perjantai 28. kesäkuuta 2013

Jotain jää

"Suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois - olis vain ellei koskaan kohdattu ois."


Kävin juhannuksena laulamassa Pielaveden satamaravintola Laivurin karaokessa laulun, joka on minulle erityisen rakas.   Tämä laulu on ollut karaokessa bravuurini ja  samaisen biisin olen saanut laulaa ystävieni häissä.  En ole mikään laulaja, vaikka tykkäänkin kovasti soittaa suutani ;)   Kimmo olikin nokkelana salaa ottanut minusta videota laulamassa, joten tällä kertaa jotain erilaista jakaakseni, ajattelin ladata kuvatun pätkän tänne teille nähtäväksi. Pahoittelen hieman laatua  ja melua :)

Laulu on siis alunperin Mikko Leppilammen ja Nina Tapion esittämä duetto "Jotain jää",  elokuvamusikaalista Kaksipäisen kotkan varjossa.  Jos joku ei ole elokuvaa katsonut, suosittelen sitä lämpimästi.  Leffa sisältää tämän laulun lisäksi monta äärimmäisen hyvää biisiä, joista moni on noussut suosikikseni.

Hyvää viikonloppua kaikille! 


TÄSTÄ VIDEOON   



<3 Henna 

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Juhannustunnelmaa - kuvapostaus

"Adonikset"  perunaa multaamassa



Pikkuveli <3


Myöhäinen kahvihetki satamassa


Kevyttä poikaa




Takaisin arkeen


<3 Henna 

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Eksynyt ihminen ja lukkoon ruostunut portti

Istun koneellani ja tuijotan tyhjää ruutua. Tekisi mieli sulkea bloggeri kokonaan ja sulkea koko maailmani, tunteineen ja ajatuksineen. Jos tuijottaisin sydäntäni, olisi kuvajainen sama. En haluaisi tuntea nyt mitään. Reilu viikko sitten oli tuntunut, että kuolen huutaessani rintani halki tuskasta, vihasta, pelosta, rakkaudesta, ikävästä, surusta ja epätoivosta.   Anon armoa -  mutta silti tuntuu, ettei kukaan kuule eikä kukaan riennä auttamaan.  Ojennettuun käteni ei tartu kukaan, auttaisi ylös ja johdattaisi oikeaan.  Puristan käteni nyrkkiin ja painan pääni alas. Tähän on tultava loppu. Minun täytyy ryhdistäytyä.    Nähdä kaikki avoimin silmin ja otettava uusi suunta.


Vihaan sitä tunnetta, kun alan kylmettyä ihmisenä tai rakentamaan itselleni kovaa ulkokuorta. Ajattelemaan, ettei millään ole mitään väliä. Kadehdin ihmisiä, jotka eivät ajattele asioita liikaa - ennakoi, murehdi, saati sitten pelkää selkään iskettäviä puukkoja. Mutta en olisi minä, jos en ajattelisi. Ehkä minut on luotu kamppailemaan koko elämäni - ainakin jossakin määrin. Ehkä elämä henkilökohtaisella taistelukentällä ja sen jakaminen muille on minun tärkein tehtäväni täällä maanpäällä. 

Pahin vastustajani siellä olen minä itse. Taistelukentän pölyn laskeuduttua löydän taas itseni risteyksestä valitsemassa oikeaa tietä. Tienviitat ovat lahonneet sekä pahasti rapistuneet, en saa niistä kunnolla selvää minne ne vie - eikä niitten osoittamista suunnista yksikään tee minua tyytyväiseksi. Miten ihmeessä minä osaan ottaa askeleen oikeaa tietä kohti, jos oma tahtoni ja ylpeyteni panee hanttiin koko voimastaan?  Oikea tie ei ole se helpoin, vaan vaatii nöyrtymistä ja alistumista. Vaikka se vaatii uhrinsa ja luopumista tietyistä asioista  - on kai se silti moraalisesti oikea polku. 

Onko pakko, jos ei tahdo ?     -On.    Se on tehtävä jo ihan oman hyvinvoinnin  ja mielenrauhan vuoksi, mutta myös siksi että muillakin olisi parempi olla.  Otan varovasti ja arkoen askeleen kohti oikeaa suuntaa.  Ensimmäiset metrit tuntuvat ja sattuvat, tunnen linkkaavani ja ontuvani pahemman kerran.   Olen nolostunut mutta päättänyt yrittää vielä kerran.  Kuitenkin  jälleen saan voimakkaan vastatuulen päin kasvojani. Kylmyyttä ja viimaa - onko minun pakko jatkaa ?  On.  Yrittää.   Rakastaa.



