulle yksinäisyys on turvapaikka. Se on edelleen se lapsuuden haave-maailma, minne katoan ja missä minun on hyvä olla. Tarvitsen sitä säännöllisesti voidakseni hyvin ja pidettyä ajatukseni kasassa. Metsälenkit koirien kanssa,  marjastus- ja sienireissut  sekä sorsapassissa istuminen elokuisessa iltahämässä ovat muunmuassa sellaisia hetkiä, jolloin helposti hyppään tähän toiseen todellisuuteeni. Vain minä ja luonnon äänet. Tunne, kuinka sisäinen rauha virtaa sisälle luonnontuoksuisen tuulenhenkäyksen mukana. Tietysti marjamättäiden kimpussa kyykkiessäni  euforiselta tuntuvan harmonian saattaa hetkellisesti pätkäistä poikki puskasta ryntäävä koira, joka häntä hulmuten tulee pyörimään mustikkamättäiden päälle ja nuolemaan emäntäänsä naamasta. Mutta se ei haittaa, koska myös koirani - nekin kuuluvat sinne - minun taivaaseen. Tuollaisina hetkinä tunnen olevani todella etuoikeutettu ja onnellinen ihminen.  

Ehkä juuri siksi olen viime vuosina erityisesti panostanut luonnossa hiljentymiseen,   sillä olen huomannut sen vaikuttavan suuresti elämänlaatuuni. Tulen herkästi turhautuneeksi ja kiukkuiseksi, jos en pääse nollaamaan ajatuksiani metsän keskelle tai veden äärelle.  Jokaiselle ihmiselle löytyy varmasti  paikka, missä saa vapauttaa, toteuttaa itseään ja purkaa stressiään. Toiselle se saattaa olla kuntosali, kampaajalla käynti tai jokin muu asia - minulle se on luonto.

Minun elämäni on kovin hektinen ja sosiaalisestikin hyvin aktiivinen. Sen lisäksi, että teen tietysti työtä ihmisen parissa hoitajana,  luonani käy säännöllisesti pieni asiakaskunta huollattamassa ripsienpidennyksiään. Se on yksi tapa, jolloin pääsee hyvin ihmiskontaktiin ja joku ainakin vierailee luona silloin tällöin. Suurin osa "asiakkaistani" onkin ihan jo entuudestaan tuttuja - ystäviä ja kavereita, joten kanssakäyminen on automaattisesti luontevaa. Se on ollut yksi syy, miksi tämä toinen, harrastuspohjainen "työ" on ollut tosi hieno lisäys elämään.  Olen siten saanut uusia ystäviäkin.

Kiireinen elämä kuitenkin rajoittaa liikkumistani tiluksien ulkopuolella ja usein huomaan olevani kotini vanki. Ystävyyssuhteet saavat usein odottaa vuoroaan ikuisuuksia ja  varmaan siksi olen itse huomannut erkaantuneeni monesta ihmissuhteesta. Elämä polkee eteenpäin ja arvotkin saattavat mennä osittain uusiksi matkan varrella.  Itse ainakin koen muuttuneeni todella paljon. Vanhaa, ennen niin vahvasti yhdistänyttä säveltä ei enää välttämättä löydykään ja  jotain sitä  arvokasta on saattanut kadota matkan varrella tai jopa joskus rikkoontuakin. Rakkaus ei välttämättä ole hävinnyt - se on vain muuttanut muotoaan.



Kuitenkin, silloin kun saan mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten parissa - huomaan olevani yksinäinen sielläkin heidän keskellään. Ei ole välttämättä väliä kenen seurassa olen sillä olivat he sitten puolituttuja, ystäviä tai sitten isompi kaveripiiri - koen vaipuvani sielläkin omiin maailmoihini. Vaikka oikeasti olisi hauskaa ja seurakin hyvää - silti helposti haihdun tilanteesta henkisellä tasolla.  Ehkä alitajuntani sekä sisälläni mylläävä huolien  ja suunnitelmien sekamelska ei anna minulle rauhaa edes hyvissäkään olosuhteissa - tai sitten en enää löydä paikkaani tästä maailmasta. Ehkä seura ei tule koskaan olemaan sellaista, jossa oikeasti tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan ?   Tiedostan myös tietynlaisen piirteen kasvaneen vuosien saatossa itselleni; että jos en tule saavuttamaan tiettyä asemaa ihmisten elämässä - en jaksa enää yrittää vaan jättäydyn suosiolla ulkopuolelle. Vapaaehtoisesti teen sen - en enää kivun ja hylkäämisen tunteen kautta. On ollut niin paljon helpompaa elää, kun ei odota keneltäkään yhtään mitään. On kiva hengailla ja jutella ihmisten kanssa - mutta nykyään kiintymyssuhteen luomiseen on piiiitkä matka.  Otan mielummin rennosti ja kunhan chillailen sen suurempaa, syvällisen välittämisen tunnetta. Tuo lause on oikeasti aika kylmäävää kirjoittaa, koska se antaa tosi kovan kuvan minusta. Ei se sitä ole, olen hyvin empaattinen ja välittävä ihminen edelleen niin kuin aina ennenkin.  Minun on ollut vaan pakko opetella elämään tämän asemani kanssa.  En enää omistaudu muille kuin ehkä perheelleni ja parille ystävälleni - koska sieltä saan myös vastakaikua.  Olen ajatunut tähän liian monen pettymyksen kautta.

