torstai 31. lokakuuta 2013

Suurenmoinen elämä

 Se on täynnä erilaisia elämyksiä ja tunteita - tunnelmia ja värejä. Kokemuksia ja näkemyksiä.   Se saa sinut sitkeästi yrittämään päivästä toiseen, unelmoimaan tulevasta, epäonnistumaan,  saavuttamaan tavoitteita.  Olemaan alakuloinen ja toivoton. Itkemään hysteerisesti ja välillä nauramaan pissat housussa. Hykertelmään onnesta ja toisaalla sitten pakenemaan nurkan taaks häpeää ja surua.   Sitä se on - elämä, suurenmoinen.

Minun elämäni ainakin on. Se on surkuhupaisan monimutkainen, mutta jos jotain hyvä tästä voi löytää - en voi ainakaan todeta, että elisin elämääni pystynkuolleena tai tunteet haudattuina. Lukossa saatan olla, mutta vain hetkisen elämässäni ja nyt taas tuntuu, että lukot loksahtelevat auki taas.  Vielä muutama viikko olin todella lohduton  ja synkeä katsottava.  Välttelin ihmiskontakteja juuri siksi, että olisin saattanut pelottaa muita tai lähinnä, olisin ainakin joutunut ihmisten mielipiteiden pelossa selittelemään olemustani.  Olin niin valmis pakkaamaan laukut ja lähtemään pois täältä pienestä kylän pahasesta, josta ei pääse tiettyjä ihmisiä pakoon tai suojella heitä oman pärstän katselulta - vaikka kuinka haluaisi.


Kaikki se paha olo kulminoitu muutama viikko sitten, se tapahtui - vuosien jälkeen.  Sain paniikkikohtauksen.   Aivan naurettava asia sen loppupeleissä laukaisi, mutta nyt päästin huutaen vihdoin ulos kaiken sen patouman, mitä sisälläni oli jyllännyt pitkään ja hakannut tajuntaani päästäkseen ulos.   Olin vain haudannut sen, jotta pystyisin edes jotenkuten hallitsemaan arkeani ja niitä ihmissuhteita, jotka minulla vielä on.   Olemaan hyvä äiti, ehkä kohtuullinen vaimo ja ystävä.  Enää en jaksanut olla mitään muuta kuin tätä, mitä olen nyt.  Kaikki lähti siitä äärimmäisen suuresta ahdistuksesta, joka kuin varkain hyppäsi päälleni. Sain hirveät raivarit autossa, nappasin haulikkoni ja marssin metsään.   Olin kuin paholaisen riivaama - ja sitä taatusti olin, siihen malliin kirosin ja raivosin kävellessäni tiheässä jorpakossa ilman päämäärää.  Mielessäni kävi äärimmäinen ajatus, mutta jotain kuitenkin tapahtui niin että tulin järkiini.

Se, mitä olen oikeasti  - otti minusta taas vallan ja muutuin kuin silmänräpäyksessä.  Olin taas se pieni pikkutyttö, joka lapsena nojasi vasten kylmää ja kalkittua koulun seinämää.  Tyttö, joka seurasi toisten leikkejä ja unelmoi, että olisi joskus heidän veroisensa.  Itkin hysteerisesti tyhjään ilmaan huutaen, käyden läpi kaikkea mahdollista elämässäni -  lapsuuttani,  reilu vuosi sitten kuollutta setääni, huonosti suoritettua vaimon roolia, menetettyjen ihmissuhteiden perään. Sitten tuli aivan hiljaista.   Istuin ja nyyhkytin metsän siimeksessä henkeäni haukkoen kuin kala kuivalla maalla.  Vain vieno tuuli ja metsän hiljaisen äänet seuranani, aamunkoin tuoksu ympärilläni.


Meni aikaa, että pystyin nousemaan ylös.   Jalkani tuntuivat nousemattoman voimattomilta, mutta yllätyksekseni - mieli kevyeltä.  Tuntuu, kuin jokin paha henki olisi päässyt vihdoin ulos sisimmästäni ja että olisin ainakin astettava vapaampi kaikesta siitä, mitä olin viime aikoina tuntenut.  Vedin keuhkot täyteen pakkasen raikastamaa ja kirpeää syysilmaa, ravistelin kasvojani ryhdistäytyäkseni ja lähdin verkkaisesti kävelemään kohti autoa. Matkalla kelasin paljon mielessäni menneitä ja tein pikaiset johtopäätökset:

Jos minä en kelvannut lapsena muille - ei se ollut minun vikani.  Se, että virheitäni pyynnöistäni huolimatta ei anneta anteeksi - en voi tämän enempää anella.  Jos se, että olen kiireinen ja aikani on tällä hetkellä rajallista, ei riitä -  en voi koko elämääni yrittää miellyttää muita. Vaikka se, että olen menettäni läheiseni, on surullista - täytyy muistaa ne onnelliset ajat ja yhteiset vuodet, muistot kantavat kyllä.

