torstai 28. elokuuta 2014

Muistinko olla itseni herra?

Noniin. Tässä sitä taas ollaan.   Takapakkia ottaneena,  peruutusaskeleita kohti lähtöruutua.  Kyllä, ystävät - näin se on.   Hei, olen Henna -  anonyymin salassa mussuttajan sijasta se astetta julkisempi sokeriaddikti.

Hävettää olla se selkärangaton tyyppi, joka ei saanut itseään ruotuun. Ihminen, joka ei tiukan paikan tullen osaa olla mättämättä hiilarimössöä tai sokerihöttöä ääntänsä kohti.   Kun päivä on heiluttu ja ajeltu ympäri kyliä asioilla ilman ruuan murustakaan, vedetään sitten iltasella puolikas jääkaapillinen evästä naamariin.  Tai tunneryöpyssä käännetään kaikki kuiva-ainekaapit ympäri etsiessä epätoivoisesti edes vahingossa sinne jäänyttä suklaapalaa, keksiä tai vaikkapa rusinapakettia.  Kun huomaat, ettet ole juonut vettä tippaakaan päivän aikana ja ihmettelet, miksi päähän koskee niin paljon ?

Minä sorruin -  ja nyt kai minun pitäisi hautautua jonnekin sammalmättään alle ja murista sieltä katkerana. Mutta se ei auttais nousemaan.   Minä seison tässä ja myönnän kaiken.  Kaikki lähtee oman heikkouden huomaamisesta ja sen tajuamisesta että itsellä on ongelma, sokerin suhteen voisipa jopa ihan sanoa:  riippuvuus.  Rehellisyys on suurin avain siihen, että onnistuu. Mulla on ongelma, jonka lonkeroista tahdon irtautua.

Vaikken kyllä itse koekaan sitä kovinkaan oikeutetuksi, haluan silti ihan vähäsen säälittävästi perustella miksi minä sorruin takaisin entiseen.  Kuitenkaan minä en löydä niitä syitä, ainakaan sellaisia jotka  soisivat minulle mun porsasteluni. Minä vaan yksinkertaisesti en ehtinyt/muistanut eli  suomeksi yhtäkuin viitsinyt pitää huolta syömisistäni ja juomisistani.  Kesä tuli kiireineen ja stresseineen, joten minäkin unohdin taas itseni. Älkää käsittäkö väärin, mulla oli myös aivan superkiva kesä ja osasin lomaillakin.  Mutta siinä välissä kun rehkin ilman ruokaa, otin vapaa-ajan lomathetket takaisin vetäen kaikkea epäterveellistä napaa kohti.

Vaikka voisin ruoskia itseäni tässä oikeesti vaikka maailmanloppuun asti - ei se kuitenkaan auta minua yhtään ryhdistäytymään.  Mie mokasin, mutta hei - jokainen ansaitsee uuden mahiksen ja nyt minä käytän sen hyvin !   Ei enää tekosyitä tai menneitten märehtimistä,  vaan pelkkää toimintaa!



Eka asia mikä minun pitää oppia, on terve itsekkyys.  Olen kyllä itsekäs ihminen, mutta ehkä vähän väärissä asioissa.   Minun pitää oppia se sama kurinalaisuus ja säännöllisyys omaan liikuntaan, mitä esimerkiksi toteutan hevosteni kanssa. Minun pitää vaan muistaa sanoa säännöllisesti itselleni nämä sanat: "SINÄ ONNISTUT, SINÄ ANSAITSET, NYT ON SINUN VUOROSI!

Minua hävettää laittaa kuvia itsestäni tänne koska taatusti joku ajattelee että "ompa tuo lihava"  "se on varmasti tosi laiska".  Mutta niin hullulta kun se kuulostaakin,  on minun liian kiireinen ja työntäyteinen elämä yksi pääsyyllinen ylipainooni.  Tuloksia saa, kun osaa ottaa aikaa levolle, säännölliselle ruokailulle ja liikunnalle - stressittömyyttä unohtamattta. Minulta on puuttunut nämä kaikki,  ja tähän on tultava muutos.

Minä aion seistä tässä ja esitellä teille jälleen nämä minun ihanat vuosirenkaani, huolella kasvatetut laardini.  Minä oon tässä, enkä lähde mihinkään.  Ainut, jotka tästä poistuu, on ylimääräiset rasvat - ainakin osa niistä. Ne saavat häippästä taakoittamasta minun elämääni.  Nyt! Viime syksynä lupailin olevani huippukunnossa ensi kesänä - no kuinkas kävikään ?  En ollu enkä oo nytkään.   Mutta onneksi en ole ihan kuitenkaan täysin lähtöpisteessä, mulla on mahis jatkaa ja onnistua !