Olin itse sulkenut portin perässäni liian herkästi saadakseni hetken aikaa ajatella.  Jätin kuitenkin lukon tarkoituksella auki - uskoen uuteen mahdollisuuteen. Ehkä joku päivä, kun pöly on laskeutunut.   Silti en arvannutkaan, että hetkessä se ruostuisi niin, ettei sitä saakaan enää auki. Ikinä.  Sulkiessani portin olin tyhmä kun uskoin, että uuteen mahdollisuuteen on aina ovet ja veräjät auki.  Ehkä ne ovat minun kohdalta käytetty  - alistun siihen, painan pääni alas.  Pyydän vielä anteeksi, käännyn pois ja alan jatkaa matkaa verkkaisin askelin.

Milloin olen päämäärässäni ?  Milloin voin kääntää kasvot valoon ja luottaa täysin siihen että minusta pidetään huolta ja että olen arvokas ? Kasvaa isoksi ja vahvaksi, olla muutakin kuin pienestä hipaisusta murtuva yksilö ? Olen vaatinut liikaa, odottanut enemmän. Piirtänyt haavekuvia mieleeni, nähnyt unia. Käsikirjoittanut tarinaa, joka perustui vääriin motiiveihin.    Kukaan ei laatinut pelin sääntöjä, ymmärrettiin väärin. Olen pahoillani, se ei taida riittää. Tuntuu, etten näin pääse elämässäni eteenpäin - mutten voi jäädä ikuisesti paikoillekaan.  On suoristettava selkä ja jatkettava eteenpäin. Olla mielummin yksin onnellinen kuin yhdessä onneton.

En jaksaisi uskoa edelliseen lausahdukseen.  Tahdon taistella, vaikka usein olen luovuttanutkin.  Minä olen Henna, enkä muuksi muutu vaikka välillä haluaisinkin. Rakastan aitoa läsnäoloa - en kykene roolisuorituksiin. Tarinan täytyy perustua tositapahtumiin.  En ole ihmiskameleontti, joka muuttaa väriään seurastaan riippuen. Minulla ei ole nahkaa, mitä luoda - vaan arpeni ovat ihossani ikuisesti, aina näytillä -  en niitä saa peittoon enkä pääse niitä pakoon vaikka kuinka haluaisin.  Silmäni eivät mulkoile tai pälyile - ne katsovat suoraan kohti, syvälle sisimpään. Minussa on paljon puutteita ja tehnyt olen virheitä enemmän, kuin laki sallii -  en voi kelvata kaikille, enkä sitä vaadikaan. Herkkä ja hauras, mutta samalla rohkea ja suora.  Vaikka lunta tulisi tupaan ja saisin henkisesti turpaani -  haluan pysyä rehellisenä ja suoraselkäisenä.  En ole sitä aina ollut, enkä ole niistä ajoista ylpeä. 

En tyydy pelkkään pintaraapaisuun, vaan haluan kaiken kokonaisuutena. En tarvitse tyhjiä sanoja tai rakkaudenosoituksia ilman uskollisuutta ja luottamusta. Käännetty selkä on nähty liian monta kertaa, enää tämänikäisenä ei sellaista siedä enää yhtään kertaa. En onnekseni olekaan enää niin sinisilmäinen, tyhmä tai sokea, vaikka olisi helpompi olla sellainen.  Kuitenkin tuntuu, että aiempi sinisilmäisyyteni on tullut syrjäytetyksi tuon pahainen toimesta - nimeltään luulosairaus, joka saa minut synkkinä hetkinä näkemään mörköjä jokaisen vastaantulevan nurkan takana.  Sitä se on.  Ihmispelko.  Asia, joka joskus varjostaa elämääni avoimuudestani huolimatta.

On vaikea löytää kultaista keskitietä. Tiedä häntä, mutta minusta tuntuu, että etsin sitä varmasti koko loppuelämäni. Tällä hetkellä olen eksyksissä ja etsin taas tuota oikeaa tietä, joka tuo parhaat puoleni takaisin esiin.  Löytää uskon rakkauteen, rehellisyyteen ja armoon.  Viime viikkoina olen ollut vain musta varjo, joka ei uskalla luottaa edes uskonsisariinsa.