Olen jo pitkään tiedostanut, ettei minulla  ole sielunkumppania. Ja hyvin todennäköisesti tuskin sellaista tulen koskaan löytämäänkään. Se on kipeä tosiasia, jonka olen hyväksynyt jo aikapäiviä sitten. Vaikka vei toki aikaa tottua siihen, etten ole se ensimmäinen vaihtoehto kenellekään. Tiedostaa, etten tässä elämässä koskaan tule olemaan täysin oikeassa paikassa. Vaan se oikea paikka on siellä, jo lapsuudessa rakennetussa maailmassa. Linnakkeessa, joka on rakennettu mustikanvarvuista ja poronjäkälästä. Ja se on ihan fine. Kunhan pääsen loikkimaan kahden maailman väliä säännöllisesti, pärjään molemmissa oikein hyvin. Ja kotikin tuntuu oikein kodilta,  varsinkin jos keittiön pöydän maljakossa on vaikka kallionjyrkänteeltä kerättyjä kanervanoksia tai suolta poimittuja suopursun kukkasia.

Minä en yhtään vähättele mieheni,poikani tai muiden rakkaitteni osuutta elämässäni - sillä heidän seuraa kaipaan jatkuvasti. Hamuan Onnin syliini suukoteltavaksi aina kun se on mahdollista ja kaivaudun Kimmon kainaloon heti kun siihen koittaa tilaisuus. Meidän välillämme on  vahva side kaikesta huolimatta. Haluaisin käydä vanhempieni luona paljon useammin kuin pystyn ja kertoa heille kuinka ihailen heitä  ja kuinka välitän.  Rakastan pitkiä, hulvattomia puheluita läheisimmän ystäväni Lauran kanssa. Kaipaan myös hulluttelua joko hänen tai muiden ystävieni kanssa. Nauramista räkä poskella.   Ja myös niitä syvällisiä keskusteluita.  Olen kuitekin loppupeleissä aina se yksinäinen susi, joka tarvitsee välillä lauman turvaa - mutta on kuitekin voimakkaasti massasta erottuva yksilö joka ei ikinä pysty sulavasti kulkemaan valtavirrassa.


Ajatusmaailmani on niin monimutkainen, ettei sen mukana pysyisi kukaan vaikka kuinka yrittäisi. Tiedän, että kanssani on vaikea löytää samaa aaltopituutta. Siksi en syytä ketään mistään. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, koska suurin osa ihmisistä tuntee minut "kaikkien kaverina"  tai hyvin helposti lähestyttävänä ihmisenä. Sitähän se onkin, pidän ihmisistä mutta nykyään etenen hyvin varovasti - koko ajan hieman tilannetta tunnustellen.  En anna itsestäni liikaa, sillä oloni on silloin hyvin aseeton ja alaston. Kokemuksien kautta opitaan olemaan varovaisempi. Siksi en jaa edes murto-osaa kaikesta, mitä käyn sisimmässäni läpi. Oli ne sitten syvällisiä tai pinnallisia asioita.  Olen todella kova laskelmoimaan ja suunnittelemaan elämääni, tilanne voi pääni sisällä kääntyä päivän aikana päälaelleen vaikka kuinka monta kertaa. Keväällä eräs lukija kysyi, olisiko minulla kenties ADHD - vastaus on salamannopeasti kyllä, jos minun joku pääsisi pääni sisälle kurkistamaan. Kuitekin, tämä ajatusten sirkus on antanut minulle myös kykyä saavuttaa paljon asioita ja  pitää muunmuassa talouselämäni kurissa ja hyvässä jamassa. Vaikka innovatiivisuus ei anna minulle hetkenkään rauhaa - on se haastanut minua positiivisessa mielessä ja pakottanut minua jatkamaan eteenpäin sellaisissakin tilanteissa joissa olisin voinut yhtä hyvin romahtaa ja mielelläni kuolla pois.

Yksinäisyys on monelle kivulias olotila. Tunne, kun ei ole ketään. Tiedän kyllä varsin hyvin. Enkä voi tehdä muuta kuin katsoa lempeästi ja osoittaa ymmärtäväni. Toivoa, että myös sinäkin opit elämään asian kanssa niin kuin minäkin omien kokemuksieni kautta:  Kun kaveri kertoo käyneensä leffassa toisen ystävänsä kanssa, vaikka tiesi myös minun halunneen samaa leffaa katsomaan. Kun kysyt kaveriltasi voitko tulla kahville, saat kiusaantuneelta kuulostavan kieltävän vastauksen, koska toinen kaveri on siellä jo. Minä kun en tietenkään mahdu samaan kahvipöytään. Kun kaksi kaverusta kävelee taloni ohi lenkillä äänekkäästi nauraen, ja minä seison pihallani yksin katsoen kaihoten heidän onnellisuuttaan. Kun saan tietää, että minua on pyydetty mukaan illaviettoon vain siksi ja vasta sitten koska ja kun muut kaverit eivät päässeet.  Se tunne, kun tiedostat olevasi hyödyke ja hätävara - mutta annat sen vain sinisilmäisesti tapahtua.

 Näiden kipeiden kokemusten kautta olen onnekas, että olen saanut muodostettua yksinäisyydestäni itselleni turvapaikan jossa saan levähtää ja olla vapaa. Eikä minun tarvitse todistella kenellekään, miksi minua pitäisi rakastaa tai miksi minut pitäisi hyväksyä. Siellä minä saan olla minä ja olla tilanteen herra.  Minä tykkään itse itsestäni ja olen mielestäni hyvä tyyppi - miksi en siis hengailisi itseni kanssa tai sanoisi itselleni tsemppaavia sanoja ? Tärkeetä on tiedostaa olevansa itsensä paras kaveri ja pitävänsä huolta siitä suhteesta. Siteestä omaan itseensä. Tämänkin tiedostaen olen alkanut tehdä paljon pieniä edistysaskeleita siihen, miten pidän huolta itsestäni. Jos ystäväni kaltoinkohtelisi omaa terveyttään tai itseään niin kuin minä itselleni olen tehnyt tai puhuisi itselleen niin rumasti mitä itse aikoinaan itselleni puhuin - olisin puuttunut asiaan. Miksi en tekisi sitä myös itselleni ja viheltäisi peliä poikki?  Kertoisi miten itseään kuuluu rakastaa, arvostaa ja kohdella ?

