tiistai 20. joulukuuta 2016

Vuorotyöläisen joulu

Olen ollut aina jouluihminen. Erityisesti lapsuudessani.   Rakastanut sitä lämmön tunnetta, joka pilkahtelee sisimpään keskellä masentavan, väsyttävän kaamosajan joka meinaa iskeä sinut kanveesiin kuukausiksi ennen kuin keväästä lupailevat auringonsäteet herättävät sinut takaisn elävien kirjoihin. Joulun odotus on saanut selviytymään märästä, mustasta marraskuusta ja pimeyden tuomasta uupumuksesta.  Joulu on ollut itselleni henkilökohtaisesti tärkeä hiljentymisen, pysähtymisen juhla - jolloin keskitytään olemaan perheen kanssa kiireettömästi ja nautitaan vain yhdessäolostä, hyvästä ruoasta, tunnelmasta - perinteistä. Rakastan joulun laittamista, kynttilöitä, hyvää ruokaa, musiikkia,  lahjojen paketoimista / korttien askartelua, käpertymistä lämpimän viltin sisään, perinteisiä lastenohjelmia, jouluruokien ja leivonnaisten tuoksua - kaikkea sitä. Jokainen enemmän tai miksei vähemmänkin jouluihminen voi jokseenkin samaistua varmaan näihin fiiliksiin ?   Vaikka meilläkin on vaihdettu lahjoja kotona aina jouluisin, eivät ne kuitenkaan näytelleet suurinta roolia lapsuuteni joulussakaan eikä  niitten koolla tai arvolla ollut juurikaan merkitystä.


Nyt, kun olen ollut aikuinen jo hyvän aikaa - on joulun rooli muuttunut elämässäni tai voisin jopa varovasti sanoa - että hetkittäin jopa hävinnyt kokonaan. Olen lähihoitajan ammattiini valmistumisen (v.2004) jälkeen ollut lähes joka joulu töissä, kiitos rakastamani ammatinvalinnan. Kyllä, rakastan työtäni - mutta niin kuin minun, myös moneen muuhun vuorotyöläisen ammattiin liittyy kirous, joka voi olla todella raskas enemmän tai vähemmän ihmiselle näin jouluaikaan. Riippuu toki miten tärkeänä tätä juhlapyhää pitää ja millaisen asenteen asiaan ottaa.   Lisäksi usein mietin myös yksinäisiä ihmisiä kodeissaan - esimerkiksi muunmuassa vanhuksia ja syrjäytyneitä. Kuka pitää heistä huolta näin joulunaikaan ?  Jos ei omaiset, niin me - hoitajat. Monesti  hoitohenkilökunta joko kotihoidossa, laitoksessa tai tällaisessa hoivakodissa töissä ollessamme - ollaan yksi niistä harvoista, jopa ainut sosiaalinen kontakti heidän elämässään. Tämän kun me jokainen muistaisimme, osattaisiin arvostaa enemmän sitä mitä me ollaan saatu. Ihmissuhteita, ystäviä - perhettä. Joillakin ei ole sitäkään, kuka heille tuokaan joulun lämmön tai rakastetun olotilan ? Tässä vaiheessa vaikka jouluisin töissä olo saattaa tuntua hetkittäin pahalta, tiedän tekeväni työtä jolla todellakin on merkitys.

Aikoinaan, kun meitä oli mieheni kanssa vain kaksi - ei työnteko jouluna tuntunut niin raskaalta, vaikka teki se silloinkin ajoittain vannoutuneen jouluihmisen sielunmaailmassa hieman tiukkaa. Kuitenkin, ehdittiin olla myös yhdessäkin vaikka minä kävinkin osan päivästä olemassa töissä. Aikoinaan miehelläni oli aina viikonloput, joulut yms pyhät vapaata. Nyt kaikki on toisin. Myös mieheni tekee nykyään vuorotyötä ja vieläpä keskeytymättömässä kolmivuorossa ja näin ollen hänkin viettää tänä vuonna joulun osittain työpaikallaan - niin kuin minäkin. Kerkeämme nähdä joko aamulla tai päivällä pikaisesti ennen kuin hän lähtee töihin ja minä jään vielä kotiin Onnin kanssa.  Jos meitä olisi vain me kaksi, niin sekin olisi ihan fine. Mutta meillä on lapsi, pieni poika - jolle erityisesti haluaisimme joulun laittaa.  Jolle haluaisin järjestää samanlaisia lapsuuden jouluja, joita itse sain (kiitos äiti ja isä, sisko ja veli <3 ) Ja niin toki teemmekin, mutta pienemmässä ja tänä vuonna aika alkeellisessa mittakaavassa. Kuitenkin, vuoromme menevät sen verran pahasti ristiin, että lapsenvahtivuoro vaihtuu "läpsystä". Se, jos joku surettaa minua. Kuitenkin yritän pitää mielessä, että tänä vuonna tehtäväni on luoda jouluntunnelmaa töissä - meidän rakkaille vanhuksille ja sitä myöten löytää joulun myös itseni sisimpään. Tiedän tämän olevan osani, kun teen tätä tärkeää työtä ja se onkin vahva lohtu tässä asiassa.

Mutta vain perheellinen vuorotyöläinen, joka viettää joulun töissä - tietää, mistä minä tässä hatarasti yritän avautua. Ei muut voi tätä ymmärtää, ainakaan kokonaan ennen kuin on itse saman kokenut. Suren sitä, ettei meillä ole perheenä yhteistä aikaa juuri yhtään. Katsoa yhdessä, kun poikamme avaa lahjansa ja iloitsee niistä. Syödä kynttilänvalossa tai istua kylki kyljessä sohvalla. Olla vaan, se kun on juuri parasta joulussa. Olla yhdessä, lähekkäin - läsnä ilman mitään turhaa kiirettä.