Vaikka haluan hoikistua, en ajattele että kauneus on sitä mitä vaaka näyttää.  Pidän itseäni kauniina, mutta osa kauneudestani on piilossa. Kauneus  lähtee siitä, että viihtyy kropassaan, on sinut itsensä kanssa ja säteilee sopivan positiivista itsevarmuutta. Vaikka olenkin spontaani, aito ja positiivinenkin ihminen - en ole kotonani tässä kropassa. Olen leikkisä ja aktiivinen nainen, joka kuitenkin on ainakin osittain vartalonsa vanki.  Ylipainoni vuoksi en pysty tekemään tiettyjä asioita, enkä myöskään kehittymään niissä. Liian löllöisen vartaloni vuoksi en voi pukeutua niin kuin haluan, tai olla täysin vapaasti tietyssä seurassa ja tietyissä tilanteissa. 

Tiedän, että kaikki lähtee siitä että rakastaa itseään.  Rakastaa niin paljon, että haluaa huolehtia itsestään.  Tällä kertaa en laihduta siksi, että inhoaisin omaa ulkomuotoani vaan siksi että ansaitsen parempaa. Nyt on minun ja minun itseni romanssin aika!

<3 Henna

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Heppailutreffit nettituttavuuden kanssa !

Jo aiemmin netissä tutuksi tullut Anna oli viime viikon lomailemassa viereisessä pitäjässä ja piipahti meillä kylässä miehensä kanssa.  Muun höpöttelyn ja kahvittelun lomassa käytiin myös vähän humputtelemassa meidän vatiaivojen kanssa :)  Maastoköpöttelyn jälkeen käytiin pörräämässä hetki kentällä, ja Annan mies oli uskollinen hovikuvaajamme koko hevostelun ajan.  Iso kiitos Annalle ja miehelleen vierailusta, kuvia unohtamatta !  Oli tosi kiva tutustua myös kasvotusten!

Kuvia katsellessani järkytyin aikalailla omasta hapituksestani tuolla hevosen selässä! Ollaan maastoiltu viime aikoina niin paljon, että mun istuntakin on selkeesti ruosteessa joka näkyy melkeimpä joka kuvassa :D  Noh, nämä kuvaelämykset on aina hyvä nähdä ja on erittäin suotavaa kohdata se karu todellisuus ja avata silmänsä sille että reeniä tämä nainen on vailla ja että ryhdistäydyttävä on monella saralla!

Mutta mikä tärkeintä, mukavaa oli ja on aina kiva tutustua toisiin heppaihmisiin!  <3  

 

<3 Henna

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Viikon hulinat kännykkäkuvina

Morjensta!  Täällä kirjoittelee vauhdikas maalais-emäntä, joka on heittelehtinyt tukka putkella vähän siellä sun täällä !  On tullut tehtyä kotitöitä ja käytyä vähän ihmistenkin ilmoilla! Ja mikä parasta, minä oon saanut nukuttua ihan hurjan hyvin  ! Viime yönä nukuin ruhtinaalliset 9,5 tuntia yöunta, mikä on minulle huomattavan iso määrä kertaheitolla pitkään aikaan !

Mitä tulevaan tulee, on luvassa sellaisia postauksia, joita moni on jo kaipaillutkin - mutta malttakaa vielä hetki, sillä odottelen kuvamateriaalia saapuvaksi sähköpostiini.  Mutta niitä odotellessa, tyhjennän viikon kännyotokset tänne blogiin !  Laatuhan niissä on vähän sinne päin, mutta parempi tämä kuin ei mitään ! :)


<3 Henna

perjantai 15. elokuuta 2014

Kun aika on lähteä

"Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko ja kivut häiritsevät untani, niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä. Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän. Älä anna surusi estää sinua,sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen, rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta. Et haluaisi minun kärsivän, kun aika koittaa, anna minun mennä.
Vie minut sinne missä he auttavat minua, mutta, pysy luonani loppuun asti. Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle, kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,se on ystävyyttä, jota  minulle osoitat. Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä, jonka täytyy tehdä päätös.

Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina. Saanko lähteä nyt? Luuletko, että hetki on oikea?
Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt. Saanko siis astua toiselle puolen ja vapaaksi päästä?
Aluksi en tahtonut lähteä, taistelin kaikin voimin. Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua
Kohti lämmintä ja elävää valoa - Tahdon lähteä.

Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa, sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.
En ole kaukana. Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut. Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua. Pidä minua lähelläsi vielä kerran, ja sano sanat, jotka toiveeni ois, koska välität minusta tuhannen verran,
annat minun nukkua pois."

- teksti lainattu netistä.