Usko on aina ollut sellainen yhdistävä tekijä, jonka kautta voi luottaa anteeksiantoon sekä uusiin mahdollisuuksiin.  Pettymys on sitä suurempi, jos sellaista ei saa - vaikka kuinka haluaa luottaa uskoonsa. Ehkä uskoni on liian heikko ja siksi epäonnistuin ? Ehkä toimin ominpäin, ilman kunnollista johdatusta?

Käännyn vielä katsomaan taakseni - hieman salaa toivoen että portti napsahtaisi auki ja että pääsisin jatkamaan siihen mihin jäinkään. Mutta ei - se on hiljaa ja sulkeutunut entisestään.  Ehkä näin on tarkoitetttu ja tämä olkoon opetuksena minulle. Nyökkään ja hymyilen hyvästiksi, kuin haluten kuitata kaiken mitä on ollutkaan. Kiittäen kaikesta hyvästä ja pahoitellen kaikkea vähemmän hyvää. En haluaisi edetä tästä, mutta pakko - jatkan matkaani. Minun on taas vaikea ottaa askeleita - tuntuu kuin halvaantuisin.  Käännän kasvoni eteenpäin ja lupaan, etten katso taakseni. Tein kai kaiken minkä pystyin, enkä enää muuta voi. Ylleni nousee tumma pilvi ja tunnen kasvojeni kostuvan.  Luulin hetken verran sitä sateeksi, mutta ne ovat kyyneleitä vain.



Kuitenkin pilven raosta syöksyy maahan auringonsäde, joka osuu tiehen, mitä lähdin kulkemaan. Se on kaukana,  mutta olemassaolollaan valaa minuun toivoa - tälle polulle loistaa valo taivaasta. Tämän täytyy olla se oikea. Nyt on vaan minun tehtäväni pysyä täällä, eikä harhautua turhuuden teille. Minun oma tahtoni ajoi minut pois oikealta polulta, joten pyydän Herra - johdata Sinä nyt minua.

Viimeisiin viikkoihin on mahtunut tunteita laidasta laitaan: alistumista, toivoa, pettymystä, vihaa, surua,  turhautumista, nolostumista, nöyrtymistä, hätää, onnea, huolta, lämpöä, empatiaa, luottamusta, naurua, riemua, jännitystä, raivoa ja huojentumista. Katkeruuden ja onnen kyyneleitä.  Kuitenkin, elämä on rikastuttavaa monella tapaa, kasvattavaa, rohkaisevaa ja kolhivasti koulivaa. 

 Kun sen vaan oikein oivaltaa.


<3 Henna

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Henna Ja tulevan vuoden superdieetti

JiiiiHaaa!  Nyt tää maggara on back to the business!  Vaikka kulunut viikko söi aika paljon meikäläisen energiaa, uhkuin intoa ja positiivista fiilistä :)   Vielä viikko tai lähinnä pari sitten minulla oli todella murheellinen ja lannistunut olotila ja toki vaikka tietyllä tapaa on kai vieläkin - alkaa silti taas pikkuhilja paistaa tähän lahonneeseen risukasaan aurinko.   Olen saanut  murheistani ja elämänvalinnoistani postauksen valmiiksi luonnoksiin jo ajat sitten, mutta julkaisen pian tänne pienimuotoisen hienosäädön jälkeen.

Mutta takaisin itse asiaan, eli mun superdieettiini! 

Harmittelin viimeksi sitä, kun kaikki junnasi paikoillaan ja olin taas alkanut lipsua oikealta tieltä. Vaikka tiesin itse mitä minun tulee tehdä,  ei se ole sama kuin että joku olisi piiskaamassa mua ahteriin. Onneksi apuun riensi tsemppaava ystäväni Satu,   joka tarjoutui tekemään mulle ruokavalion, jolla saisin tuloksia aikaiseksi.  Ja näin kävi!  Söin viime viikolla 3 kokonaista vuorokautta Sadun laatiman dieetin mukaan, ja se toimi erittäin hyvin !  Tuloksena pudotusta 800g viime viikolle, Kiitos Satu! <3