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus ja  jatkaa aiheesta eteenpäin lähitulevaisuudessa. Mutta kerro sinä :

Millaisena sinä koet yksinäisyyden ? 


<3 Henna

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vieläkö rakkaus kantaa?


" Vieläkö rakkaus kantaa kun järvet jäätyvät,
 kun lumeen peittyy nurmet vihreät,
Vieläkö meille kaunis on maa?
Vieläkö rakkaus kantaa, päänsä painaa syliin
 ja vie kyliin lämpimiin,
 joissa talvee ei tunnetakaan. "

                                                     Tommi Kalenius - Vieläkö Rakkaus Kantaa


Oletteko koskaan ikävöinyt rakastanne, vaikka hän olisi siinä aivan vieressänne ?

Halaat ja rutistat häntä, mutta tuntuu ettet saa otetta tarpeeksi ? 

Oletteko koskaan kaivanneet sitä yhteyttä, joka teillä joskus oli ? Intohimoa ?

Oletteko olleet sylikkäin, mutta arkiset murheet painavat mieltäsi niin - ettei mikään tunnu enää miltään ?

Oletteko olleet niin väsyneitä, ettei haihdutte pois omiin ajatuksiinne ettekä enää osaa olla kunnolla läsnä toisillenne ?

Oletteko haaveilleet yhteisestä ajasta - mutta sitä ei ole ?

Onko teillä yhteisiä unelmia, vai onko elämän haasteet saaneet teidät kuoppaamaan ne  ennen kuin ne ovat kunnolla syntyneetkään?

Miltä teistä tuntuisi, kun rakkaus ei ole hävinnyt minnekään  mutta toivo sen elättämisestä alkaa hiipua ?

Pariskunta jo vuodesta 2002 <3

Olin ollut pitkään hyvin surullinen ja kokenut suurta ikävää miestäni kohtaan. Olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta. Rakastan häntä todella paljon, mutta välillä on suuri haaste löytää energiaa näyttää sitä hänelle kunnolla.  Ja voisin ehkä varovasti puhua tässä myös mieheni puolesta.  Kyllä, näemme päivittäin - mutta vuorotyöt ja muut kuviot asettaa haasteensa  parisuhteen hoidolle.  Vaikka hän olisi siinä vieressäni, silti ikävöin häntä ja kaikkea sitä, mitä meidän välillämme on ollut ja ennenkaikkea voisi  edelleenkin olla.  Ja onkin, mutta piilossa. Tämä kiireinen arki on uuvuttanut meidät ja sumentanut katseemme nähdä toisemme kunnolla.  Yhteys välillämme päässyt hiipumaan  koska siihen ei ole aikaa, tai hektinen arki imee ihmisestä kaikki mehut mitä vain irti voi saada. Vuorotyöt, remontti, pieni lapsi, koirat/kissat/hevoset ja lisäksi molempien suuri heikkous KILTTEYS ja kyvyttömyys sanoa "ei" --> siitä aiheutuneet jonninjoutavat vapaaehtoistyöt. 

Meidän suhteessa on ollut  huonoja aikoja, liittyen usein minun masennukseeni ja uupumuksiini, mutta myös hirmuisesti hyvää ja ennen kaikkea potentiaalia kehittyä vielä parempaankin suuntaan. Uskollisuutta ja syvää kiintymystä. Yhteisiä innostuksen/kiinnostuksen kohteita, huumoria. Olemme molemmat itsenäisiä - annamme toisillemme tilaa ja omaa aikaa omille jutuillemme ja ystävillemme. Kuitenkin samalla olemme aidosti kiinnostuneita toistemme tärkeistä asioista sekä ihmisistä, haluamme auttaa toisiamme saavuttamaan unelmiamme. On pilkettä silmäkulmassa vieläkin, näin 15 yhteisen vuodenkin jälkeen ja moni asia on viinin tavoin parantunut vanhetessaan.



Mutta ruuhkavuodet.  Vanhemmuus. Uuvuttava, aikataulutettu arki. Vähäinen yhteinen aika. Ne tulivat kuin varkain eikä me jakseta olla toisillemme kunnolla läsnä. Aikaa ei vain ole, ja kun päivän työt on tehty - me nuupahdetaan, kuivutaan kasaan kuin tulikuumaan hiekkaan heitetty leikkokukka aavikolla. Ollaan päivän mittaan työn lomassa suunniteltu katsovamme iltasella elokuvaa kynttilänvalossa "sitten kunhan nämä ja nämä ja nämä saadaan tehtyä ja saatu lapsi unille.."  - lopputuloksena kuitenkin välitön sammuminen sohvalle.  Yleensä välissämme saattaa rymytä vielä iltavillinen lapsi, joka haalii tietysti ansaitusti kaiken huomion itselleen. Toisen syliä tai kainaloa on vaikea löytää tai mahdollisesti liian kiireiseksi ja rankaksi käyneen päivän ja sen kinkkisinä hetkinä kuumenneet tunteet on viilentäneen välejänne.  Lapsen päiväunien aikaan ei tietenkään malteta levätä, vaan laitetaan turbo päälle ja yritetään juosta kellon kanssa kilpaa hoidellen sellaiset asiat jotka eivät lapsen ollessa mukana noin vaan onnistu. 

Me molemmat tehdään liikaa töitä. Minä yöduunin lisäksi koitan hoitaa kotia, hevosia, lenkittää koiria, tehdä vähän lisärahaa lisätyöllä - kun taas Kimi tekee töissä jonkin verran ylitöitä ja koittaa ajan rippeillä remontoida  kotia ja kunnostaa yhtä sun toista  rempallaan olevaa paikkaa meidän tiluksilla.  Lasta hoidetaan tasavertaisesti yhdessä aikatauluista ja tilanteista riippuen. Silti koemme, ettemme saa annettua lapsellemmekaan tarpeeksi aikaa ja huomiota ollen siitäkin ajoittain turhautuneita.  Töitä meidän tulisi vähentää, se on selvä - mutta kuinka kaikki asiat sitten hoidetaan ja maksetaan ?  Toivoa ja rukoilla saa - mutta ei kai laskuja makseta tai taloa kunnosteta Pyhällä Hengellä ?