Paljon on tapahtunut muutosta tuon, voisinko sanoa -  kohtaukseni jälkeen.  Toki viimeaikaisilla reissuillani oman elämäni ulkopuolelle,  muualle "maailmaan" on suuri  positiivinen vaikutus, sillä rakkaitten kasvojen näkemisen ja niiden piristävän vaikutuksen lisäksi pitkien ajomatkojen aikana ehdin tehdä vaikka kuinka paljon hyviä johtopäätkösiä ja ahaa -elämyksiä. Ja kun näkee ulkopuolisen silmin muutakin elämää, saa katsoa tuntemattomia kortteileita ja kadunmiehiä -  sitä huomaa oman elämänsä olevan sittenkin ihan jees ja tajuaa ikävöivänsä jo kotiin.  Sitä naurahtaa ja tajuaa, miten typerää ja pikkumaista on vinkua jonninjoutavista. Se, mikä sitten on sitä jonninjoutavaa - on yksilöllistä.



Miksi ei riitä, että ollaan vain tässä hetkessä -  toisen kanssa kylki kyljessä.  Se nimittäin on mahtavaa, olla vaan. En tiedä, miksi ihmeessä minä en tajua sitä. Aina yritän olla askeleen edellä, katse seuraavissa päivissä, unelmat parin vuoden päässä. Laskelmoida ja ennakoida niin vimmatusti.  Minä kirjoitan tänne hyvinkin järkeviä ja toki vähemmänkin järkeviä juttuja ja ajatuksiani - mutta silti en aina osaa sisäistää niitä.

Tänään oli kuitenkin mahtava päivä, pitkään aikaan. Heräsin toki väsyneenä jälleen huonosti nukutun yön jälkeen, mutta oloni oli niin iloinen ja pirtsakan touhukas heti aamusta.   Olin edellisenä iltana saanut nauttia työkavereitten loistavasta seurasta sekä Sami Hedbergin kutkuttavan hyvästä keikasta.  Meillä oli työpaikan virkistysilta, johon kuului siis Samin keikka musiikkikeskuksella ja sitten käytiin Amarillossa syömässä.  Oli kyllä hulvattoman hauskaa ja nauroin itseltäni vatsamakkarat kipeiksi.  Hyvä fiilis tosiaan jatkuin tähänkin päivään ja enpä muista milloin päiväni olisi ollut näin aurinkoinen ja positiivisesti touhukas.  Kaunis ja kirpakka pakkasää, pihan haravointia, pitkä ratsilenkki ystävän kanssa, joulutorttuja,  tunnelmavalojen asennusta, lintujen ruokinta-automaattien virittelyä  ja heh, postaamista pitkästä aikaa <3





Huh -  kylläpä helpotti, kun sain taas oksentaa ajatukseni tänne.  Kertokaapas ystävät, mitäs teille oikein kuuluu ?  Ja hei, huomasin taas että lukimäärä on jälleen kasvanut hieman! Kiitos teille ja lämpimästi tervetuloa joukkoon mukaan! <3   Hyvvää viikonloppua kaikille, tällä meiningilla on hyvä jatkaa!


<3 Henna

torstai 24. lokakuuta 2013

Reissumiehen rupiset riimit

Huhheijakkaa, mikä viikonloppu!  Olen ihan naatti vieläkin, onnekseni saanut lorvailla viime päivät ja kerätä hieman voimia. Olen ollut vähän flunssainenkin ja tukkoinen, mutta en sen isommin kuitenkaan onneksi kipeänä.