Tätä saamaani ruokavaliota aion noudattaa nyt toistaiseksi ja tarvittaessa sitä kiristetään.  Aloitan nyt laittamalla ruoka-asiat kuntoon ja lisään sitten pikkuhiljaa liikuntaa. Tavoitteena on olla 15 kiloa kevyempi ja muutenkin timmimpi ensi kesänä -  siinä on tavoitetta mutta tiedän, että se on saavutettavissa.  Se on vain ja ainoastaan minusta ja itsestäni kiinni.  Minne sisuni ja itsekurini riittää - se jää sekä minun että teidän lukijoiden nähtäväksi.  Kiitän teitä jo nyt annetusta tuesta ja myös siitä tulevasta rohkaisusta, mitä teiltä saan <3

Laitan tähän väliin kuvan, mikä muistuttaa minua siitä, miksi juuri minä laihdutan - tuskin jäänee yhtään epäselväksi kenellekkään :D

Huh huh, miten kuuma emäntä :D
Vaikka olen yleensä suhteellisen kurinalainen monen muun asian suhteen, ruokailu ja yleensäkin oma hyvinvointini ollut heikko lenkkini - aina.  Olen tajunnut, miten vähän minä itsestäni loppupeleissä välitänkään.  Nyt olen ryhdistäytynyt ja keskittynyt siihen että olen ylipäätään tämän vaivannäön arvoinen ja että juon ja syön oikein.  Vettä on nyt kulunut vuorokauteen 1,5- 3litraa  ja  ruoka on ollut hyvää ja terveellistä  - ja oloni on mitä mahtavin !  En halua hävittää tätä fiilistä, en enää ikinä. Ja myös se, että paino putoaa taas, antaa lisäenergiaa ja tarmoa jatkaa.. Eilen ehdin pitkästä aikaa käymään lenkillä Onnin, ystäväni ja hänen suloisen koiravauvansa Pontson kanssa. Huomasin kävelykuntoni jälleen heikentyneen,  tai sitten olin vaan erityisen hapoilla uuvuttavan viikonlopun vuoksi.

Pontso <3
Viikonloppuna vietettiin ystäviemme häitä, jotka olivat hyvin onnistuneet ja tunnelmaltaan hääparin oloiset eli oikein lämpöisät ja välittömät.  Olin juhlassa enemmänkin vastuuhenkilönä, kuin vieraana - mutta se sopi minulle enemmän kuin hyvin, olin tyytyväisen saamaani vastuuseen. En viihdy juhlissa, jos minun täytyy siellä vaan istua mekko päällä hienostellen ja olla paikoillani monta tuntia.  Se ei vaan yksinkertaisesti sovi minulle.   Sain ilokseni kunnian vastata häiden koristelusta, morsiammen maskeeraamisesta sekä laulaa sekä kirkossa että juhlan housebändissä.

Niin kuin edellisessä haastepostauksessa myönsin, on musiikki & laulaminen minulle todella rakas, mutta myös kipeä yhtälö.  Nyt sain balsamia haavoilleni, kun pääsin harjoittamaan laulamista, esiintymistä ja ennen kaikkea sitä rentoutumista esiityessäni. Kirkossa erehdyin laulun alussa katsomaan hääparia, joka alkoi heti laulun alkaessa kyynelehtiä - joten niin aloin minäkin ja melkein romahdin laulaessani.   Ääneni värisi, mutta soi  kuitenkin kohtuullisen hyvin ja heleästi.   Biisin loputtua olin hetken aikaa mielestäni epäonnistunut esityksessäni ja aloin itkemään takaisin päästyäni omalle paikalleni. Toki olin muutenkin liikuttunut tilanteesta, mutta kyyneleet nousivat pettymyksestä itseeni.  Mutta jostain sain järkeä päähäni ja päätin olla ruoskimatta itseäni, sillä jos teen niin vieläkin - en koskaan pääse eteenpäin tässä asiassa.  Sain  hirveästi hyvää palautetta laulustamme, joten uskalsin rentoutua ja olla tyytyväinen suoritukseeni.    Hääjuhlassa lauletut biisit menivät sitten pienistä virheistämme huolimatta tosi hyvin, ja meitä kyseltiin jo esiitymään tulevaisuudessakin muihinkin häihin.