Vaikka lapseni iloitsemista katsoessani kasvoilleni nousee hymy, paistaa silmistäni myös kuin varkain nousevat kyyneleet.  Aiemmin jouluna töissä olo ei harmittanut yhtään, kun vertaa tämänhetkiseen olotilaan. Nyt kun minulla on lapsi - joulu saa minut jotenkin nyt surulliseksi. Hyvän joulun toivottaminen ei tunnu samalta kuin ennen, enkä haluaisi ottaa vastaan kortteja, kukkia tai mitään muutakaan jouluun liittyvää. Olen toki kiitollinen, mutta samalla sisimmässäni surullinen kun en löydä sisimmästäni joulumieltä, koska meille ei tätä juhlaa periaatteessa tule. Toki tiedän, että joulu tulee meistä itsestämme ja sisimmästämme - ei niinkään siitä, mitä kaikkea krääsää ja hössötystä silloin onkaan. En ole ollut koskaan mikään turhanhössöttäjä, vaikka kovasti siitä nautikin. Joulu voi olla hyvinkin vaatimaton, jos on vain rakkaat lähellä ja aikaa vain olla heidän kanssaan.

Työkuvioistamme johtuen sovittiinkin Kimmon kanssa, ettemme laita hirveästi joulua tänä vuonna. Onnille hommattiin lahjat ja laitetaan jotain pientä, mutta suuremmat järkkäilyt saa sitten jäädä sille vuodelle - kun saadaan olla kaikki kotona. Silloin aiomme panostaa perhejuhlaan ja ottaa siitä ilon irti. Tänä vuonna pidämme matalaa profiilia ja säästämme rahat muihin juttuihin kuten tällä hetkellä meidän kotona vallitsevaan pintaremonttiin. Juhlistimme yhteisiä vapaita alkuviikosta käymällä metsässä retkellä sekä kylpylässä rentoutumassa ja vedessä pulikoimassa.





Onko täällä linjoilla muita vuorotyöläisiä ja vieläpä perheellisiä sellaisia ?  Oliski kiva kuulla tai siis lähinnä lukea teidän fiiliksiänne joulusta !

Vaikka tämä taisi ollakin vähän tämmöinen angstinkatkuinen valitusvirsi - en halua olla millään muotoa negatiivinen, vähän ehkä haikealla mielellä vain.  Ja haluan koko sydämestäni toivottaa teille kaikille lukijoilleni aivan ihanaista, lämmintä ja tunnelmallista Joulua !  Nauttikaa, levätkää ja syökää minunkin puolestani !  <3


<3 Henna

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kasanderos, por favor !

Holaa amigos!

En siis todellakaan tiedä, mistä otsikko tai ylipäätään tuo kutsumanimi on varsalle tullut. Minulla on paha tapa keksiä ihmisille, eläimille ja asioille  lempinimiä, joita sitten saatan tahattomasti käyttää ja välillä aivan väärissä paikoissa ja tilanteissa :D  Joten, Kassun yksi lempinimistä on ollutkin jo jonkin aikaa mm. Kasanderos por favor ! Myös "aasinpuolikas"  on ollut  yksi suosikeistani !

Tiedän, että minä lupasin teille jo ajat sitten kirjoitella varsan kuulumisia, mutta mutkia on ollut yhtä sun toista matkassa. Täällä on ollut järkkyä väsymystä ja sairastelua ilmassa,  haastavat kelit puuhastella  ja lisäksi mentiin varsan kanssa molemmat telomaan ihtemme - tarkemmin minä sormeni ja kassu jalkansa -  joten olen joutunut pitämään ja pidän vieläkin hieman matalampaa profiilia hevostelun suhteen. Nyt onneks alkaa mun sormi olla pikkuhiljaa paremmassa jamassa ja Kassukin ok.   Tosiaan, alkutalvi ja sen haasteelliset kelit ovat käyneet myös varsan päänupin päälle ja päivästä riippuen riimussa kuljetaan kuin opaskoira  tai lohikäärme. Pääosin hevoslapsi on kuitenkin ollut oikein mukava, yhteistyöhaluinen kaveri ja sen kanssa on aina mukava hengailla ja höpötellä.

Mutta lähdetäänkö liikkeelle keväästä ja kesästä ?

Tosiaan, Kassuhan jäi ilman tarhakaveria maaliskuussa, kun vanha ja viisas opettajansa, rakas vanhuksemme Kusko jouduttiin lopettamaan tapaturman vuoksi. Kassu joutui tyytymään yksintarhailuun, leluihin  ja  turpakontaktiin vieressä tarhaavaan emäänsä Karismaan.  Kassu tuntui tajuavan oriin vinkeet hyvin ajoissa, joten joulukuisen vieroituksen jälkeen Kassun oli tarkoitus jatkaa tarhaamista Kuskon kanssa kesään asti.  Kuitenkin maaliskuussa se jäi hetkeksi "yksin" isoon tarhaan. Pari kertaa käsittelin / irtojuoksuttelin  varsaa tamman kanssa yhtäaikaa, mutta kevään noustessa erityisesti tamman rintaan - herätti se myös pikkumiehen vietit ja letku alkoi heilua ahkerasti.  Kertaalleen onnistuin jäämään varsan alle sen yhtäkkiä hypätessä Karismaa päin, ja siitä seurauksena mitä ilmeisimmin murtunut kylkiluu. Turvallisuusyistä päätin olla käsittelemättä niitä yhtäaikaa toistaiseksi turvallisuusyistä.   Keväällä Kassu sai rokotukset ja madotukset suunnitelman mukaisesti ja sen kanssa puuhasteltiin ihan perusjuttuja taluttelusta käytävällä seisomiseen.