Koirani Elsan haudalla tammikuussa 2003

Olen elämäni aikana saanut kokea eron hetken rakkaasta lemmikistä. Tehdä päätös, sanoa ne hyvästit ja kiittää kaikesta. Silitellä turkkia, syleillä lujaa ja tuntea, miten vaikeaa onkaan päästää irti. Viimeisimmästä kerrasta on jo vuosia, mutta silti - muistotulvan virratella vuolaana,  löydän itseni kyynelehtimästä näppäimistölle. Aihe on raskas minulle ja taatusti jokaiselle asian kokeneelle, tai sellaiselle joka tietää sen joskus joutuvan kokemaan. Eräs lukijani pyysi minua kirjoittamaan aiheesta ja siksi nyt sen haluan tehdä. 

Omistan tällä hetkellä kaksi seniori-ikäistä lemmikkiä (Olga-koira 9v ja Kusko-hevonen 19v)  tietäen, että eron hetki lähenee luonnollisesti päivä päivältä. Mietin, milloin se päivä koittaa ja usein pelkäänkin sitä, itkenkin usein.  Niin kuin jokaisella omistajalla, on myös minulla vahva tunneside lemmikkiini ja se on kuin osa perhettä - osa sinua. Tulee se päivä, kun se pala sinusta revitään pois ja sydämeesi jää aukko.  Olen usein todennut, ettei eläintenpidossa ole järkeä koska yhteinen aika on niin lyhyt ja eroaminen sattuu aina.  Silti, en osaisi elää elämääni ilman lemmikkejä ja se lyhytkin yhteinen aika on niin arvokasta että otan sen faktan vastaan tietäen, että eron hetki tulee vastaan ja se tulee sattumaan vietävästi.

 


Olen usein tarkkaillut Olgaa sekä Kuskoa, yrittäen pitää huolen siitä, että huomaisin ajoissa jos jotain on pielessä tai jos vanhuksilla on kipuja tai muita vaivoja. Kuitenkin karvaasta  omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että jokin sairaus voi muhia salassa pitkään ja  tila voi valvonnasta sekä huolenpidosta huolimatta romahtaa hyvinkin äkkiä. Vaikka todellisuuden kohtaaminen, oman rakkaan lemmikin ikääntymisen näkeminen sattuu - on se kohdattava realiteetteineen ja on hyvä valmistautua henkisesti tulevaan. Koskaanhan luopumiseen ei kai ole täysin valmis, vaikka kuinka yrittäisi itseään asiaan valmentaa.

Milloin on sitten oikea aika päästää irti rakkaastaan ?  Hiton iso kysymys ja sen voi tietää vain omistaja itse -  jos hän haluaa avata silmänsä todellisuudelle.  Kun se aika tulee, pitää osata rakastaa toista niin paljon, että osaa päästää myös irti. Vapautus on se viimeinen palvelus, mitä voi ystävälleen tehdä.  Tässä vaiheessa punnitaan vahvin rakkaus ja rohkeus.

 

Omat vanhukseni voivat vielä hyvin ja ovat virkeitä sekä elämäniloisia, mutta silti olen molempien kohdalla psyykannut itseäni tulevaa varten. Kun askel alkaa painaa tai ylösnouseminen vaikeutuu päivä päivältä, ja ennen kaikkea:  kun se palo ja elämänilo alkaa hiipua silmistään - tiedän,että on aika. En anna ystäväni kärsiä. Mielummin eletään viimeisetkin tunnit täysillä ja nukutaan pois kunniakkaasti onnellisena, kuin että viimeiset vuodet olisivat kitumista ja vain ainoastaan selviämistä päivästä toiseen. On myös omistajana ihanampi säilyttää viimeisimpänä kuvana se onnellinen eläin kuin että silmiin piirtyisi  pysyvästi vain varjo siitä entisestä.

Jos minulla on mahdollisuus, niin yritän tehdä rakkaan lemmikkini viimeisestä päivästä mahdollisimman kivan sille. Antaisin sen tehdä asioita mistä se nauttii ja antaa herkkuruokiaan. Poisnukkumisenkin yrittäisin suunnitella niin, että se kävisi mahdollisimman huomaamattomasti, eläin ei nukahtaisi tuskaisena tai stressaantuneena. Kaikkea ei voi tietenkään etukäteen täysin käsikirjoittaa, mutta jotain pientä on kuitenkin mahdollista tehdä.

Säilytin oman edesmenneen koirani resuisen kaulapannan ja edelleen katsoessani sitä kunniapaikallaan,  voin tuntea rakkaan koirani tuoksun pannassa ja sitä katsoessani muistotulva alkaa virrata saaden minut kyynelehtimisen lisäksi nauramaan ääneen.  Hyvästit sattuu, mutta se millä tavalla eläinystäväsi on rikastuttanut sinun elämääsi - on sen kaiken arvoinen.   Suruun helpottaa ihanat muistot. Niitä kukaan ei voi viedä sinulta pois. Ne saavat sinut kyllä itkemään, mutta kuitenkin hymyilemään läpi kyyneltesi.  Rakas lemmikkisi saattaa olla poissa, mutta on silti läsnä ikuisesti sinun sydämessäsi.  Voit sulkea silmäsi ja tuntea teidät kirmaamassa jälleen kesäisellä niityllä  tai istumassa rantakivellä vierekkäin.  Ja siellä te olettekin, ikusesti - sydämessäsi <3

"Suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois.
Olis kai ellei koskaan, kohdattu ois."