Mutta tämmöisiä kuulumisia tällä kertaa !  Jos muistan ja ehdin, otan mittoja kropasta ensi viikolle ja kertoilen hieman ruokavaliostani tarkemmin.  Julkaisen pian tuon alussa mainitsemani postauksen teille luettavaksi.  Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

<3 Henna



maanantai 10. kesäkuuta 2013

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Painoni on hyppinyt edestakaisin viimeisen kuukauden ajan, pysynyt juurikin samassa lukemassa. Mietin tänään aamusella, aamukahviani hörppiessäni - mikä tässä mättää taas?

Samaisella sekunnilla sain kaipaamani vastauksen!  Löysin itseni ujuttamasta kättä keksipurkkiin, ottaen useamman piparkakun kouraani.  Siinä oli vastaus. Ei tarvinnut enää miettiä montaa kertaa, mistä pitää parantaa.  Nakkasin nanosekunnissa keksit takaisin purkkiin, aivan kuin ne olisivat polttaneet kämmeniäni - purin kynsiäni hetken purkkia turhautuneesti tuijottaen  ja huokailin tuskastuneena. Päätin että nyt on oikeesti otettava itseään niskasta kiinni.

Olen todellinen tunnesyöppö sekä sokeriaddikti ja ihmettelen tämän uupumuksen keskellä - miten olen saanut pidettyä painoni edes paikoillaan. Ehkä olen koittanut hukuttaa tunteitani tekemällä työtä.   Kuitenkin huomaan jälleen, miten olen lipsunut otteestani ja antanut itseni napsia kahvileipää plus sata pikkuleipää ja muuta sopimatonta.


Olenkin tänään ollut koko päivän ilman kahvileipää, keksejä ja makeisia - ja aion olla tulevinakin päivinä. Hiljaa takaisin hiipinyt hiilaripöhötys on karmaiseva tunne sen jälkeen, kun on jo saanut maistaa siivun kevyempää oloa.   Kaupassa käydessäni kävelin kuin tulisilla hiilillä, koko ajan teki mieli jotain makeaa. Tämä on sairaus, josta on päästävä eroon.  Ostoskärryyni onnekseni kerääntyi pääosin salaattitarpeita, raejuustoa, kevyttä sulatejuustoa, pakastevihanneksia, munia, pähkinöitä sekä proteiinipatukka - olin siitä iloinen ja mieleni on jo nyt paljon virkeämpi.

Mutta siis tuohon hieman kliseiseen otsikkoon vielä pikaisesti palaan!  Selailin vanhoja kuvia, ja kun verrataan niitä nykyiseen- voimme todellakin Kimmon kanssa yhteen ääneen todeta : Rakas, sinusta on tullut pullukka!  Huh huh ! Haluan seksikkyyteni ja viehättävyyteni takaisin - pliis, saanko edes ne rippeet ?





En muistanutkaan, että olen voinut olla joskus noin pienikokoinen. Olen aina elänyt siinä uskossa toistuvasti toitottaen, että olen ollut aina lihava - mutta nyt myönnän olleeni väärässä. Vääristynyt minäkuva sen tekee. Olen nähnyt itseni sellainen " V**** rumana ja lihavana Hennana" -  mitä minulle aina koulussa sanottiin.  Nyt näen paremmin.  Näytän vanhoissa kuvissa todella hoikalta ja sirolta - mutta on vaikea kuvitella sitä, kun noihin aikoihin kärsin äärimmäisen huonosta itsetunnosta.  On älytöntä ajatella että nyt , eli 20kiloa painavampana olen tyytyväisempi itseeni kuin koskaan aiemmin.

En siis ole tyytyväinen siihen, että olen ylipainoinen - vaan hyväksyn itseni paremmin - kaikkine virheineni. En revi stressiä siitä, miltä näytän, vaan haluan tehdä muutokset kaikessa rauhassa ilman paineita. Kuitenkin minun on oltava rehellinen itselleni ja todettava että minun on jo terveydellisistä syistä laihduttava. Eikä se onnistu napsimalla piparkakkuja purkista  tai  suklaata mussuttamalla.

<3 Henna







lauantai 8. kesäkuuta 2013

Haastetta kehiin pitkästä aikaa!