Rakkaat poijjat <3
oi ku ihanat aromit äiteen hanurista ? :D

Kevään aikana tein lopullisen päätöksen lähettää varsan orilaitumelle, jotta se saisi viettää kesän ikätovereittensa seurassa  niitten kanssa remuten ja luonnetta kasvattaen. Pienten mutkien kautta päädyin viemään Kassun juurusvedellä sijaitsevaan, pohjois-savon hevosjalostusliiton ylläpitämään saareen nimeltä Otus. Hevosjalostusliitolla on juurusvedellä kaksi saarta, Otus ja Rahvo, joissa on jo vuosikymmenten ajan laiduntanut orivarsoja joka kesä. Tänä vuonna Otuksessa oli vuosikkaat varsat, Rahvossa sitten puolestaan 2- ja 3 vuotiaat + yksi Otuksen lautalta myöhästynyt vuosikas, kuitenkin aika kookas varsa.  Kassu pääsi sisävesiristeilylle 2.6., kun se matkasi 6 muun vuosikkaan kanssa Otukseen. Matka meni odotuksiin nähden hyvin, vaikka toki pieniä neuvotteluja traileriin sekä lauttaan menosta jouduttiin käymään. Traikkuun mentiin parin remuamisen jälkeen oikein hienosti, mutta lauttaan pakitettiin rätti silmillä.

 
Rahvon lauma
Kassu vietti kesän orilaitumella, ja minä kävin sitä siellä pari kertaa katsomassa. Ystäväni Sari oli yksi laidunvahdeista, joka kävi tarkistamassa varsojen voinnin ja kunnon säännöllisesti.  Koska tiesin Sarin olevan laidunvahtina - en kokenut tarvetta hätäillä varsan voinnin perään. Ja sainkin aina säännöllisesti kuvaterveisiä saaren meinigeistä.   Kasanderos näytti olevan laumassa ns. keskikastia, eli ei johtaja mutta ei pahnanpohjimmainenkaan. Ei isoin eikä pieninkään.  Se sopi minulle oikein hyvin. En olisi halunnutkaan sieltä johtajaoria kotiini riekkumaan!  Pikkumies haettiin kotiin 1.9.  Saarelle saavuttiin tihkusateessa ja vastaan käveli aika niukasti kasvanut, joskin aikalailla laihtunut varsa.  Pientä villiintymistä oli havaittavissa, mutta hyvin varsa emäntänsä tunnisti ja lautalle lastautuminen meni kesäkuuhun verraten erittäin sujuvasti.



Kotiinlähdön koittaessa itse traikkuun meneminen meni sen sijaan täysin päinvastoin niin kuin olisin toivonut ja kotimatkalla nyyhkytin pettyneenä  kun oltiin loppupeleissä vihdoin saatu roudattua  "väkipakolla" varsa traileriin. Varsa oli jo kertaalleen trailerissa ja mennyt sinne suosiolla,  mutta viereiseltä lentokentältä lähtevä hornetti ajoitti lähtönsä juuri sopivasti, säikäytti varsan  ja sai sen survoutumaan ulos trailerista.  Onneksi Kassu ei ole kovinkaan herkkä eikä kovin helposti traumatisoituva tapaus ja  se olikin jo tulossa uudelleen traileriin kunnes sivulliset tulivat hopuutamaan meitä asian kanssa.  Tämä ei ollut minusta riippuvainen juttu ja sekös jätti vähän huonon fiiliksen koko touhusta vaikka sinänsä mikään muu ei pieleen mennytkään ja muuten koko kesä laitumineen jne olikin hirmuisen ihana sekä tunnelmallinen. Minä vaan kun haluaisin tehdä asiat rauhassa enkä kiireellä.   Kassu oli matkustanut aiemmin 2 kertaa (marraskuussa 2015 ja tämän vuoden tammikuussa), mutta Karisman kanssa. Loppu hyvin kuitenkin, varsa saatiin ehjänä kotiin ja itsekin säilyin hengissä vaikka henkisesti vähän ruhjoutuneena.  Onneksi minulla on oma traileri, niin voin jatkaa lastausharjoituksia kotona ilman, että joku tulee huutamaan ja hoputtamaan siihen viereen.  Minä taisin porukan ainut "ratsupelle" ja ehkä muihin verrattuna vähän "kukkahattutäti" - tyyppi,  jolle varmaankin ehkä sivummalla naurettiinkin. Mutta siihenkin on onneks totuttu. Tämä tapahtuma on yksi vahva syy siihen, miksi haluan toimia pääosin yksin - saan tehdä asiat rauhassa ja ajan kanssa.  Sanontakin kuuluu: "Kiirehtimällä ei tule kuin kusipäisiä kakaroita"

Kassun tultua kotiin, hyvin pian se ruunattiin ja samalla poistettiin siltä sudenhampaat. Tarkalleen 12.9. Ruunaus meni hienosti ja varsa toipui todella hyvin operaatiosta.  Jälkihoitona oli ilmakylpyä, liikuntaa ja 4 päivän pistettävä antibioottikuuri. Pistot yms kaikki meni tosi hyvin. Vaikka varsa oli madotettu juuri ennen orilaitumelle lähtöä, oli se  kesän aikana saanut matoja joka selittää sen laihtumisen. Asia ilmeni sen saatua aika pian kotiuduttuaan uuden matokuurin, kun poistuneesta ulosteesta löytyi kuolleita matoja. yök.  Pian madotuksen jälkeen Kassu alkoi saada vauhdilla masua ja massaa. Lisäksi se on ottanut järkyttävän ison karvaharppauksen tämän muutaman kuukauden aikana.  Kassun säkäkooksi arvelisin nyt about 140-145 cm.  Ei mene kauaa, että varsa on jo emänsä kokoinen. Kuitenkin, semmoinen romuluinen honkkeli, sulavalinjainen silakka se on !  Nämä 1-2 vuotiaat eivät ole mistään kauneimmasta päästä, mutta aihio on kieltämättä hyvä.