Kyllä minä myönnän, että jos jostakin toisia katkerasti kadehdin - on toisten ihmisten vahva tukiverkosto.  Aktiiviset, lähellä asuvat isovanhemmat, tädit, sedät - kummit ja kaimat. Minä toivon hartaasti, että niillä joilla on tukijoukko auttamassa arjessa ja mahdollistamassa pienten lasten vanhemmille omaa /parisuhdeaikaa tai vaikka kunnon yöunet - he arvostaisivat sitä todella ja muistaisivat kiittää eikä pitää sitä itsestäänselvyytenä. Meillä tukea ei juurikaan ole, vaan saamme selviytyä kaikesta pääosin yksin samalla, kun meiltä ollaan vaatimassa panosta siellä,täällä ja tuolla. Tässä vaihdessa myönnän itkeväni kun kirjoitan tätä postausta.  En pelkästään siksi, että väsyttää vaan siksi että kaipaan niin kovasti meille laatuaikaa jossa saisimme olla vain minä ja hän. Me. Voitaisiin löytää se tunne, mikä oli silloin kun löydettiin toisemme.

Meidän vanhemmat asuvat sekä 120:n että reilun 600:n kilometrin päässä, joten isovanhempien apu on harvinaista herkkua. He varmasti auttaisivat jos voisivat, mutta etäisyys tekee siitä haasteellisen.  Minun, lähempänä asuvat vanhempani auttavat kyllä aina pyytettömästi kun vain on siihen mahdollisuus ja olen sitä arvostanut suuresti.  Mutta sekä etäisyys että erinäiset muut seikat koen usein esteeksi enkä pysty tukeutumaan vanhempiini niin paljon kuin ehkä joskus tarvitsisin. Kuitenkin helpottaa se ajatus, että he auttavat kyllä jos tulee tiukka paikka.   Meidän ainut arkinen apu täällä omalla paikkakunnalla on toki kunnalta saatu päivähoito, mutta puolihoidolla ei hyvin laatuaikaa vanhemmille järjesty. Eikä tietenkään, se sitä varten olekaan.

Olen auttanut useita ystäviäni viimeisten vuosien aikana omankin uupumuksen keskeltä, ja heiltä voin pyytää apua - mutta olen säästänyt ne "kortit"  hätätilateita varten. Minua hävettää pyytää apua, mutta nyt olen viime aikoina ollut  siinä pisteessä että tarvitsen sitä todella.  Ja "tilanne" on minun ja mieheni suhteen hoitaminen. Ei hätätilanne, mutta itse sen koen suhteellisen akuutiksi ja tärkeäksi. Koen, että jo ihan lapsen kannalta on tärkeää että isä ja äiti jaksaa paremmin ja voi hyvin, osoittaa myös toisilleen hellyyttä kotona. Tällä ajatuksella olen onnistunut luomaan ystäväni kanssa niin sanotun "avunanto-sopimuksen", jossa molemmat osapuolet auttavat toisiaan ja  hyötyvät siitä. Ennen kaikkea tärkeintä on, että sopimus on tasavertaisesti reilu kumpaankin suuntaan.  Olen erittäin onnellinen tästä keinosta järjestää meille säännöllisesti aikaa vain meille kahdell ja se on saanut mieleni suuresti piristymään viime aikoina. Meillä on toivoa ja se on saanut minut piristymään viime aikoina <3  

Näin jokin aika sitten yöllä unta, jossa asuin kaupungissa, eronneena. Koko aamupäivä meni ahdistuksen kourissa, uni oli niin toden tuntuinen. Minä en halua ollayksi niistä, jotka vaan lopettaa yrittämisen ihmissuhteen eteen - luovuttaa.  Heittää hukkaan hyvän suhteen siksi, ettei enää jaksa taistella. Eikä tässä siitä olekaan kyse, haluan vain ennaltaehkäistä tuollaisten ajatusten syntymistä.  Meillä on niin paljon hyvää ja me ollaan etuoikeutetusti saatu olla niin pitkään yhdessä, että tästä suhteesta on pidettävä huoli. Kyllä minä olen ajatellut pysyväni tässä hautaan asti.  Minä kaipaan meidän välisiä höpöttelyjä, painimatseja ja ronskia huumoria. Yhteistä tekemistä.  Sellaista hulluttelua, mutta myöskin sitä oikeaa läheisyyttä. Silmiin katsomista.  Aikaa olla  - ilman, että minun ajatukset pyörii aikataulujen, murheiden ja velvollisuuksien ympärillä.  Mieheni ei varmaan enää edes tiedä, miten paljon häntä rakastan , koska sen sijaan että hänelle sen sanoisin - olen liian usein poissaoleva ja kärttyinen, turhautunut - itkuinen ja epätoivoinen. Ja hänen on taatusti vaikeaa ajoittain rakastaa minua.