Tähän väliin onkin hyvä päästä postailemaan haastepostauksen muodossa, jonka Jolanda minulle heitti!  Kiitos kovasti haasteesta, en ole saanutkaan sellaista aikoihin! :)
 
Tehtäväni on kertoa 11 asiaa itsestäni, vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on minulle asettanut. Vastailun jälkeen haastan 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.  Julkaisen bloggaajat postauksen lopussa, en saa haastaa haastajaani uudelleen :)


1.  Puhun itsekseni vaarallisen paljon. Siivotessani suunnittelen ääneen, mitä teen seuraavaksi ja päivittelen ääneen muitakin asioita.

2. Olen luultavasti puoliksi mies.  Ei sillä, ei minulta löydy mitään miehelle kuuluvaa - mutta henkinen penis kyllä löytyy!  Osaan olla todella äijämäinen tyyppi,  joka viihtyykin miesten seurassa, jopa paremmin kuin naisten. Joskus tuntuu että haluaisin olla mies ja pysyä sellaisena.  Miesten seurassa kaikki tuntuu helpommalta ja rennommalta, eikä miehet harrasta niin paljon vertailua, kateutta tai muutekaan tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa. 

3.  Rakastan 90-luvun musiikkia !  Niin nostalgista, tuo lapsuuden / varhaisnuoruuden mieleeni  ja jotakin siinä vaan on.  Ysäripoppis rules!  Suosikkeihini mahtuu myös muutama menevä kasarihittikin.

4. Aseet ja ruudinruoksu saa minut innostumaan!  Olen harrastanut ampumista metsästyksen muodossa lapsukaisesta asti, joten sieltä juontaa innostukseni aseisiin. Mikään sotahullu en kuitenkaan ole.


5.  Olen erittäin impulsiivinen ja provosoituva ihminen. Sekä hyvässä, että pahassa. Näytän tunteeni selvästi, jonka vuoksi ajaudun usein noloihin ja kiusallisiin tilanteisiin  sekä lisäksi myös ihan puhtaisiin konflikteihin ihmisten kanssa. Mutta on niistä seurannut myös hyvää läheisille ystävilleni, osoitan uskollisuuttani ja  minun kanssa ei tarvitse pelätä että teeskentelisin.  Vaikka myönnän joskus niin epätoivoisesti yrittävänikin, ihan vain yleisen rauhan vuoksi. Mutta se yleensä jää pelkäksi, sekunnin kestäväksi - säälittäväksi yritykseksi.  Joskus haluaisin olla muuta kuin olen - niin naurettavaa kuin se onkin.

6.  Olen joskus raivostuessani agressiivinen.  Se pelottaa minua. Yleensä menetän malttini riitatilanteessa, jossa minua ei edes haluta ymmärtää - vaan asiat ja sanani käännetään ympäri ja minut ajetaan nurkkaan. Näin on käynyt usein, etenkin nuoruudessani. Kuitenkin nykyään osaan paeta tilanteesta pois heti, kun alan tunnistaa itsessäni  "nurkkaan ajettu eläin " - efektin oireita. Silloin mielummin raukkamaisesti pakenen, kuin että satuttaisin toisia.

7. Olen toivoton suola&pippuri-addikti !  Voisin tunkea näitä kahta herkkua melkein mihin ruokaan vaan !  Ja lisäilenkin sitä usein omaan annokseeni erikseen. Etenkin voileivän päällä ja salaatissa nämä on ihan must!  Meillä on erään ystäväni kanssa sama addiktio, joten joskus olemme vetäneet suolaa ja pippuria siroteltuna kämmenelle ja siitä kielellä lipoen.  Sairasta :D

8. Isoisälläni oli skitsofrenia, joten pelkään altistuvani sairaudelle myös. Tämän tiedon julkaiseminen täällä vaatii minulta paljon rohkeutta, ja tiedän että minua pidetään jo nyt varmasti hulluna ja muutamat saattavat kääntääkin tämän tiedon minua vastaan.  Mutta sama se -   se, että katson peiliin, olen realisti ja rehellinen itselleni ja muille - on avain siihen että pysyn järjissäni ja moraalisesti oikealla tiellä. Vielä vuosia sitten tilanteeni oli huomattavasti vakavampi, joten nyt voin olla huoletta.


9.  Vaikka olen mielestäni kohtalaisen hyvä laulaja - pelkään nykyään kuollakseni esiintymistä ja laulamista.   Laulaminen oli lapsena ainut asia, missä olin hyvä tai missä koin suurta itsevarmuutta. Kuitenkin asia on kääntynyt toisinpäin, nykyään laulaminen on minulle herkkä ja kipeä asia, jonka haluaisin ylittää ja saada taas vahvaksi osa-alueeksi itsessäni. Tähän onneksi on tulossa mukava treeniä, sillä laulan ystävieni häissä ensiviikolla.