On kulunut nyt 3 kuukautta aikaa ruunauksesta ja olin alkanut suunnitella laskevani jossain vaiheessa hevoset samaan tarhaan. Kuitenkin nämä päättivät aloittaa reilu pari viikkoa sitten yhteistarhauksen  ihan omatoimisesti. Loimien, jumppapallojen lisäksi Kassu on ilmeisen hyvä purkamaan aitoja - joten herra oli sitten päättänyt laittaa pienen pätkän aitaa matalaksi hänen ja Karisman tarhan välistä. Joten eräänä aamupäivänä nämä löytyikin sitten hengaamasta kahdestaan Kb:n puolelta ! Noh, mikäs tuossa sitten. Molemmat olivat tyytyväisen oloisia eikä mitään kamalaa katastrofia siinä hetkessä syntynyt. Joten poistin puretun aidanpätkän ja molemmat pääsevät nyt liikkumaan molemmille puolille tarhoja. Karisman puolesta olen iloinen, että se pääsi pois pienestä tarhastaan ja nyt saa rallitella isolla puolella poikansa kanssa. Kaksikolla onkin vauhtia ollut, molemmat ovat onnellisen oloisia.


 Kassu osaa käydä välillä emänsä hermoille, mutta letkua se ei ole heilutellut joten miehenvietit ilmeisesti ovat unohtuneet ennen kuin kunnolla ehtivät alkaakaan. Olisin ennen hevosten yhdistämistä poistattanut Karismalta ainakin takakengät pois tapaturmien ehkäisemiseksi, mutta enpä kerennyt näitten omiin suunnitelmiin mukaan.   Karismahan on aika diiva ollut aina ja ehdottomasti pomo Kuskon kanssa aikoinaan ollessaan, mutta nyt se on tuntunut olevan liian lepsu varsalleen välillä. Aikoinaan Karisma kävelytti Kuskoa tarhassa, nyt Kassu maksaa Kuskon puolesta potut pottuina kävelyttämällä Kaamaa. Nauroinkin tammalle että "Vuse nauraa sulle tuonpuoleisesta, kun tilit nyt tasaantuu" Mutta osaa tamma onneksi välillä lastansa komentaakin, ettei herra hidalgo ala pomoilemaan yläkylläisesti. Yksi pieni haaveri Kassulle tosiaan sattui kun riehuessaan Karisman kanssa, se sai haavan polveensa. Onneks haaveri ei näyttänyt olevan vakava vaikka polvi hetkeksi turpoili jonkin verran  ja Kassu hieman varoi askeleitaan pari päivää - kuitenkin ontumatta tai olematta haluton liikkumaan. Nyt se vetää tuolla taas rallia tarhassa kuin viimeistä päivää.

Varsan kanssa ollaan puuhasteltu aika pienessä mittakaavassa oman terveydentilani sekä kiireitten vuoksi, mutta tarkoitus olisi lisätä työskentelyä niin hyvin kuin vain omilla resursseillani pystyn. Yksin on aika vaikea opettaa välillä varsaa mutta kaikkea, mitä vain yksin pystyn - teen. Lisäksi minun on nyt ryhdistäydyttävä ja pyydettävä apua tallille. Kun kuitenkin kokonaisuutta katsoo, olen mielestäni suoriutunut kohtalaisen hyvin varsan kanssa tämän elämäntilanteen keskeltä. Se on sosiaalinen, kiltti ja kuuliainenkin. Tulee aina kutsuttaessa paikalle ja oikein työntää päänsä riimua kohti. Se lähtee mielellään ihmisen mukaan ja seuraa nätisti perässä, myös irtona. Energiatasosta riippuen toki.


Kassu käy säännöllisesti yksin tallissa harjattavana. Harjaa selvitellään, kaviot putsataan, pohjat koputellaan ja tarvittaessa raspaillaan "näön vuoksi".  Tarvittaessa katsotaan suuhun, korviin jne., kaivellaan munat :D  Kassu on hyvin tottunut näihin juttuihin ja osaa olla rennosti käytävällä. Lisäksi selässä on loimituksen lisäksi,  käytävällä käytetty mm. satulahuopaa+ loimivyötä, siloja, juoksutusvyötä sekä kevyttä satulaa. Liikuteltaessa sillä on silloin tallöin putsit yms suojat jaloissa. Lisäksi se on totutettu kuolaimiin, taluteltu niistä.  Se käy haistelemassa mielenkiintoisia juttuja, ohittaa autoja ja kohtaa pihassa mönkkäreitä, kelkkoja ja traktoreita. Lisäksi tehdään pieniä taluttelulenkkejä tiellä ja mökkitiellä, tehdään maastakäsin juttuja ja juostaan kentällä  pääosin irtona mutta myös liinassa silloin tällöin ja pieniä hetkiä. Sen kanssa puuhastellaan 1-3 kertaa viikossa riippuen omista kiireistäni.  Tarkoituksena on lisätä liinatyöskentelyä pikkuhiljaa ja ottaa mukaan kuolainten runsaampi käyttö ja käyttää selässä edellä mainittuja remeleitä enemmän. Kuitenkin, nämä on lähinnä sellaisia maistiaisia ja nuoren kanssa harjoitukset ovat hyvin lyhyitä ja ytimekkäitä. Mielellään sellaista sopivan yksinkertaista toimintaa, jotta varsa ei kuormitu liikaa, turhaudu tai stressaannu. Toimitaan tilanteen mukaan, hevosta lukien.  Puuhastelun ei tarvitse aina olla huippu- mukavaa, mutta miellyttävät kokemukset lisää varsan motivaatiota ja kuuliaisuutta ihmisen kanssa työskennellessä.  Saatan olla väärässä, mutta näin itse koen.