Viikonloppureissumme etelä-suomeen käynnistyi varhain lauantai-aamuna 6:15, kun oltiin pakkailtu kamppeet autoon, valmisteltu Onni matkaan ja hoidettu hepat.   Hepoista sen verran , että ne olivat koko viikonlopun ulkona ympäri vuorokauden, mikä minusta tuntui alkuun ajateltuna kieltämättä heitteillejätöltä.  Mutta hyvin ne olivat voineet loimet selässään ja pyöröpaalista heiniä mielin määrin mussuttaessaan. Ne olivat ulkona siksi, etten kehdannut pyytää ystäviäni siivoamaan karsinoita, koska olen ollut viime aikoinan aika paljon reissussa ja jatkuvalla syötöllä hoidattaminen toisilla herättää syyllisyyttä minussa.   Onneksi Kuskon vuokraaja hoiti pollet enemmän kuin mielellään ja itsekin tarjoutui niitä viemään sisälle/ulos. Mutta minun päätökseni vuoksi pidettiin ne ulkosalla,  hän kävi vain antamassa rehut sekä tarkistamassa vedet ja että kaikki muutenkin on kunnossa. 


Vanha kuva, mutta tilanne täysin sama.
Vaikka tilanne tuntui aluksi ahdistavalta ja olin pahoillani asian kokonaisuudesta - päätös jättää pollet ulos oli hyvä.  Ne ovat kesäkengissään joutuneet viettämään lomaa ja siksi Karisma olisi potkinut turhautuessaan seiniä aivan pelottavan paljon. Se tekee niin aina, kun on viettänyt vapaapäivän tai oman mielestään muutaman liikaa.  Joten hevoset saivat kuitenkin ulkoilla, vaikka muuten joutuvat lomailemaan.  Molemmat ovat todella kärttyisiä ja turhautuneen oloisia kun joutuuvat seisoskelemaan, mutta osaavat onneksi kävellä ja juoksennella tarhassa omatoimisesti. Kunhan vaan eivät teloisi itseään liukastellessaan. Onneksi näillä näkymin saan hepat uusiin ja tällä kertaa talvikenkiin ensi viikon alusta ja sitten taas päästään asian ytimeen.  Lisäksi iskä on tulossa levittelemään kivituhkat pian. Kunhan paikat hieman kuivuvat. Sitten, kun kentän pintamatskut on sekoiteltu ja lanattu,  päästään aitamaan kenttä vihdoin ja viimenkin ehkäpä kokeilemaan sitä.  Huoh, en jaksaisi enää odotella.

Mutta palataanpas taas  itse postauksen tarinaan eli viikonloppuun. Lähdimme lauantai-aamuna hyvissä ajoin ajelemaan kohti Helsinkiä, mutta silti meinasi tulla hieman kiire.  Ehdittiin kuitenkin paikalle herttoniemen kirkkoon, jossa olivat siskoni pienen pojan ristiäiset.  Oli kyllä kaunis tilaisuus ja ihanat juhlat muutenkin. Näin paljon tuttuja kasvoja ja lisäksi tapasin henkilöitä, jotka olen halunnut tavata. Ristiäisten jälkeen kävimme vielä jatkoilla siskoni luona ja otettiin kuvia söpöistä serkuksista.

Tätin sylissä  <3

Mummi ja Ukki <3
Maailman komein kummi ja enomies ! <3
Komistukset! <3

Iltasella suunnattiin Kimin ja Onskan kanssa kohti Vantaata, Kaktun ja Teemun luokse.  Vaikka jälleennäkeminen oli onnellinen ja riemuikas, oltiin kaikki ihan nuupahtaneita. Kaktu oli ollut työporukan kesken risteilemässä yönseudun ja palannut juuri kotiinsa, me aloitettu reissaaminen varhain aamusta ja sen vuoksi nuutuneita.  Ilta menikin seesteisesti kahvitellessa ja rupatellessa - tosin mikäs sen mukavampaa hyvässä seurassa.  Vaikka oltiin tosi väsyjä, niin silti monestakin eri syystä kukaan ei oikein saanut unta seuraavana yönä ja sunnuntai aamu valkeni sitten tokkuraisissa tunnelmissa. Olimme Kaktun kanssa ihan pökeryksissä molemmat,  hihiteltiin vaan ja puhuttiin sekavia. Välillä oltiin taas ihan ku kuolleita lahnoja.

