Vein hevoseni reilu 3 viikkoa sitten laitumelle taas lomailemaan. Jäin itsekin tuolloin kesälomalle, joka pyhitettiin sitten lähinnä kodin remontille ja lapsen kesälomareissuille. Fiilis oli hyvä ja suorastaan riemuikas, kun tiesin koittavan hieman helpompien aikojen. Ei aamuherätyksiä tallille, ei karsinoiden ja tarhan siivousta, ei liikuttamista. Vain vesipaljun täyttöä suoraan hanasta ja tarkistukset. Väkirehujen anto. Rapsutteluja ja tervarasvan levittelyä. Hevosetkin tuntuivat tästä tilanteesta nauttivan - ainakin ensimmäisen viikon.
Ensimmäisen viikon minäkin - nautin vapaudestani ja mietin. Pohdin todella paljon sitä, että jos hevosista "erossa " olo sai minut näin vapautuneeksi, kuinka vapaa voisinkaan olla jos luopuisin niistä lopullisesti? Ajatuksen houkuttelevuus sai minut säikähtämään omaa järjenjuoksua ja pelkäämään, että tällainen ajatus ottaakin minusta ylivallan. Viime vuosina lähes kaikki isommat oivallukset ja ideat, jotka ovat saaneet minusta niskaperse-otteen - olen toteuttanut. Tämän toteuttamista kuitenkin tulisin pelkäämään eniten.
Päätin antaa itselleni aikaa. Luvan levätä. Lomailla. Huokaista. Ottaa aikalisää. Elää muutenkin kuin pelkästään hevosilleni. Halusin testata, alkaako mieleni suunta kallistua minnepäin, mihin suuntaan. Elin vaarallisesti. Annoin mielikuvituksen laukata. Mielikuvia hotellilomista ja skumppalasillisista. Rakennekynsistä. Haaveita asioista, joita en varmasti pysty näillä eväillä tai tässä elämäntilanteessa toteuttamaan. Haastoin ja riivasin itseäni heittämällä päin näköäni mitä hullumpia ja houkuttelevampia täyskäännösvaihtoehtoja. Melkein kuin suunnittelisi syrjähyppyä omasta elämästään.
Tuli toinen viikko. Ajaessani laitumen ohi rämisevällä Nissanillani, hevoset tunnistivat autoni äänen ja juoksivat aidanviertä autoni perässä niin pitkään kun vain laidunta riitti. Se useimmiten nauratti ulkoisesti, mutta sai minut sisältäpäin itkemään. Olen aina halunnut olla jollekin tärkeä, ja sitä olen näille. Ehkä myös se autossa oleva leipäpussi vaikutti asiaan - mutta silti. Nämä tarvitsevat minua. Olkoompa ystävyys ihmisten tai eläimien välistä, tärkeä on huomata ettei pärjäisi ilman toista. Että se rakkaus saa olemaan toisesta riippuvainen. Elinehto. Vaikka se olisikin välillä työllistävää - on siinä järkeä, koska on kyse rakkaudesta. Sen vuoksi kai jokainen panee itsensä likoon.
Nämä painui mieleeni toisen viikon aikana. Ja kolmannen aikana ikävöin suuresti jo ratsastamista ja suukottelu-maratooneja sametti-turpien kanssa. Reissuun lähtiessä pysähdyttiin autolla katsomaan että hevosilla on kaikki kunnossa ja että niillä on täysi palju vettä laitsalla. Hetkisen katseltuamme meitä takaisin tuijottavia kaviokkaita, patistin Kimmoa jatkamaan matkaa jo. "Jos katson niitä yhtään pidempään, on minun päästävä niiden luo." Se oli vastaus. Vielä on rakkautta ja kun sitä on - jaksaa jatkaa.
Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä myös rakkaisiin - ihmisiin ja asioihin. Useimmiten tuolloin ihmisen silmät avautuu ajan kuluessa ja tietoisuus toisen tärkeydestä kulminoituu. Ikävä voi olla myös ihana asia - kutkuttava ja kaihoisa. Lomailu harrastuksesta voi kerää pankkiin uutta energiaa ja nostattaa motivaatiota. Jos ihmistä, asiaa tai harrastusta alkaa ikävöidä - on vielä syytä jatkaa. Jokainen meistä tarvitsee happea ja hengähdystaukoja. Useimmiten tärkeän asian hetkellinenkin "menetys" saa ymmärtämään sen arvon.
Itselle tuollainen muutaman viikon tauko teki todella hyvää. Sain tehtyä asioita rästilistalta pois ja vähän muutakin. Samalla aloin taas tajuta, että tarvitsen noita turpavärkkejä yhtä paljon kun ne minua. En ole valmis luopumaan moisesta kiintymyksestä. Huilitaukoja tarvitsen kyllä, mutta edelleen hevoset antavat minulle niin paljon, että siitä olen valmis maksamaan ison hinnan. Hevosten kanssa saa nousemaan ylös sellaisia tunnelmia, joita ei muissa tilanteissa saa - ainakaan yhtä helposti. Tänään ratsastin molemmat ja sain tuon konkreettisesti tuntea. Joten aamulla taas iloisin mielin tallille aamuhörinöitä kuuntelemaan - ja kakkakikkareita siivoamaan :D
<3 Henna