Allekirjoittaneella on aina ollut paheena murehtia asioita liikaa, kantaa huolta ja stressata etukäteen. Maalata ihan helvetinmoisia demoneita romanttisille ruusutapeteille. Ehkä tämä juuri siksi, että on joutunut taistelemaan ja huolehtimaan liikaa huomisesta. Myös siksi, ettei toinen sitä välttämättä osaa  ja minä koen että ilman minun huolta ei mitään tapahtuisi. Että ilman minun murehtimista homma leviää käsiin. Tässä vaiheessa voin jo naurahtaa ääneen, mutta toisaalta kiristän hampaitani samalla. Ai että ihmisellä voikin olla niin vaikeaa päänsä sisällä. Kuitenkin,  moni asia olisi varmasti jäänyt tekemättä ilman minun tapaani toimia, mutta silti arvostan myös mieheni rauhallisuutta ja malttia edetä asioissa. Kykyä olla murehtimatta - ai että kun saisi joskus sen kyvyn itselleen edes päiväksi.  Mieheni  pelkkä levollinen olemus tasapainottaa ja  rauhoittaa joskus minuakin, mutta joskus  toivoisin hänen sanovan minulle sellaisia sanoja jotka tyynnyttäisi sisimmässäni mylläävän huolten myrskyaallokon. Olen kuitenkin oppinut antamaan miehelleni aikaa ajatella ja  edetä muunmuassa remontin suhteen rauhassa, jotta hän saa tehdä kaikki oman mielensä mukaan, huolellisesti ja ajan kanssa. Remontti etenee todella hitaasti mutta syytön siihen miehenikin on - hän on jatkuvasti töissä tai sitten muissa velvollisuuksissa. Ehkä tämä kaikki on joskus ohi ja me voidaan alkaa nauttia elämästä kunnolla?



Kuinkas sitten sitä parisuhdetta kerkiää hoitamaan tämän hässäkän keskellä ?  Pienillä teoilla ja eleillä arjessa. Koskettamalla toista ohimennen  ja antamalla suukko ulos lähtiessä.  Tai minut tuntien: puristamalla toista perseestä.  Ihan pieniä juttuja. Näkemällä, mikä on toiselle tärkeää ja antaa tilaa sille. Huomioimalla.  Niin kuin mieheni eilen imuroi pyytämättä, se on ehkä romanttisin ele ikinä.  Aiemmin en pitänyt yhteistä aikaa niin tärkeänä ja täytyy myöntää, etten pitänyt mieheni seuraakaan niin tärkeänä. Ystäväni ovat olleet minulle aina tärkeitä ja tulevat olemaan - mutta nyt huomaan janoavani enemmän Kimmon seuraa. Voin nolostuneena myöntää aliarvioineeni häntä. Olen muistanut taas, että puolisoni on myös hyvä ystäväni ja ehdottomasti uskollisimpia sellaisia. Nyt, kun haluaisin sitä aikaa - emme sitä saa niin paljon kuin haluaisimme.  Emme edes  kullanarvoista perheaikaa, sekin kun on niin harvinaista herkkua. Voi kunpa sitä olisi ollut jo aikoinaan näin "viisas".   Minun oma ajatusmaailmani kaipaa eniten remonttia ja  pitää puntaroida tarkkaan, onko suhteemme , raha, remontti tai jokin muu materialistinen asia tärkeämpää. Päätös on helppo tehdä sanallisella tasolla, mutta ohjaako se toimintaa ?

Tiedän jo ennalta ettei tuleva syksy/talvi tule olemaan helppo, mutta pieniä välietappeja aion meille järjestää jotta saataisiin pidettyä homma hanskassa, päät selkeinä ja sydämet paikallaan. Viedään taas Onni yökylään ystäväni luokse, jossa lapsilla on toisistaan leikkikaveriksi - ja me, isi ja äiti käydään vähän tuulettamassa aivoja ja heittämässä bensaa meidän parisuhteen kytevään nuotioon. Unohtamatta myös koko perheelle järjestettyä aikaa. Lapselle suurinta onnea on, että vanhemmat on läsnä, rakastaa toisiaan ja lastaan.

<3 Henna


tiistai 26. syyskuuta 2017

Kesäpötsit pikkuhiljaa takaisin reenin pariin!

Kesä alkaa olla, tai siis onhan jo takana päin ja syksyn edetessä talvikin kolkuttelee jo ovella !  Meillä on takana äärettömän kiireinen ja todella raskas - mutta mieleenpainuva kesä.  Tarharemontti, hääjuhlia, marjasesonkia ja kaikkea muuta.  Aika kellotaulussa on ollut jo pidemmän aikaa tosi tiukalla ja välillä on juostu minuuttiaikataululla päivästä toiseen,  mutta hengissä on selvitty!  Joitakin kompromisseja ja oikaisuja piti kuitenkin jopa minunkin tehdä, että saan pidettyä suurinpiirtein homman hallussa ja oman pään suhteellisen selvänä. Kieltämättä odotan talvea, sillä sen myötä "joudutaan"  laittamaan pillit pussiin ulkohommien suhteen ja siirtymään vihdoin sisätöiden pariin ! En millään malttaisi odottaa, että saataisiin jatkettua remonttia ja tätä kotia vähän siistimpään kuntoon! Vielä kuitekin hetkinen keskitytään muunmuassa pihan siivouksiin, autotallin järjestelemiseen ja ehkä vähän muihinkin, enemmän mukaviin syksyn aktiviteetteihin eli metsästys ja marjastus/sienestys-hommiin.



Mitä kompromisseihin tulee, oli yksi meidän hevosten lomailu. Säännöllisen liikutuksen puolestapuhujana jouduin yksinkertaisesti niin umpikujaan aikataulujeni kanssa, että jostakin oli löysättävä ohjaa. Ja näin ollen hevoset saivat ansaitun, noin kuukauden kesälomansa laitumella. Ja pari lyhyempääkin pätkää kesän aikana muutekin. Hyvin näyttivät viihtyvän heinää mussuttaen, vaikkakin Karisma usein katseli kyselevästi perääni, seurasi minua laitumella kuin varjo ja pari kertaa hirnuikin loittonevan hahmoni perään. Se on aktiivinen hevonen ja rakastaa työtekoa - joten tällaiset, yli viikon lomat ovat sille olleet hyvin harvinaisia tämän yhteisen 7 vuoden aikana. Kuitekin, aktiivisina liikkujina Karsima ja Kassu pitivät huolta peruskunnostaan myös laidunloman aikana, joten mitään kunnon romahdusta tai lihasten rappeutumista ei ollut nähtävissä. Työmotivaatio oli kyllä kasvanut huippuunsa, molemmilla. En perusta hevosten seisottamisesta, mutta kesälomat tekevät hevoselle hyvää - omistajasta puhumattakaan.