<3 Henna


tiistai 12. elokuuta 2014

Kaikki tai ei mitään.

Sain lauantai-aamuna puhelun oriasemalta, josta ilmoitettiin että Karisman tiineystarkastus olisi seuraavana päivänä eli sunnuntaina, klo 16.    Puheluun vastatessani olin ihan unenpöpperössä vielä,  mutta sen tuoma jännitys nosti minut sängystä ylös kuin salamaniskusta. Kädet täristen ja pala kurkussa lähdin keittelemään aamukahvia. Toistelin päässäni lauseita "viimeinen mahdollisuus", "ei se ole kantava",  "tyhjä se on".   Olin jo kahden edellisen tyhjää näyttäneen tiineystarkastuksen jälkeen valmistautunut henkisesti jälleen tyhjään tammaan, menetettyihin rahoihin ja luonnollisesti pettymykseen. Kuitenkin olin sisäistänyt ajatuksen, että tämä ruletti voi päättyä kuinka vain -  ja se voi vieläkin päättyä.

Aamukahvit juotuani ja koottuani itseäni hetken, aloin soittelemaan ja varailemaan lainatraileria seuraavaksi päiväksi.   Onneksi päivään sisältyi paljon mukavaa puuhaa ja askaretta,   en enää muistanut ajatella itse asiaa montaakaan kertaa. Vietin päivää Onnin ja koirien kanssa rannalla käyden, herkuttelin ystävieni seurassa uuniomenoilla ja vaniljakastikkeella - kunhan relailin.  Illaksi lähdettiin vielä ystäväni kanssa ilta-ajelulle, joka venähti aamun pikkutunneille asti.  Nauroin posket krampaten, nautin kesäyön lämmöstä ja tunnelmasta -  unohdin seuraavan päivän jännitysnäytelmän.

 
 Kuva

Tuli sunnuntai ja olin nukkunut "yöni" todella hyvin. Ehdin aamupäivän puuhastella kotona  ja  väkisillä kääntää ajatuksia pois tulevasta.  Vasta trailerin saavuttua pihaan ja lastattuamme tamman, matkan alkeassa alkoi jännitys valua myös jalkoihin ja painon tunne lisääntyi rinnassani.  Kaikki tai ei mitään - se oli pelin henki..  Olin koittanut ajatella, että elämää se vain on  ja niinhän se onkin -  mutta tunnelataus ottaa minusta  aina niin herkästi otteen. 

Perille saavuttuamme purin Kb:n traikusta ja taluttelin sitä oriaseman pihalla yrittäen olla jo ihan hevosen takia mahdollisimman vähän hermostunut.  Olin kuitenkin sitä tahtomattani ja odotin tuskaisena tarkastuksien aloittamista. Joko se johtui minusta, mutta Karismakin tuntui odottavan jonnekin pääsyä malttamattomana.   Sainkin pian luvan taluttaa tamman saliin ja odoteltiin siellä hetkisen. Kun saliin alkoi virrata muita tammoja, ja ultrausvehkeet alettiin virittää - sykkeeni nousi entistä korkeammaksi.

Aloitettiin Karismasta.  Olin hiiren hiljaa ja keskityin lähinnä tuijottamaan salin lattiaa.  Kai minä yritin valmistella itseäni, jotta mahdollinen pettymys ei viiltäisi niin kovasti, joten toistelin päässäni jo tutuksia tulleita sanoja: "tyhjä on ".  Kuitenkaan en  malttanut pitää katsettani alhaalla koko aikaa, vaan vilkaisin ultran monitoria.  Näin vilauksen mustasta pallosta, jota siellä ei aiemmin ole ollut.  Samalla eläinlääkärin naamalle nousee hymy ja hän nostaa peukalon ylös todeten: "työvoitto"  "nyt se on tiine!".

 

Samassa sekunnissa hautasin kasvoni käsieni suojaan ja purskahdin onnenkyyneliin. Minä en vaan sitten yksinkertaisesti osaa hillitä noita tunnemylläkköitä, kun ne vyöryy ylitseni. En muista siitä tilanteesta juuri muuta kuin että minua onniteltiin kantavasta tammasta ja että eläinlääkäri totesi itkevänsä kohta itsekin.  Kiittelin kovasti kaikkia, halasin, kehuin ja suukottelin Karismaa. Olin niin onnellinen mutta ennen kaikkea huojentunut. Tämä kaikki kesäinen ramppaaminen ei ollut sittenkään turhaa. Kolmas kerta toden sanoi. Olen edelleenkin shokissa onnesta, pää on sekaisin innosta ja jännityksestä sekä hoidettavien asioiden sekamelskasta.   Ilmoitinkin blogin facebook-sivuilla tiineystarkastuksen tuloksen melkeimpä heti sen selville saatuani ja siitä hieman toivuttuani.