Olen ollut itse aika väsynyt koko syksyn, ja pidinkin tuossa matalampaa profiilia ihan jo sormeni nivelrevähdyksen, mutta myös ihan oman jaksamiseni vuoksi.  Niin kuin ei aikuisenkaan hevosen, ei  ertityisesti nuoren kanssa ole mitään hyötyä puuhata kiireisenä, turhautuneena tai missään muussakaan negatiivisessa tunnetilassa. Parempi siis jättää tekemättä, kuin roiskia hutiloiden vähän sinne ja tänne. Toki, ikuisesti ei ihminen voi välttää velvollisuuksia pannen sitä väsymyksen tai armottoman ketutuksen piikkiin, joten itsetutkiskelu on välillä paikallaan. Tämän sanon tässä nyt ihan vaan itselleni.  Mulla on todella upea varsa kasvamassa ja mun pitää yrittää parhaani sen eteen, jotta siitä tulisi soiva peli ja oiva ratsu. Se on niin kauniskin, olisi oikeusmurha antaa tuon mennä hukkaan.

Vaikka Kassu on ollut pientä ja varsalle ominaista pokkurointia lukuunottamatta helppo ja ihanan sosiaalinen tapaus, on yksintyöskentelyn vuoksi ohjasajo ja ajokoulutus aloittamatta.  Kovasti toivoisin pääseväni ajohommiin varsan kanssa, mutta aika näyttää miten päästään hommaan kiinni. Pidän itse ajokoulutusta aika tärkeänä osana varsan koulutusta, mutta hyviä hevosia on tullut myös ilman ajokouluakin. Tällä hetkellä meidän koppakärryt on telakalla rengasrikon vuoksi, mutta uudet odottelee alle vaihtamista. En usko, että Kassun ohjasajo olisi loppupeleissä kovinkaan vaikeaa, se on ollut toistaiseksi niin vastaanottavainen yksilö. Ehkä me yritetään apujoukkojen kanssa tässä saada vähän toimintaa aikaseksi. Ensiksi mun pitää varustaa sitä vähän arhkerammin ja totuttaa sitä remeleihin paremmin. Sen ei kuitenkaan luulisi olevan vaikeaa, sillä Kassu suhtautuu pääosin todella luottavaisena juttuihin mitä sen kanssa olen tehnyt.

Hän yritti estellä mun lähtöö tarttumalla huppuun :D
Ajohommien lisäksi lastauspuuhat on jääneet sitten syksyn kotiutumisen, ja siihenkin haluaisin panostaa. Aion pakitella (tai siis kimi pakittaa :D ) traikun tarhan puolelle ja jättää sen auki niin, että Kassu saa käydä siellä rauhassa ja mm. syömässä ruokintapyödältä. Näin tein alkukesästäkin.  En tiedä, onko  syyskuinen "pieleenmennyt" lastaus syksyltä aiheuttanut sille traumoja, mutta pienin askelin aloitellaan taas traikkuhommiakin. Onneks meillä on oma traileri ja aikaa. Aion myöhemmin varata aikaa päiväksi jos toiseksikin, jotta saisin varsan traikkuun ihan itsekseni ja voitaisiin hengailla siellä rauhassa. Vaikka mua vähän jännittää miten homman käy, uskon kuitenkin että lastaushommat saadaan kuntoon säntillisellä ja pienin askelin etenevällä harjoittelulla. Kassu kun vaikuttaa aika hyvähermoiselta ja tietyllä lailla "luupäiseltä" varsalta, etten usko sen kovin kovasti traumatisoituneen. Enemmän taitaa traumat olla emännällä :D  Onneksi Karisma on hyvä lastattava, joten viimeistään Karisman kanssa uskoisin myös Kassun lastautuvan koppiin kyytiin.  Sen näkee sitten.


Olen irtohypyttänyt varsaa myös muutamaan otteeseen, mutta kehitysvaiheen vuoksi ollaan pysyttäydytty lähinnä puomeissa ja kavaletin tyylisissä esteissä. Pääasia, että puomit ja tolpat eivät ole varsalle vieras käsite eivätkä ne tunnu häntä pahemmin hetkauttavan. Kassu on todistanut omaavansa ihan suht hyvän estekapasiteetin, sillä syksyllä hän karautti yhden noin metrin korkuisen portin yli.  Tuohan ei sinällään minua ilahduta, sillä minusta ei taida esteille olla :D  Hyppyhommat saa hoitaa minun puolesta ihan joku muu kuin minä!