10. Rakastan vanhuksia ja arvosten heitä suuresti!  Siksi olenkin ammatissani vanhusten parissa.  Vaikka äitiyslomalla on kiva olla, ikävöin työpaikkani rakkaita mummukoita, joilla sai antaa yövuoron alkaijaisiksi  isot hyvänyönhalit <3 

11. Olen luultavasti maailman mahottomin itkupilli!  Itken lähes jokapäivä, monestakin eri syystä. Normaalisti itken onnesta esim. katsoessani lastani, eläimiäni tai arjen keskellä katsoessani esim. muumeja telkkarista.  Mutta itken myös monesti vaikean tilanteen tullessa vastaan tai puhuessani herkistävistä asioista. Itken myös myötätunnnosta toisia kohtaan.  Vaikka joskus haluaisin sulkea tunteeni ja olla kovempi, en vaan yksinkertaisesti kykene siihen.

Minulle asetetut kysymykset : 

1. Tämän vuoden tavote?

Laihtua 10 kiloa!  Mutta katsotaan miten onnistun, vaatinee ryhdistäytymistä!


2. Viime vuoden kohokohta?

Saada tietää, että odotan vihdoin ja viimein lasta!  Hieno ja pitkään toivottu tunne. Tunsin olevani kokonaisempi ihminen.


3. Millaisen kuvan uskot antavasi ihmisille itsestäsi?

Pelottava.  Hirvee räpättäjä,  suorapuheinen ja härski mutta aito.

4. Mitä tahtoisit sinusta muistettavan ensi tapaamisen jälkeen?

Että olen pelottavasta luonteestani huolimatta luotettava ihminen.

5. Pahin pelkosi?

Tietysti se, että perheelleni tapahtuisi jotain.  Myös se, että minut petetään ja selkääni isketään puukko ystävieni toimesta. 

6. Millaiseksi kuvittelisit elämäsi kahden vuoden päästä?

Toivoisin että elämäni olisi tätäkin seesteisempää.  Saisin elää vahvempana ihmisenä, onnellisena ja itselleni armollisempana.  Onni on silloin reipas pieni poika, joka varmasti työllistää ja riskastuttaa äitiä ja äitin elämää mukavasti. Ehkä sisko tai veli olisi masussa tulossa ;)

7. Paras kesämuistosi?

Kesä 2001.  Olin 16-vuotias naisenalku ja olin elämäni hoikimmassa kunnossa. Vietin villiä aikaa rakkaan ystäväni kanssa ja  hoidin työkseni isän sijoutus-strutseja - ne oli aivan mahtavia elukoita.  Harmi kun minulla ei ole niistä kuvia :(

8. Miten viettäisit päivän jolloin voisit tehdä ihan mitä tahansa?

Lähtisin lappiin, jonnekin syrjäiselle järvelle tai joelle kalaan ja/tai koskea laskemaat. Lapin kesä, yötön yö.  Puhtaan luonnon rauha.


 9. Millainen mummo tahtoisit olla?

Tietysti semmoinen, joka ei kärsisi kivuista.  Höperö ja huumorintajuinen mummeli, joka antaisi enemmän tai vähemmän hyviä neuvoja nuorisolle ja pitäisi muista hoivakodin asukkaista huolta, sen mitä omalta kunnoltaan kykenee.  Pelkään kuitenkin pahoin, että olen kärttyinen, joka asiaan puuttuva mummeli,  joka kourii mieshoitajia :D 

10. Millainen olisi unelma asuntosi?

Elän unelma-asunnossani, ainakin melkein.  Järven ranta vain puuttuu ja peltoja saisi olla enemmän.  Toki sellaiset erittäin vanhat kartanot kiehtovat minua, mutta en toisaalta pidä isoista taloista. Vaatimattomuus ja pienuus on kaunista.

11. Muistitko hymyillä? :)

Totta munassa! :))


Valitsin haastettavat henkilöt tämän  postauksen kautta, jossa siis joku aika sitten haastoin lukijani esittelemään omat bloginsa, elikkä alla olevat ystävät olkaapa hyvä ja antakaapa näppiksen paukkua!