Nyt vaan kovasti toivon, että tamma pysyy kantavana ja kaikki sujuu hyvin. On hyvin yleistä, että tamman tiineys ei jostain syystä jatkukaan vaan varhaisluominen tapahtuu ihan huomaamattomasti.  Nyt kuitenkin olen onnellinen siitä, että tiinehtyminen ylipäätään onnistui ja että meillä on mahdollisuus saada oma koipeliini ensi kesänä.   Olen vielä jumiutunut tähän tunnelataukseen ja kotonakin on ollut kiirettä,  mutta kunhan ajatukset ja meno hieman tasoittuu - alan tekemään jatkosuunnitelmia kalenteriin.  Eli mitä hoidetaan ja milloin.

Näillä tunnelmilla jatketaan. Ei mulla varmaan oikein muuta järkevää sanottavaa oo kuin että isoisoiso kiitos teille kaikille, jotka ovat jaksaneet pitää peukkuja pystyssä ja kätösiä ristissä meidän puolesta ja kun ootte muutekin jaksaneet tukea ja tsempata meitä <3 

<3 Henna

lauantai 9. elokuuta 2014

Pidän huolta hevosestani

Sain jo toukokuussa tämän ihanan puhuttelevan ja mietteliääksi pistävän haasteen Susannalta, blogin Puoliverinen Prinssi kirjoittajalta.  Iso kiitos Susanna, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan ;)

Kun alan miettimään kaikkea sitä, mitä hevosen huolenpitoon ja ylipäätään hevos-elämäntapaani kuuluu -  tuntuu, että pää menee sekaisin jo pelkästä ajattelusta. Enkä oikein tiedä, mistä aloittaisin.  Arki sinällään rullaa kaavansa mukaan, omalla painollaan, mutta kun alkaa syvällisemmin pohtimaan sen monimuotoisuutta, päiviä/viikkoja minuutintarkkuudella, huomaa tekevänsä tuntikaupalla paljon sekä fyysistä, mutta myös astetta rankempaa ajatustyötä.   Jos minä koittaisin edes murto-osan saada kirjoitettua tähän postaukseen. Varoitan, etten tunnetusti oo mikään lyhytsanaisin tyyppi, joten luultavasti tääkin postaus lähtee turpoamaan ja luettavaa riittää tylsistymiseen asti.



Olen harrastanut hevosia yhteenlaskettuna ehkä noin 8 vuotta, josta osa oli lapsena vaaleanpunaisen lasien takaa katsottua unelmaa, osa jo aikuisiällä opiskelua kantapään kautta ja osa paremmin käsikirjoitettua harrastamista ja ajatusta kohti tavoitteellisuutta.  Hevoshistoriaan on kuulunut satunnaisia ratsuja, pidempiaikaisia hoitohevosia ja nyt omat kaakit ovat kuuluneet elämääni 5 ja 4 vuotta. Siitä lähtien olen omistautunut rakentamaan elämäni pääosin niitten ympärille. Paljon olisin voinut tehdä enemmän,  tehdä asioita paremmin, toimia toisin. Paljon olen nauranut onnesta posket krampaten, itkenyt silmät päästäni, ollut sydän syrjällään huolesta ja pakahtua onnistumisen tiemusta.

 


Olen huomannut, millainen loputon suo hevos-elämäntapa on.  Suohon on palkitsevaa upota, ja siinä rämpiminen on hyvinkin antoisaa, opettavaista, nöyryyttävää ja ylevöittävää. Se on suuri henkinen ja fyysinen oppikoulu.  Minusta on kaikista hienointa ollut huomata,  miten ihminen halutessaan ja oikein tiedonjanoisena voi oppia mahdottoman paljon ja voittaa itsensä pelkoineen.  Jos haluaa kehittyä hevostensa kanssa, on niille omistauduttava täydellä sydämellään ja oltava valmis uhraamaan paljon ajastaan ja kukkarostaan. Peiliin katsomista unohtamatta.