Nyt on sitten pikkuhiljaa palailtu takaisin sorvin äärelle!  Karisman kanssa aloiteltu  tekemään ihan perusjuttuja ja Kassun kanssa käyty "esikoulunesikoulua". Karisman kanssa meillä ei isompia tavoitteita ole, suurin tavoite on saada pidettyä tammalla lihakset edelleen vetreinä ja hevonen notkeana. Tehdään perusjuttuja koulupuolella ja harjoitellaan taivutuksia ja väistöjä sekä joitakin kouluradan pätkiä niin pitkälle kuin kuskin muisti vaan kantaa (eli minun kohdalla ei kovinkaan pitkälle :D ) . Esteillä pyritään  hakemaan rutiinia sekä varmuutta ja voimaa hyppyihin. Esteiden korkeus ei päätä huimaa vaan homma on sellaista hyvänmielen hyppelyä. Hyppyhommissa kuskin virkaa hyvin todennäköisesti edustaa tamman liikuttaja/hoitaja Tiia  tai joku muu esteille paremmin perehtynyt, vieraileva tähti.  Jos vaan omat polvet ja päänuppi kestää, yritän jotain pientä harjoitusta tehdä itsekin jotta käsite "esteet" ei olisi niin harvinaista herkkua tammallekaan. Se niin kovin tykkää siitäkin hommasta.


Kassun kanssa tosiaan ollaan aloiteltu opiskelemaan isojen hevosten juttuja. Kesän lomailtuaan pikkumies on ollut oikein erityisen vastaanottavainen ja aina niin halukas lähtemään mukaan. Ollaan tehty pari onnistunutta lastaus -ja kuljetusreissua, käppäilty maastossa ja tutustuttu siellä vastaantuleviin asioihin. Ollaan tehty paljon maastakäsittelyjuttuja, harjoiteltu kevyesti jo venyttelyjä muistuttavia liikkeitä. Olen kevyesti "nojaillut" paljon varsan selän yli ollessamme tarhassa ja käyttänyt aikaa rapsuttelutuokioihin. Jopa käynyt kevyesti "istahtamassa"  sen ollessa makuullaan tarhassa. Tässä välissä kuitekin totean, että ei - en ole menossa hevosen selkään vielä aikoihin. Eihän se ole kuin vasta 2-vuotias, tuollainen romuluinen hirvenvasa. Saa kasvaa vielä ihan rauhassa, mutta valmistellaan huolellisesti hevosta jotta ratsutus olisi joskus helpompaa kun on asiaa hyvin pedattu.

Varsalla on tainnut olla satula nyt 5 kertaa selässä tämän vuoden puolella, joista juoksutuksessa on ollut mukana kolme kertaa.   Viime viikolla suitsitin, satuloin ja suojitin lapsukaisen  ja juoksutin liinassa. Lisäksi nousin jakkaralle viereen ja nojailin satulaan, heiluttelin sitä kevyesti ja taputtelin hevosta sitä kehuen. Kuvia ja videoita löytyy instagram-tililtäni, jos kiinnostaa käydä kurkkaamassa!  Siirtymiset eri askellajeihin sujuu pääosin ilman isompia ongelmia ja ääniavut menevät hyvin perille.  Varsa on luonteeltaan aivan loistava; se on vastaanottavainen, luottavainen, seurallinen ja miellyttämisenhaluinen. Muunmuassa juoksutuksen yhteydessä heiluvat jalustinhihnojen päät tai muutkaan asiat satulassa eivät sitä tunnu häiritsevän. Se on herkkä, mutta kuitekin mielestäni aika kylmähermoinen tyyppi.  Toistaiseksi Kassu on ollut juuri sellainen varsa, jota toivoinkin joten orivalinnasta voin sanoa että nappiin meni - eikä tietenkään tuo emätammakaan huono ole. Mukavan harrastepuksun tuosta luulisi saavan. 



Kohta alkaa olla taas syysraspauksen ja madotuksen aika. Ajattelin tilata meille klinikka-auton käymään, jolloin pyydän raspauksen yhteydessä  myös tarkistamaan ja mahdollisesti  kylmäpolttamaan Kassun etusäärien kohdalle ilmestyneitä luuliikoja. Varsa ei missään vaiheessa ole arkonut tai ontunut niitä, vaan patit ovat lähinnä kosmeettinen haitta. Aiemman ohjeen mukaan kevyesti pliistrasin niitä kuuriluontoisesti, mutta koska ne eivät ota hävitäkseen - pyydän tarkistamaan ne.  Patit ilmestyivät kesän aikana,  kun varsa otti taas huiman kasvupyrähdyksen. Olen myös harkinnut samaan syssyyn varsan jalkojen irtopalakuvausta ja yritän saada sen onnistumaan klinikka-auton kotikäyntinä jos vaan kuvaus saadaan onnistumaan kotioloissa. Toki voin sen muussa tapauksessa kuskata klinikalle kuvattavaksi, jos näin päätän ja saan homman järjestymään. Mutta toistaiseksi varsan jaloissa ei ole ollut mitään moitittavaa,  noita luuliikoja lukuunottamatta.  Varsa liikkuu mielellään,  liike on selkeää ja tällaisen pulla-mössö-tätiratsastelijan silmiin oikein elastista.



Mutta näillä suunnitelmilla mennään toistaiseksi !  Ilman paineita harrastellaan sen mitä kellotaulu antaa periksi ja varsa saa kasvaa rauhassa tulevan ammattinsa maistiaisten kera.


<3 Henna

tiistai 12. syyskuuta 2017

On kaikella alku ja tulee se hetki - että sä saat nousta elämään.