 Ensi kesänä, toivottavasti onnistuvan tarharempan jälkeen alankin säästämään syksystä 2017 eteenpäin rahaa Kassun laittoon kesälle/syksylle 2018 - kunhan se on siinä iässä tai ennen kaikkea näyttää kropaltaan/kasvultaan olevan valmis ratsutukseen.  En tiedä, missä kunnossa itse olen silloin kun sisäänratsastuksen aika on, mutta haluaisin ainakin varovasti aloitella kotona hevosen laittoa ennen kuin siirrän sen ammattilaisen alle. Kuitenkin, jos varsa pysyy terveenä ja elämä sen sallii -  aion satsasta sen sisäänratsastukseen /ratsutukseen niin, että vien sen ammattilaiselle laitettavaksi.  Sellaiselle, joka tekee monipuolisia juttuja varsan kanssa ihan lastailusta pressutteluun, maastoiluun, esteistä kouluun ja niin poispäin. Toivoisin saavani varsastani mahdollisimman tervejärkisen, selväpäisen ja monipuolisen hevosen. Tiedän pystyväni ainakin osaan noista itsekin, mutta ratsuttaa tuskin osaisin miljoonasosaakaan - mitä ammattilainen taas kykenee tekemään. Mihin minulla menee 10 vuotta - tekee ammattilainen sen  kuukaudessa. Olen valmis maksamaan itseäni kipeäksi asian vuoksi ja pääsemään  siten itse helpommalla. Sitäpaitsi voin vaan mielessäni kuvitella, miten hieno tuosta tulisi ammattilaisen opissa.   Minun terveydentilanikin on sellainen, etten  ala riskeeraamaan mitään. Olenkin jo hieman miettinyt ratsuttajia tästä pohjois-savon alueelta ja pohdiskellut mikä olisi paras valinta meille.



Mutta näillä mennään toistaiseksi !  Olen optimistinen varsan suhteen, vaikka olisin toivonut että olisimme koulutuksessa hieman pidemmällä jo. Mutta kaikkeen emme voi toki aina vaikuttaa, vaikka välillä luulenkin niin. Mutta rennolla ja maltillisella otteella mennään, muuhun en yöhoitajana ja perheenäitinä sekä lisätyötä  tekevänä ihmisenä tällä hetkellä kykene.  Kuitenkin se on totta, että ajoittaisesta uupumuksesta huolimatta teen parhaani hevosteni eteen ja oon valmis isoihinkin uhrauksiin niitten vuoksi.


<3 Henna




keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Pieni sydän

Oli sydän - se pieni oli niin.
Huolimatta pienuudestaan,  sisällään jotain niin suurempaa. 
Sydän tunsi isosti -  rakkautta, haaveita rajattomasti.
Se sykähteli ystävällisyydelle - antoi tilaa erilaisuudelle.
Sydän ei paljoa pyytänyt, vaatinut se ei suuria.
Ainoastaan elämää suojaavaa rakkauden muuria.
Läsnäolon se toivoi - turvallisen luottamuksen vastalahjaksi soi.

Sydän oli auki - avoinna se oli niin.
Saapui masennus ystävän valepuvussaan, pääsi sen sisuksiin.
Hiljaa teki työtään, sai valtaa kerrassaan.
Rooli ystävän oli ihme suorastaan.
Toisarvoisuuden juhla-ateriaa syötti, katkeruuden viiniään juotti.
Ei ollut sydämelle sopiva tuo pinnallisuudella valettu muotti. 

Salaa ystävä vaatimatonta kauneutta kadehti -  tämän keinolla millä hyvänsä murskaisi.
Valheet ujutti hiljaa lauseisiin - hymyili, kun sydän särkyi murusiin.  
Kättään haparoiden sydän kohotti - siihen tarttumista toiselta odotti.
Että ystävä tulisi - hänet jaloilleen nostaisi.

Mutta heikkous ei kiehtonut roolinsuorittajaa - tämän sisin halusi enemmän maallista mammonaa.
Ei pienen sydämen pinta ollut niin hohtoisaa - että siihen kannattaisi panostaa.
Avuton jäi maahan makaamaan - odottamaan joko pelastusta tai kuolemaa.

Pienen hymyn kuitenkin lähimmilleen soi - yritti olla vahva niin hyvin kuin pystyi ja voi.
Mutta kuin varkain, sydän sulkeutui -  sisällä sykkinyt lämpö haalistui.
Saapui syksy sen sisimpään - rakkaus jäi alle kylmän jään.
Syke sisimmässään sammui - pintakuori kuin routimana kovettui.

Tuli kuitenkin toinen sydän - raastinraudalla myöskin revitty oli hän.
Heti huomasi, tästä hän saisi aidon ystävän.
Vaipunut se kuitenkin oli kaamokseen - antanut jo periksi viholliselleen.
Pintaa peitti kova kuori - sokeutunut sille, että oli vielä kaunis ja nuori.

Toinen sydän varovasti rakastaa alkoi - vaikka pieni sydän epäilyillään häntä suuresti haastoi.
Toisteli, kuinka tämä on arvokas - olkoon kuinka omasta mielestään vähemmän hohdokas.
Pienessä sydämessä toinen näki hehkua - sille täytyy vaan antaa aikaa vahvistua.
Sydän sai lämpöä sisimpään, alkoi se sulattaa panssaria jään.
Toinen rohkaisi,  uskoi luottavaisena - kyllä tästä vielä noustaan voittajina.
"Kiva oli nähdä sut onnellisena."

Kunnes tuli päivä, jolloin kaikki pysähtyi.
Pieni sydän ei enää jaksanut -  se sammui.
Salaa päätti se luovuttaa - ei jaksanut enää itseään kannattaa.
Ei löytynyt sanoja, ei voimia huutaa paikalle auttajaa.
Ei ehtinyt toinen sydän tarpeeksi ystäväänsä vahvistaa. 

Tämä oli tarina pienestä sydämestä -sisimmästä, joka ei ikuisesti kaltoinkohtelua kestä.
Kauneudesta - joka hiljaa tukahdutettiin. Suru saapui meidän lähimpien sydämiin.