 

Molempien hevosteni kanssa on yhteisen taipaleen alku takkuillut mm. toisen sairastelujen ja taas toisen psykedeelisen mielen vuoksi.  Kuitenkin kovan työn hedelmänä olen ajan saatossa saanut kohdata erinäisiä työvoittoja ja ne pienimmätkin voiton muruset ovat kannustaneet jatkamaan sitkeästi eteenpäin.  Kaikki se omistautuminen on ollut sen arvoista,  koska kaikki alkaa olla vihdoinkin balanssissa.  Niin monesti olisi ollut mukavampi jäädä sohvalle makoilemaan, mutta ei - oli lähdettävä. Ja kotiin on palattu hyvillä mielin ja voittaja-fiiliksellä. Paljon olen tiedonjanoisena notkunut neitissa ahmimassa tekstiä romaanikaupalla  ja viettänyt vuorokausia, yön pikkutunteja mietintämyssy päässä. Nykyään elämä on entiseen verrattuna hyvin simppeliä ja arkemme ihanan rauhallista sekä tasaista.  Arkeen kuuluu säännöllinen liikunta, lihashuolto, hoitotoimenpiteet ajallaan - hyvä ruoka ja juoma.  Paljon rakkautta ja huolenpitoa.  Mikään maailman ahkerin "hifistelijä" en ole,  mutta hevosen perusasioista haluan pitää kiinni.



Pyrin siihen, että hevoset saavat normaalissa arjessa 2 (joskus jopa 3) vapaata viikossa, mutta muuten viikkoomme sisältyy rentoa maastoilua, koulutreeniä kentällä, käyntipäiviä ilman satulaa köpötellen ja juoksutusta/irtohypytystä/maastakäsittelyä. Joskus puomijumppaakin harrastellaan, mutta sitä harvemmin. Koskaan en lähde pitkien vapaitten jälkeen juoksulenkille, vaan mitä pidempi loma on - pitää olla useampi käyntipäivä alla ennen kuin aletaan lihaksia kunnolla hapottamaan. Hevosillamme on hyvä peruskunto, enkä ole ihan varman niitten lihasten hapottumisherkkyydestä, mutta silti vertaan aina hevosiin myös omaa henkilökohtaista kokemustani lihasten käyttäytymisestä. Kokemustani siitä, jos olen käynyt salilla rehkimässä pitkän tauon jälkeen salitreenin taikka juoksemassa pitkän hikilenkin.  Jokainen sen kokenut tietää myös sen jälkitunteen, erityisesti päivän  / parin jälkeen.  Sitä julmettua jomotusta ja jäykkyyttä en halua tuottaa hevosilleni.

Siksi pidän myös huolta hevosen lihaksistosta lenkin jälkeen venyttelyjen ja silloin tällöin myös kevyen hieronnan muodossa. Porkkana on oivallinen hevosen motivaattori venyttelyhommissa.  Joskus meillä on käynyt ammattilaishieroja katsomassa hevoset läpi ja antamassa vinkkejä kotihierontaan.  Ammattilaisen palveluita käyttäisin mielelläni enemmän, jos olisi varaa.  Huolellisella ja lempeällä liikuttamisella sekä omatoimisella lihashuollolla ollaan kuitenkin pärjätty aika hyvin.  Mitään syviä käsittelyjä en missään nimessä uskalla tehdä, sillä osaamattoman rötväys voi saada enemmän tuhoa kuin hyötyä aikaiseksi.  Kevyt, silittelynomainen hieronta on kivaa hellittelyä ja rentouttaa hevosta.  Meillä on myös käytössä BOT:n selänlämmitin,  jota Karisma pääosin käyttää. Harvemmin innostun hevosta pesemään kokosuihkulla, vaan käytän sanko ja pesusieni-tekniikkaa,  mutta näin kovemmilla helteillä ja hevosten hiotessa joskus runsaastikkin, olen puutarhaletkullla huljuutellut heposia haalealla vedellä lenkkien jälkeen. Hyvän ja turvallisen uittorannan puuttuessa, emme valitettavasti pääse veteen kahlailemaan / uimaan.  Se harmittaa, sillä kovana uimarina itsekin, rakastaisin myös hevosten uittamista.






Ratsastuksessa pyrin käyttämään aikaa huolelliseen käyntityöskentelyyn.  Alkukäynnit ovat yleensä 20-30 minuuttia ja loppuun käppäillään 15-30 minuuttia. Itse ravi-laukka  ym. työskentelyyn jää aikaa 10-40 minuuttia,  riippuen siitä miten kaikki sujuu ja että mitä on tarkoitus sinä päivänä tehdä. Välikäyntejäkin tulee helposti.  Pyrin viimeistään tallilla hevosta varustaessani (yleensä suunnitellut jo aiemmin)  tekemään suunnitelman päivän hommista.  Mitä tehdään ja mihin keskitytään.  Useimmiten käsikirjoitus on hyvin selkeä, koska yleensä keskityn vain hyvään ja huolelliseen perusratsastukseen. Siihen, että hevonen on rento ja kuuliainen, kulkee omalla moottorilla ja käyttää lihaksiaan.  En pyri minnekään korkealle jalustalle, joten en ole kokenut tarvetta hoppuilla asioitten kanssa.  Jos perushommat sujuu helposti jo heti alussa, olen saattanut lisätä sekaan pieniä maistiaisia vielä niistä raaemmista jutuista.  En ole mikään ruudinkeksijä ratsastajana, mutta perushommat hoituu kyllä.