Oli meissä kuitenkin sen verran vielä eloa,  että jaksettiin käydä kiertelemässä femma-torilla, eräällä isolla kirppiksellä, josta löydettiinkin Kaken kanssa kaikkea kivaa. Minä Onnille pari tosi kivaa bodya, itselleni mm. topin sekä kumpparit ja muuta kaikkea kivaa sisutushärpäkettä.   Mulla on nyt joku hirvee sisustusvimma menossa, eikä siitä tulis mitään jos kaikki pitäis ostella uutena. Onneksi on kirpparit <3

Sunnuntai iltapäivästä suunnattiin tallille. Meille sattui aivan uskomattoman ihanat ilmat ratsastella viikonlopun aikana mahtavilla seuduilla  Talli oli mielettömän kiva, kodikas ja porukka tosi mukavan oloista. Pakkanen oli kovettanut kentän ja peltokin oli hieman liukas, joten ratsastelu Futuralla oli käynti-ravi painotteista, kevyttä työskentelyä.  Se sopi minulle, sillä tunsin itseni aika heikoksi ja kieltämättä myös vähän pelkurimaiseksi.  Sen olen itsessäni viime vuosina huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen ja nyt varsinkin kun minusta on tullut äiti, olen todella ennakoiva ja varovainen oikeastaan kaikessa mitä teen - en siis pelkästään heppojen kanssa. 

Nyt taas poikkesin aiheesta, joten jatketaan.  Futura on aivan ihana ja upee hepoinen, ja myös sellainen turistiaasi niin kuin Kake videossamme mainitsikin. Se puksutti nätisti eteenpäin, vaikka toki ihmetteli alkuun vierasta ja huomattavasti painavampaa ratsastajaa. Minusta itsestäni tuntui lähes koko ajan, että olen Futumuksen selässä kuin ylipainoinen Liisa Ihmemaassa, enkä osaa ratsastaa sillä ollenkaan.  Istuntani luuhistui koko ajan vieraassa satulassa, pompin miten sattuu, jalat harottaa ja muutenkaan en oikein osannut keskittyä.  En ole ratsastajana mikään erityisen hyvä. Tai no jos nätimmin sanon - olen kehityskelpoinen yksilö jossa on paljon hiottavaa.  Omillani osaan toki ratsastaa, niin kuin jokainen omalla hevosellaan, mutta muitten hevosilla en ole kovinkaan erikoinen osaaja. Minun valituksistani huolimatta Kaktu kuitenkin vakuutteli menon olevan ihan hyvännäköistä, joten se kelpasi myös minulle :) Ja kun videot jälkeenpäin näin, oli meno parempaa mitä itse selässä kuvittelin.

Futumus maximus <3


:E
Sunnuntai-iltana käytiin ajelemassa  ja kävimme eräällä kalliolla katselemassa, kun laskeutuvat lentokoneet lipuvat meidän ylitsemme. Olin käynyt kyseisellä kalliolla 10 vuotta sitten aiemmin, kun olin lähdössä englantiin työharjoitteluun.  Joten oli kiva palata sinne vuosien jälkeen ja tällaiselle kellarissa kasvaneelle maailaisjuntille oli jo lentokoneen näkeminen läheltä oikeeta extreemiä. Heh heh.








Maanantaina koitti kotiinpaluun aika. Sitä ennen ehdittiin vielä käydä aamusta tallilla  ja saatiin kuin tilauksesta hevonen lainaan, joka mahdollisti yhteisen maastolenkin. Sain lainata aivan ihanaa vanhempaa herrasmiestä, lv-ruuna "Einoa", joka oli oikein passeli heppa tällaiselle rauhaa rakastavalle tätiratsastelijalle. Koska tiet olivat jäässä ja pollet vielä kesäkengässä, käytiin rauhallinen köpsyttelylenkki upeissa maisemissa. Oli kyllä ihanata, kiitos vielä supersuloista Einoa lainanneelle ihanalle omistajalle! <3



Ennen kotimatkan aloittamista meillä oli pieni auto-episoodi vielä edessämme.  Meidän upeenmahtava skoodamme ei lähtenytkään käyntiin ja Teemun startatessa oman autonsa antaakseen meille siitä virtaa, se ei puolestaan liikahtanutkaan - kytkin oli hajonnut. Ainut toimiva kosla pihassa oli Kaken uskollinen peltipurkki, joka monen eri kommelluksen jälkeen selvisi hengissä antamaan meidän autollemme virtaa.  Kyllä nauratti niin, että meinas tulla pissit housuun.   Kannattaa hei katsoa toi videopostaus, niin saatte paljon paremmin tästä tekstistä selkoa, sillä en kehtaa kaikkea pilkuntarkasti selittää - tästä postauksesta tulis muuten ihan romaani. 