Hei rakkaat! Osa teistä on jo varmaan huomannut tämän blogin heränneen vähän henkiin, tai ainakin yrityksen saada vähän edes elonmerkkejä ?   Kiitos teille uskollisesti matkassa roikkuneille, tukea antaineille ja uudet tuttavuudet - lämpöisästi tervetuloa mukaan seuraamaan minun syvällisen henkilökohtaista blogiani ja värikkäitä tarinoita elävästä elämästä!  Blogiani ei voi oikeastaan survoa mihinkään kategoriaan - tämä on juuri sellainen niin kuin kirjoittajansa: Omintakeinen, sekava, syvällinen, rehellinen, sopimaton, vihastuttava, liikuttava, inspiroiva ja läsnäoleva. Tai näin minulle ainakin on kerrottu.  Jos tuntuu, että tällaiset asiat ovat lähellä sydäntäsi - pysy mukana ja muista kertoa myös oma tarinasi kommenttipuolella!

Te varmaan haluatte palata hieman ajassa taaksepäin ? Minä ainakin haluan! On kulunut 2 vuotta aikaa siitä, kun hakeuduin hoitoon pitkään jatkuneen unettomuuden ja mielialaongelmien vuoksi. Jos ette muista tai ette tiedä asiasta - suosittelen lukemaan vanhoja postauksiani.  Jäin loppupeleissä 4 kuukautta kestävälle sairauslomalle uupumuksen, keskivaikean masennuksen, unettomuuden ja yleisvahvan hermoromahduksen vuoksi. Taustalla vuosikausien ajan haudattuna olleitten pettymyksien, tietynlaisen katkeruuden ja luokattoman kovien, itseasettamien vaatimuksien suorittaminen, oman riittämättömyyden sotkeentunut verkko - jota ei voinut selvittää auki muuten kuin vain rikkomalla ja repimällä kaikki rippeetkin palasiksi.  Tässä on tehty koko ajan kovasti töitä ajatusmaailman remppaamiseen ja uuden alun pohjustamiseen. Muunmuassa lapsuuden traumojen, ihmissuhdeongelmien,  keskenmenon, väärien valintojen ja ystävän itsemurhan käsittelemistä.  Ajan ja arjenhallinnan opettelua. Irtipäästämistä. Luovuttamista. Tässä postauksessa käyn muutamia asioita läpi lyhyesti.





SYYLLISYYS 

Minun piti pitkään ja hartaasti miettiä, miksi kannan koko ajan isoa repullista syyllisyyden tiiliskiviä mukanani.  En ole koskaan osannut tarkemmin selittää, mistä oikein kannan tuota taakkaa  ja miksi.  Miksi minulla on koko ajan niin raskasd, uuvuttava olla? Se oli vain se tunne, että olen tehnyt jotain, syyllinen johonkin tai että jotain on jäänyt kesken ja en vain huomaa sitä.  Se kamala loputtoman riittämättömyyden tunne, joka kalvasi minua ja sai hyvätkin hetket haurastumaan.  Monet aurinkoiset päivät harmaantumaan. Saatoin kyllä nauraa ja hetken aikaa olla henkisesti vapaa - mutta sitten taas tuli se tunne : jotain on jäänyt tekemättä, asia hoitamatta tai olen laiminlyönyt jotakin asiaa tai ihmistä.  Ja niin varmasti olin tehnytkin niin kuin meistä jokainen, joka ei ole robotti - vaan ihan tavallinen ihminen. Siltikin, omalla kohdallani virheisiin ja vajavaisuuteen ei ollut varaa. Minä en vain yksinkertaisesti riitä. Tämä ajatusmaailma oli tappaa minut, mutta monen terapiaistunnon ja muutaman hyvän ihmissuhteen ansioista syyllisyyden ääni on pikkuhiljaa, askel askeleelta vaientunut. Vapautumisen myötä. Minun on ollut pakko myöntää, etten ole kaikkivoipa enkä pysty repeämään joka suuntaan kaikkien mieliksi. En voi auttaa ja pelastaa kaikkia, eikä se tee minusta itsekästä tai  huonoa ihmistä. Sana EI on edelleen vaikea sanoa, mutta koko ajan itsevarmemmin sen voi sanoa eikä asiaa tarvitse sen enempää märehtiä jälkeenpäin viikkotolkulla. Joku on sanonut joskus että "sitten kun osaa sanoa ei, eikä koe tarvetta perustella tai puolustella sitä - on tarpeeksi itsevarma ja valmis." Tuollaiseen minulla on matkaa. Sillä edelleen koen suurta tarvetta selittää kaiken aina juurta jaksaen ja perustella kaiken toimintani.

LUOVUTTAMINEN


Minun piti osata antaa olla - luovuttaa. Lopettaa omalla henkisellä taistelukentällä seisominen. Piti tosissaan, hammasta purren opetella olemaan "luuseri", joka heittää hanskat tiskiin ja jättää ainaisen parempaan pyrkimisen oravanpyörän. Oikeastaan luovuttaminen olikin se asia, joka loppupeleissä "pelasti" minut. Opin antamaan olla, lakaisemaan joitakin asioita maton alle tai siirtämään tuonnemmaksi ja opin heittäytymään heikoksi. Jättää asiat muhimaan ja malttaa odottaa asioitten etenemistä omalla painollaan.  Seinä tuli vastaan ja minun oli pakko tehdä niin. Olen todella onnellinen siitä, että jouduin käymään pohjalla nähdäkseni vihdoinkin kunnolla sen, mihin kuristushihnaan olin itseni kytkenytkään.