Yhden neuvon haluan alkaa teille jakamaan - älä jätä toista maahan makaamaan.
Jokainen pieni sydän tarvitsee auttajaa - routapanssari rakkaudella sulattajaa.
Nyt me vasta tajutaan, miten tärkeää on toista kannattaa. Suurella tunteella vahvistaa.
Muistuttaa - että oikea rakkaus ei kaipaa maallista mammonaa.  Suurinta rikkautta on aito tunneside omistaa.
Nyt sen vasta toinenkin sydän tajuaa.


Omistettu rakkaalle ystävälle ja hänen muistolleen. Kaipaan ja rakastan sinua kovasti.


Rakkaudella  se toinen, mutta sekin niin pieni ja hauras sydän -  sinun Hennasi.







maanantai 7. marraskuuta 2016

Ihmiset blogin takana

 Hellurei kaikki ja terveisiä  sairastuvalta !  Täällä ollaan oikean käden nimetön paketissa ja lisäksi ollaan koko perhe oltu enemmän ja vähemmän muutenkin sairaana, mutta onneksi olin kirjoittanut tätä postausta jo aiemmin hyvän matkaa valmiiksi !  Vaikken saa kunnolla puristeltua oikeaa kättä ja sormi on kipeänä, niin onneksi pystyn etusormilla naputtelemaan postauksen loppuun ja teille luettavaksi!   Ajattelin jatkaa aiempaa postausta esittelemällä seuraavaksi minut ja meidän perheen.

Eli siis aloitetaan : Blogin takana kirjoittelen minä, Henna -  31-vuotias maalaisjärjellä ja omintakeisella huumorintajulla varustettu, reilu ja rempseä hevosnainen.    Olen ammatiltani lähihoitaja, ja  työskentelen yöhoitajana yksityisessä hoivakodissa. Olen tehnyt yötyötä jo reilut 7 vuotta.  Teen joka toinen viikko yövuoroja ja joka toisen olen sitten vaihteeksi vapailla.  Välillä on aika raskasta nitoa yhteen yötyö, hevoselämäntapa, perhe-elämä, säästöbudjetista johtuvat lisätyöt  ja muut arkiset toimet kotona. Lisäksi kun pitäisi pitää huoli myös koirista, kissoista - ihmissuhteista ja omasta terveydestä puhumattakaan. Viimeisin on kyllä jäänyt retuperälle ja se alkaa näkyä minussa.

Perheeseeni kuuluvat eläinlauman lisäksi  mieheni Kimmo ja 22.1.2013 syntynyt poikamme Onni. Kimmo on meidän tiluksien yleismies Jantunen (hepparoudaaja, kameramies, apukädet, remppamies, assari, maailman paras isä, puuronkeittäjä, metsämies, äkäisen emännän lepyttelevä rakastaja (:D) , kentän lanaaja ja kaikkea sieltä väliltä) Kimmo on ehkä maailman parhaimmat hermot omistava, lempeä supersankari ja ihmettelen, miten se on jaksanut katsella minun oikkuja ja ennen kaikkea hulluja ideoita kaikki nämä vuodet.   Olemme olleet kohta yhdessä 15-vuotta, joista naimisissa 13.  Onni on meidän suuri rakkaus, pitkään odotettu lapsemme. Onni on hyvin touhukas ja reipas nuorimies, jonka kanssa elämä ei käy tylsäksi. Onni puuhastelee myös mielellään meidän kanssa tallilla ja viihtyy melkeimpä missä puuhissa tahansa.


Lähimmäiseni kuvaavat minua mm.  tehoemännäksi, perfektionistiksi ja  ikuiseksi lapseksi.  Olenkin hyvin lapsenmielinen ja leikkisä luonteeltani, ja minut on helppo saada innostumaan, saati sitten yllytettynä tekemään hölmöjä asioita. Olen luonteeltani hyvin impulsiivinen ja hyvin tunteella elävä tyyppi. Heittäydyn asioihin täysillä ja kiinnyn herkästi ihmisiin, eläimiin ja asioihin.   Vaikka olen todella äänekäs,  räväkkä luonne - olen kuitenkin herkkä,  hyvä kuuntelija ja ymmärtäjä.  Olenkin saanut etuoikeuden olla monen ihmisen tsemppari ja terapeutti.  Tahdonkin olla läsnä ja siinä ihmisen vierellä, menee elämässä sitten hyvin tai huonosti. Inhoan kulissielämä-ihannetta, jossa kaiken pitää näyttää hienolta, virheettömältä -  täydelliseltä. Sellaista elämää ei olekaan eikä pidäkään olla.

Paheitani ovat mm. työnarkomania,  stressaaminen ja suorituskeskeisyys, mikä varmasti on täälläkin tullut harvinaisen selväksi. Olen hyvin ennakoiva ja tykkään suunnitella asiat hyvin sekä olla ajoissa asiassa kuin tilanteessa tahansa.  En pidä hällä väliä asenteesta enkä kiireestä sitten yhtään, ja usein hermoni pettävät paineen tullessa liian isoksi. Kuitenkin, olen vuosien aikana ajanut itseäni sellaisiin tilanteisiin joissa tämänkin sietokyky on kasvanut.    Silti paineensietokykyni on  edelleenkin surkea ja jännitän herkästi. Olen oppinut myös vuosien saatossa relaamaan ja heittämään elämän viihteen ja vapaankin puolelle!   Joskus on hyvä olla liikkeellä ilman sen suurempia suunnitelmia,  ja kulkea tuulen ja fiiliksen mukana.   Kuitenkin usein minun on tehtävä töitä unohtaakseni arjen taakat  ja siksi  haluaisin oppia lisää elämään enemmän hetki kerrallaan.