Kun saatiin meidän auto käyntiin, lähdettiin vielä käymään ostoksissa Jumbossa ja siellä syömässä. Oli iltapäivä, kun päästiin aloittamaan kotimatka ja koska matkalla pysähdyimme käymään sekä Kimmon siskon luona Mikkelissä sekä ystäväni Lauran luona Varkaudessa - oli iltamyöhä kun kurvattiin kotipihaan.  Väsyneinä mutta onnellisina <3

Olin reissusta tosi tyytyväinen ja latautunut - ainakin henkisesti. Rättiväsyneitä oltiin kyllä koko porukka ja ollaan vieläkin - mutta mikä tärkeintä,  hymyssäsuin olen saanut olla viime päivät.  Se on sitä aitoa hymyä pitkään aikaan. Olen naureskellut itsekseni meidän toilailuille ja katsellut videopostausta naama krampaten nauramisesta. Sitä se teettää, rakkaitten kasvojen näkeminen ja yhteinen aika. Joten kiitos rakkaat, kaikki te joita näin viikonlopun aikana. Myös kotimatkan rakkaat.  Voi kun nähtäisiin useammin <3

Nyt ollaan vesisateitten vuoksi lorvailtu kotosalla sisällä löhöillen ja minäkin jopa otin päiväunet toissapäivänä ja muutenkin olen nukkunut pidempää aamuisin.  Eilen katsottiin kullan kanssa leffa yhdessä (21 tapaa pilata avioliitto, mikä sopinee aiheeseen )  ja annettiin toisillemme aikaa.  Nämä reissut,  hevosten kengättömyys ja  paskat ilmat tulivat kuin tilauksesta, sillä olin niin lopen uupunut ja kyllästynyt kaikkeen suorittamiseen. Sain vaihtelua elämääni ja sillä jaksan taas eteenpäin.  Vielä ajattelimme käydä pienen reissun viikonloppuna Kiuruvedellä, jospa päästäisiin vähän jänismetsälle serkkuni ajurin Rollen kanssa.  Sitten olen valmis rauhoittumaan taas tänne kotiin askareitteni pariin ja taas reenailemaan hepojen kanssa,  näkemään ystäviäni.   Loma antaa taas tsemppiä ja jopa ikäväntunnetta normaaliin elämään.  Tämä oli hieno karkureissu mulle pois omista kuvioistani ja olen valmis palaamaan kotiini.

Reissussa rähjääntyneet päiväunilla  <3
Huomenna taas liikenteeseen, sitten kiitos riittää - mun reissut vähäksi aikaa tehty. Palataan arkeen ja vaikka hullulta kuulostaa,  käteni syyhyävät ja hamuavat jo haravan vartta jotta pääsisin haravoimaan pihan ja laittamaan systeemit talveteloille.  Nyt tämä lähtee pakkaileen kamoja ja pian postailen vihdoin muistakin aiheista kuin pelkästään tarinoita reissuistani. Hyvää viikonloppua mussukat!

<3 Henna


tiistai 22. lokakuuta 2013

Vanhat harput huuruissa - videopostaus!

Minun tekisi mieli kirjoitella kuulumisia viikonlopusta, mutta olen nyt niin väsynyt ja kellokin paljon, siksi joudun siirtämään seuraavaan kertaan.  Ystäväni Kaktu  ehti kuitenkin rustailla omaan blogiinsa fiiliksiä yhteisestä ajasta ja taas nappäränä tyttönä väsäsi suuren mestariteoksen - yhteisen videopostauksen!  Aluksi naureskeltiin, että ollaan jo niin pystyynkuolleita, että tästä tulee huonoin ja tylsin videopostaus ikinä.  Mutta meille luonnollisena tapanamme sen verran taas sähellettiin, että saatiin yllättävän hyvä hässäkkä aikaiseksi.

Kiitos vielä kerran rakkaalle ystävälle ihanasta viikonlopusta!  <3  Koska kertomista olisi paljon, kirjoittelen tunnelmista lisää, kunhan ennätän istuutumaan koneelle pidemmäksi toviksi.  Tuossapa on alhaalla linkki videopostaukseen, nauttikaa tai kärsikää -  kuka sen nyt miten haluaa ottaa !  ;D


PYSTYYNKUOLLEET EUKOT VAUHDISSA


<3


<3 Henna

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kuulumisia kuvien muodossa

Moikkelis kaikille !  Tämä rähjääntyneen oloinen allekirjoittanut on ollut taas reissussa ja loppua reissaamiselle ei näy vähään aikaan! Huomenna taas lähdetään liikenteeseen, tällä kertaa kohti Helsinkiä ja Vantaata.  Ensiksi käymme siskoni supersuloisen pojan ristiäisissä juhlimassa  ja sitten pääsen näkemään ystävääni Kaktua pitkästä aikaa <3   Siitä seurasta olen varma, että aion nauttia täysillä enkä murheitani mieti! 