IRTIPÄÄSTÄMINEN

Minun piti päästää irti. Päästää irti ystävän menetyksestä johtuneesta syyllisyydestä. Ja eräästä epäterveellisestä, myrkyllisestä ihmissuhteesta.  Olin pitkään kokenut toisarvoisuuden tunnetta verraten muihin ihmisiin ja koin itseni todella merkityksettömäksi. Sain tarpeekseni epärehellisyydestä ja siitä, etten saanut kiintymykselleni samanlaista vastakaikua. Yritin kyllä pitkään epätoivoisesti kelvata toisella ja kuikan säälittävää myöntää, roikuinkin jopa tässä  narsistisia piirteitä saaneessa suhteessa, kunnes tajusin vihdoin päästää irti. Voi kun olisin tajunnut tehdä niin aikaisemmin, niin olisin jo paljon aiemmin päässyt parempaan kuntoon. Kun kuitenkin tajusin tehdä niin, olen päässyt irti salaisesta katkeruudestani ja voin hymyillen jatkaa elämääni ja kohdistaa rakkauttani ja uskollisuuttani oikeisiin osoitteisiin. Rakkautta on antaa mahdollisuuksia, mutta en soisi kenellekään hätävara-ihmisen tai sen viimeisen oljenkorren roolia. Sellaista tunnetta, ettet ole tartpeeksi hyvä.  Olen oppinut tuntemaan itseni ja sen - etten ansaitse sitä mitä sain. Enkä tyydy enää vain rippeisiin tai murusiin. Mielummin olen yksin kuin suhteissa, missä en koe itseäni oikeasti tärkeäksi.


ITSEKKYYS


Ennen kuin voi olla terveellä tavalla itsekäs, pitää oppia rakastamaan ja arvostamaan itseään. Oikeastaan vasta yllä mainittujen asioitten jälkeen on minussa alkanut  "uuden rakentamisen  aikakausi". Olen paljon miettinyt omaa persoonaani ja sitä, millainen olen ja millainen voisin olla ihmisenä. Mitä haluan ja onko minun elämäni sitä ? Mitä kaikkea annettavaa minulla on?  Kai tämä on myös jotain kolmenkympin kriisiä, mutta minusta on ollut äärimmäisen hienoa huomata, että minun oma ääneni vahvistuu ja haluan antaa sille enemmän tilaa. Tunnistan omat tarpeeni nykyään paremmin, osaan antaa olla ja heittäytyä  - ennen kaikkea pyytää apua.  Tämä avunpyytäminen on ollut minun oikea koetinkivi - Akilleen kantapää. Nyt kuitekin olen saanut luotua "väyliä"  jota kautta voin antaa ja saada apua arjen keskellä.  Erityisesti  tietynlaiset avunanto-sopimukset on oikein hyvä keksintö, jos se palvelee molempia osapuolia tasavertaisesti. En anna enää käyttää itseäni hyväksi.


HUOLETTOMUUS


Minun piti lopettaa huolehtiminen ja hätäily. Tarve huolehtia asioista etukäteen on se piirre - mikä tuskin koskaan lähtee minusta pois. Enkä sitä haluakaan, koska ilman minun huolehtimisen tarvetta olisi moni asia jäänyt toteuttamatta tai hoitamatta. Koska huolehdin, myös suunnittelen. Ja kun suunnittelen, on helppo toteuttaa. Nytkin puhutaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin kodin remontointi tai ikkunoiden peseminen. Huolehtiminen on nykyään erilaista. Enää en valvo öisin itkien hysteerisenä stressihormoonien vyöryessä päälle, vaan nyt minulla on homma hallussa. Koska suunnitelmat on hyvät ja tiedän mihin pystyn, nukun yöni rauhassa ilman  turhaa murehtimista. Toki rahalliset paineet ovat välillä kovat mutta koska elän simppeliä elämää ja teen kovasti töitä - on kaikki saavutettavissa ajallaan.


HYVÄKSYMINEN

Minun piti hyväksyä itseni. Itseni tällaisena. Ei pelkästään ulkoisesti, mutta myös ihmisenä - persoonana.  Aiemmin ajattelin "sitten kun olen laihtunut näin ja näin ja sitten kun olen sitä ja tätä niin sitten voin vasta rakastaa itseäni".  Tällainen ajatusmaailma kumpusi varmaan osittain vuosien koulukiusaamisen traumoista, mutta myös osittain varmaan vielä aikuisiälläkin vaivanneesta ulkopuolelle jätetyn tunteesta. Kun huomasin, että alan taas edellämainitun vapautumisen myötä rakastaa itseäni, myös kaikki muu on tullut ja tulee siinä mukana, ajallaan.   Vaikken esimerksiksi nauti lievästä ylipainostani tai muhkuraisesta vartalostani  tai  suuresta suustani - en soimaa niistä  itseäni  ja olen oppinyt hyväksymään sen piirteen itsessäni. Tämän ei kuitekaan tarvitse tarkoittaa sitä etten joskus asialle jotain taas tekisi. Mutta tykkään itsestäni jokatapauksessa. Olen reilu, rempseä, aito, empaattinen ja kaunis nainen.  Samaa "itselleen annettua tunnustusta"  voin suositella teille muillekin <3


MINUN, MEIDÄN ELÄMÄ


Minun piti ottaa tilanne haltuun. Mikä tekee minut onnelliseksi ?  Onko tämä elämä sitä, mitä haluan oikeasti elää ?  Tein listan jokin aika sitten ruutupaperille ja listasin omat unelmat. Listasin elämäni hyvät ja huonot puolet. Listasin puutteet. Listasin vahvuudet. Tein unelma-kartan. Raapustin siihen muunmuassa parisuhde-ajan. Sen pohjalta otin heti ohjat käsiini ja järjestin treffit ukkokullan kanssa. Löydettiin pitkästä aikaa yhteys toisiimme. Oltiin heti onnellisempia. Sain pitkästä aikaa maistaa taas sitä tunnetta elämästä mitä oikeasti haluan elää.  Kiire ja työntäyteys sokeuttaa mutta pienillä läsnäolon hetkillä sitä voi pitää kipinää yllä kaiken keskellä. Sama pätee muihinkin asioihin. Toki myös luovuttaminenkin on luvallista, jos olet kaikkesi yrittänyt.



Tämä voi olla elämäsi ensimmäinen päivä. Alku, ja hetki - kun sinä saat nousta elämään. 


<3 Henna