 


Rakastan maastoköpöttely-lenkkejä, jossa saa tallustella luonnon rauhassa kaverin kanssa jutustellen tai sitten yksin ollessaan voi hiljentyä kuuntelemaan luontoa ja sen ääniä.  Hevoseni ei ole minulle lelu eikä urheiluväline, josta otetaan oman mielen mukaan kaikki mahdollinen irti.  Hevoseni on ystäväni ja perheenjäsen - josta haluan pitää huolen ja jonka haluan pitää elämässäni mahdollisimman pitkään.  Olen myös sen verran "paskahousu", että rakastan myös sitä rauhallista menoa.

Pyrin katsomaan viikkojeni ohjelmat niin, että ehdin lenkittää hevoseni tai että niille on liikuttajat. Tallin seinällä on kalenteri johon pyritään porukalla suunnittelemaan viikon vuorot.  Vaikka haluaisinkin, en aina voi ennakoida jokaikistä asiaa elämässäni, koska minulla on muitakin huolehdittavia täällä kotosalla. Ja muutakin elämää, niin kuin meillä kaikilla.  Joten joskus meidänkin hepat lomailevat pidempäänkin - mikä tekee niillekin ihan hyvää välillä. Yleensä ottaen kuitenkin pyrin välttämään liiallista "hetkessä elämistä" sen vuoksi, ettei hepat jäisi toistuvasti lenkittämättä / hoitamatta. Siksi hevosillani on myös vuokraajia, jotka saavat hummailla ja harrastella hevosillani yhteisten pelisääntöjen voimin.

Hevosen omistaminen on elämäntapa, jota pitää rakastaa joka solullaan, jotta sitä jaksaisi toteuttaa tarpeeksi tunnollisesti. Itse rakastan tätä elämäntapaa sitovuudestaan huolimatta, mutta voin myös rehellisesti myöntää sen tuntuvan useimmiten myös velvollisuudelta ja kunnia-asialta.  Velvollisuudelta, joka on moraalisesti oikein pitää kunnossa.  Onneksi omalla neuvokkuudella, sitkeydellä ja toisten avulla pärjää pitkälle.

 

Meillä on talli omassa pihassa, joten matka tallille on lyhyt ja usein tallilla vierähtääkin helposti tunteja.  Jos ei tallihommia itsekseen puuhastellen, niin tarhassa heppojen kanssa hengaillen tai meidän tallilla käyvien muitten heppahöperöitten kanssa touhuten.  Pollet saavatkin paljon huomiota ja rapsutuksia joko talon omalta väeltä tai sitten vierailta,  naapureilta ja ohi kulkeviltä lenkkeilijöiltä. Tarhausaika on yleensä yli puolet vuorokaudesta. Talvisin tarhassa on suurpaali tai valtavan iso kasa evästä, josta ne saavat sitä vapaasti mussuttaa - siitäkin syystä ne viihtyvät tarhassa oikein hyvin. Tarhamme ei ole mikään maailman suurin, mutta voittaa kyllä joidenkin isompien kaupunkitallien postimerkkitarhat. Tällä hetkettä talvitarhamme ja takapihan "pikkuniitty" on yhdistetty, joten pollet saavat viettää aikaansa joko talvitarhan kuusikon varjossa kuivaheinää mutustaen tai sitten käydä niityllä napsimassa vihreää.  Lisäksi meillä on naapurista vuokrattu isompi kesälaidun.  Kesäisin hevoset ovat pääosin ulkona 24/7, mutta pääsevät myös sisälle vähintään viikottain nukkumaan rauhassa, ilman ötököitten jatkuvaa ympärillä pörräämistä.

Tarhassa hengailu ei onnistu ilman linssiluteita :D
Koti <3
Laadukkaan heinän lisäksi hevoseni saavat täysrehua aamuin illoin.  Lisäksi tulee pieni kivennäislisä, loraus öljyä ja Kuskolle tujaus merisuolaa (hänen korkeutensa ei suostu nuolemaan kiveä). Karvanvaihdon aikaan sekä syksyllä tulee tarvittaessa rauta / vitamiinikuurit.   Porkkanoita, omenaa ja leipää on tarjolla herkkupaloina lähes päivittäin. 

Hoidan mielelläni kaiken ajallaan, enkä yleensä jätä asioitten hoitoa viimetippaan.  Kengitykset sujuvat suurin piirtein säännöllisesti kesäaikaan 6-8 viikon välein, talvisin kengitysväli on huomattavasti pidempi.  Madotukset huolehditaan kahdesti vuoteen ja hampaat tarkistetaan/raspataan säännöllisesti. Koska Kusko on jo iäkkäämpi herra, hänen jo hieman pehmoisemmat hampaat tarkastetaan vain kerran vuodessa.  Karismalla kasvaa suuhun herkästi piikkejä, joten neitin hampaat tarkistetaan 2-3 kertaa vuodessa.  Kumpikin hevosesta ovat todella rauhallisia hoidettavia ja kaikki toimenpiteen sujuvat ongelmitta.