Muita paheitani ovat suklaa-riippuvuus ja suorapuheisuus.   Olen hyvin suorapuheinen, välitön ja välillä kova suustani, mikä saattaa pelottaa herkempiä ja etenkin konservatiivisempia ihmisiä.  Minut jo tuntevat ovat oppineet ymmärtämään minua ja suorasukaisuuttani   ja osaavat asennoitua siihen oikealla tavalla. Olenkin sanonut, että olen huumorintajua vaativa tapaus enkä viihdy pidättyväisten tai hissukoitten ihmisen seurassa.   Usein tämä suorapuheisuus ilmenee levottomina lohkaisuina, pervoina heittoina ja härskeinä vitseinä  sekä joskus jyrkästi oman mielipiteen ilmaisuna. Mutta kuitenkin pohjimmiltani olen avarakatseinen, kiltti ja huumorintajuinen ihminen, jonka ymmärrys ja lempeys riittää välillä liiankin pitkälle. Hiljaa osaan myös olla, mitä ei aina voisi minusta uskoa.  Kuitenkin rajan tullessa vastaan, minä onnistun kyllä räjähtämään kunnolla ja silloin on siitä leikki kaukana. Näytän siis myös negatiiviset tunteet hyvin vahvasti ulospäin.

En halua tuomita ihmisiä puutteittensa, virheittensä tai valintojensa takia - ja uskon nöyrtymisen ja asioitten myöntämisen kautta anteeksiantoon, eheytymiseen ja uusiin alkuihin. Eniten paheksun ylpeyttä ja ihmisten jaottelua mm. ulkonäön tai varallisuuden mukaan.  Meistä jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi, olkoon lähtökohdat elämään millaiset tahansa.  Mahdollisuus on annettava ja anteeksiannon kautta meistä kaikki ansaitsevat myös uuden mahdollisuuden yrittää. Elämä joskus on aikamoinen taistelukenttä, jossa toisen ihmisen kantavia käsiä sekä ystävän tukea tarjoavaa olkapäätä tarvitaan. En kuitenkaan koe, että ihmisen pitäisi toistuvasti olla toisen ihmisen kynnysmatto tai vessaharja. Jokaisen on rakastettava itseään sen verran, ettei anna itseään kohdeltavan väärin.


Minulla on lapsuudesta muistona vuosien ajan jatkunut koulukiusaus-tausta, joka on jättänyt syvät jäljet minuun ja muokannut minusta tietynlaisen ihmisen. Olen kamppaillut koko aikuisikäni masennusta ja huonoa itsetuntoa vastaan.   Periaatteitani ovatkin, etten koskaa halua tehdä niin kuin minulle on tehty  -  lyödä lyötyä tai polkea ihmisiä jalkoihini.   Halveksin ihmisiä, jotka tallaavat muita allensa, näyttääkseen itse paremmalta ja noustakseen ylemmälle jalustalle.  Inhoan myös muutakin vääryyttä, mm. valheellisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Itse olen jo kiusaamiseni suhteen ok, enkä ole katkera kellekään. Ikä on tehnyt tehtävänsä ja tuonut mukanaan tervettä itsevarmuutta, mikä näköjään lisääntyy vuosi vuodelta.  Itsensä hyväksymiseen on vaikuttanut suuresti myös usko,  ilman sitä en varmasti olisi tällaisessa elämäntilanteessa tänään ja saan olla kaikesta äärimmäisen kiitollinen.  Kuten kaikki minut yhtään syvällisemmin tuntevat tietävät, en ole mikään malliuskovainen enkä sitä yritäkään olla. En ole täysin absolutisti  ja kiroilenkin usein, mutta koitan kovasti olla joka päivä parempi ihminen ja huokaista ylöspäin  itseni sekä läheisteni puolesta. Kuitenkin selvästi edelleen vaadin itseltäni liikaa ja piiskaan itseäni isompiin suorituksiin elämässä  ja minun on edelleen vaikea olla itseäni kohtaan armollinen.

Mitä hevostelulta kerkiän  - harrastan mm. kauneusjuttuja meikkaamisen ja harrastelevan ripsiteknikon muodossa, laulamista sekä  eräjormailua.   Olen vahvan metsästyskulttuurin omaavasta suvusta, joten itsekin olen kasvanut liikkumaan metsässä ja tunnen siellä olevani täysin omassa elementissäni. Rakastan myös uimista,  kalastusta, marjastusta ja sienestystä. Nämä olivatkin aiemmin minun päällimmäiset harrastukset / elämäntavat ennen hevostelun aloittamista. Vaikka hevoset syövät nykyään suurimman osan ajastani, pyrin  säännöllisestii karkaamaan luontoon sekä veden äärelle hiljentymään ja lataamaan akkujani.


Rakastan jakaa tuntemuksia ja kokemuksia ihmisten kanssa - ja se on syy, miksi tätä blogia pidän.  Toivon, että itseni lisäksi myös lukijani saavat teksteistäni vertaistukea, rohkaisua ja ystävyyttä. Blogini ei kuulu oikeastaan mihinkään kategoriaan, enkä sitä haluakaan. Hiomattomat timantit on sekoitus hevoselämää, henkevää puolta mutta myös maistiaisia lifestylestä - kaikesta maan ja taivaan väliltä.  Yksi punainen lanka kuitenkin blogissani kulkee : aito läsnäolo. Se on ollut itselleni tärkeää niin täällä kuin live-elämässäkin ja toivon, että pidetään toisistamme huolta.

Paljon suukkoja ja haleja alkavaan viikkoonne !  <3

<3 Henna