Hennu
Jenna
Emilia
Katri
Viipi
Carita
Ninnu
Nimetön
Anzu
Anna Aho
Emma

 Tässäpä olisi teille läjä kyssäkaaleja pureskeltavaksi:

1. Mikä on paras luonteenpiirteesi?

2. Entä huonoin ?

3.  Salmiakki vai suklaa ?

4. Missä olet hyvä ?

5.  Jos saisit 5000 euroa, mitä tekisit ?

6. Kun tapaat uuden ihmisen, mihin kiinnität ensimmäisenä huomiosi ?

7. Mikä on lempivaatteesi ?

8. Annatko helposti anteeksi ?

9. Kun katsot peilistä omaa kuvajaistasi, mitä ajattelet ensimmäisenä ?

10. Mihin biisiin et kyllästy ?

11. Ketä ihailet ?


 Nyt rustoomaan toverit!  Kiitos ja moi!

<3 Henna


torstai 6. kesäkuuta 2013

Kompasteleva ihminen

Minulla olisi teille paljon kerrottavaa, mutta niin monisäikeisten ja vaikeitten asioiden kirjoittaminen vie aikaa ja tuntuu juuri tällä hetkellä todella raskaalta. Mutta älkää huoliko, kirjoitan kyllä syvällisemmin kunhan saan ajateltua asioita ja otettuani aikaa paremmin kirjoittamiseen.


Olen jotenkin lamautunut ja pysähtynyt elämässäni, myös kirjoittamisen suhteen.On myönnettävä, että kova työnteko, siihen liika sulkeutuminen ja suorittaminen arkisten hommien suhteen uuvutti minut. Sitä se on, kun paineistaa itseään - vaatii enemmän kuin itse kykenee. Pitää itseään laiskana, jos ei tee jatkuvasti töitä. Silloin kompastelee, myös henkisesti. Onneksi olen kuitenkin tajunnut vihdoinkin myös levätä, viettää aikaa ystävien kanssa ja saada vähän elinvoimaani takaisin. Olen ollut taas jälleen kerran tyhmä, en ole ottanut myrskyvaroituksia vakavasti, vaan olen halunnut uskoa että jaksan kyllä.  Mutta en taida oppia tätä kuin kompuroimalla - vielä useamman kerran. Mutta eiköhän se oppi joskus kolahda meikäläiseen.   Ja niinhän se tekeekin, aina lopussa.  Ei ihminen ole kone.

Myös muut isommat sekä pienemmät sydänsurut ovat varjostaneet viime päiviäni, mutta niistä kirjoitan sitten myöhemmin lisää sillä aihe on aivan liian iso hetkessä kirjoitettavaksi. Mutta kirjoitan toivon mukaan teille siitä pian. 

Minulla on ollut kamala ikävä blogin ja teidän lukijoiden pariin. Ikävöin niitä hetkiä, kun saan kirjoittaa tänne useita kertoja viikossa - rauhassa ajan kanssa asioita pohdiskellen ja teidän kanssa niitä elämän mutkia oikoen.  Jakaa myös niitä iloisia asioita ja onnistumisen kokemuksia.  Kiitos teille ihanaisille aivan mahtavista kommenteista, teidän vuoksenne blogi pysyy elossa ja siksi haluan omistaa aikaani enemmän tähän, koska tämä antaa minulle todella paljon voimaa kaiken muun hässäkän keskellä. Myös asioista kirjoittaminen on kasvattanut minua todella paljon - olen huomannut omat virheeni ja puutteeni konkreettisemmin ja tajunnut, miten pahasti minulla onkaan elämänkoulu kesken.

On minulla paljon iloisiakin asioita elämässäni ja niihin on keskityttävä enemmän.  Olen kuitenkin pohjimmiltani iloinen ja erittäin onnekas -  elän elämäni onnellisinta aikaa. Synkkinä hetkinä pienet elämäni kultakimpaleet hohtavat pimeyden keskellä ja johdattavat minut taas oikeille raitelle. Tässä muutamia iloisia kuvia tähän postauksen loppuun! Nämä saavat paremmalle mielelle <3

Käsihevostelua <3
Kesä-Urpåilua kera hyvän toverin <3
Onni aina matkassa <3 


kesä-Onska <3


<3 Henna