Yritän pitää huolen siitä, että tallillamme on aina perustarvikkeita ensiapukaapissa.  Kertakäyttöisiä kylmäpakkauksia, sidostarvikkeita, haavasuihketta, Parafiiniöljyä, Betadinea....   Jos jossakin olen huolimaton, niin varusteitten huoltamisessa - siinä olen ehkä surkein ikinä !   Ne ovat usein pölyisiä ja nahka kovettunutta koppuraa.  Satulahuovista pidän huolen sen verran, etteivät ne hiekkaisina hierrä hevosen selkää. Yksi päivä tässä ryhdistäydyin ja puhdistin kunnolla kaikki vermeet sekä pesin/ rasvasin suitset. Samalla huomasin, miten saamaton olen varusteitten kanssa ollut.   Myös hevosten jalkojen suojaamiseen minun pitäsi kiinnittää enemmän huomiota.  Suojia käytän harvoin, paitsi talvisin putsit ovat ahkerassa käytössä.   Sen verran kuitenkin olen tarkka hevosistani että tarkistan hevosteni jalat päivittäin. Tarkastan onko turvotuksia, haavoja, lämpöeroja.   Nostan ja puhdistan kaviot, lisäksi tarvittaessa rasvaan niitä tällaisina kuivina aikoina. Kylmäyspatjoja olen harkinnut seuraavaksi hankinnaksi, jotta jalkojen huolto olisi vieläkin parempaa ja kätevämpää.  Lisäksi Kuskolle olen miettinyt BOT:n kinnersuojia hoitamaan sen "pattipolvien" kroonisia turvotuksia.



Loimitan hevosia vain tarpeen mukaan, maalaisjärkeä käyttäen. Koitan pitää itseni tietoisena sääennusteista ja toimia niitten mukaan.  Annan hevosteni kasvattaa kunnon talvikarvan,  sillä sen turvin ne pärjäävät todella pitkälle. Sade ja viima ovat pahimmat viholliset, joilta sitten koitan suojata hevosteni selät.  Varsinkin Karisma menee selästään herkästi jumiin, joten koitan pitää huolen asianmukaisesta loimituksesta.  Onneksi tarhan iso kuusikko toimii lieventäjänä sateella, mutta olen unelmoinut myös katoksesta jossain vaiheessa.

Huomaan unelmoivani monestakin asiasta tällä hetkellä. Paljon minulla olisi halua tehdä hevostemme ja tallimme elämää vieläkin toimivammaksi, mutta olen ihan kohtuullisen tyytyväinen tähänkin tilanteeseen.  Olen satsannut hevosharrastukseen mielettömän summan rahaa, ja olen valmis tekemään niin jatkossakin. Se vaatii säästeliäisyyttä muista jutuista.



Yritän käyttää aikaa hevoseni lukemiseen ja ymmärtämiseen.  Vietän mielelläni aikaa tarhassa ja laitumella sivusta seuraillen.  Seuraan niitten liikkumista, jalkojen asentoa, keskinäistä viestintää  - kaikkea mahdollista mitä nyt sillä hetkellä mieleen juolahtaa.  Olen mielelläni myös "osa laumaa", osallistun rapsuttelutuokioihin ja seison hevosten vierellä niille jutustellen.  Pyrin katsomaan hevostani silmiin,  yrittäen nähdä sen sisimpään.   Ratsastaessa tunnustelen hevosen liikkeitä ja yritän kehittää itseäni, jotta olisin hevoselleni mahdollisimman hyvä ja johdonmukainen kuski.  Olen aika pitkäpinnainen ja pehmeähkö hevosnainen, mutta kuitenkin tarvittaessa olen hyvin napakka ja periksiantamaton.  Huonosti käyttäytyvää hevosta (purevaa, jalkaa tarjoavaa, taluttaessa riekkuvaa, yli kävelevää.. yms.) en voi sietää, silloin menetän herkästi malttini, jolloin teen hevoselle selväksi kuka on pomo.

Oho, nyt tuli taas tekstiä ! :O  Minä vaan istuin tähän ja aloin naputtaa hirveellä vimmalla... Miten tässä näin kävi taas ? :D Nyt on varmaan ihan järkevää lopettaa,  kyselkää hei jos mulla jäi joku osa-alue käymättä läpi tai joku juttu mainitsematta.  Jatketaan pohdiskelua kommenttiboksin puolella  ja  vinkkejäkin saapi antaa !  Jaksoiko kukaan ees lukee tätä loppuun?  ;)

<3 Henna