Mutta kertoilen vähän pikaisesti kuulumisia viime päiviltä.  Enemmänkin kuvien muodossa, mutta yritän jotain vähän kirjoitellakin.

Kotiuduttiin kiruveden metsätysreissulta keskiviikko-iltana  mukanamme mukavasti teeripaistia ja hirvenlihaa.   Niistä muuten puheenollen, jos teidän rakkaitten lukijoiden joukossa on joku metsästystä aristeleva henkilö, niin olen pahoillani ja suosittelen ohittamaan joitakin kuvia vaikkei ne verisiä tai kovin raakoja olekaan.   Metsästys on sukumme alkukantainen elämäntapa, johon itsekin olen kasvanut pikkuvauvasta asti.  Yhteiset jahtireissut ja tulilla istumishetket ovat perinteeksi muodostunut tapa ja on erittäin rakas asia minulle.   Saalis ei ole ykkösasia, vaan enemmänkin se yhteinen aika ja muistelot.  Vaikka toki se paistin tekeminen itse ampumasta riistasta onkin sikahyvvää!

Lapsen saaminen ei ole este omille harrastuksille, ei tälläkään kertaa.   Toki se on vähän hidaste, tai ainakin vaatinee enemmän suunnittelua ja luovimista. Metsässä kävin kävelemässä Onni ollessa välillä takin sisässä ja välillä taas kannoin poikaa kainalossani.  Välillä pukkailin vaunuja heinittyneitä metsäteitä sekä kinttupolkuja pitkin.  Vahdittiin Kimmon kanssa poikaa vuorotellen, että molemmat pääsivät koirien kanssa metsän siimekseen liikkumaan.  Aamuisin ollessamme kyttäilemässä teeriä metsäaukean laidassa, nukkui Onni autossa viltin alla - radion soidessa hiljaa taustalla. 

Vaikka metsästeltiinkin aika paljon, saatiin keskittyä myös valokuvaukseen. Kimmo onnistui ikuistamaan puun latvasta akkateeriä  sekä linnuista kaikista mahtavimman ja ylväimmän - ukkometson.

Kilikatin kanssa metällä


 Huomatkaa mun hienot kalsarit! ;DD
 Tiedän - olen Seksikkyyden multihuipentuma! :D

Upein! <3 
Jokapaikassa saa lukea hehkutuksia talvesta ja lumesta.  Toki  lumi on ihanaa ja talven tulo piristää, mutta ei kiitos ihan vielä kuitenkaan, sillä mulla on jäänyt hommat pahasti kesken!    Piha olisi ollut haravoinnin tarpeessa ja polletkin on vielä kesäkengässä !  Kusko olikin pudottanut maanataina toisen etukenkänsä, joten nyt on korkea aika saada talvipopot alle.  Sen aikaa lomaillaan ja odotellaan kengittäjää.   Minusta tuntuu kerrankin positiiviselta tämä lomailu, sillä olin aivan naatti.   Tämä pieni pako kaikesta tekee hyvää ja aion nyt nauttia siitä hyvällä omallatunnolla.

Kun päästiin minuun, niin sen verran vielä voin sanoa -  olen käynyt  mietteineni pohjamudissa viimeaikoina.  Ette arvaakkaan.  Mutta nyt alkaa vähän helpottaa, sillä sain puhuttua omista tunteistani vihdoinkin myös miehelleni.  Vaikka tuntui, että kaikki leviää sen johdosta käsiin ja on lyötävä hanskat tiskiin - kuitenkin näyttää tällä hetkellä kaikki jo paljon paremmalta.  Tästä kirjoitan ehtiessäni ehkä lisää tulevaisuudessa.








Energiaa ?! 

Mutta nyt lähden syöttämään ja pukemaan Onskan,  sitten lähdetään vähän ihmisten ilmoille täältä mökistä höperöimästä!  Seuraavan kerran tarinaa sitten etelän-reissun jälkeen :)   Paljon voimahaleja ja suukkoja teidän viikonloppuunne rakkaat ystävät! 

<3 Henna

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Elämän kasvukäyrät

Kun tulin raskaaksi, alkoi heti sen onnellisuuden toteamisen jälkeen lukuisat kontrollit ja neuvolakäynnit. Mittaukset tehtiin, otettin painot, pituudet. Ennustettiin tulevaa.  Piti pissiä kuppiin ja sitä tutkittiin tikuilla ja liuskoilla. Sain palautetta ylipainostani, elämäntavoistai ja harrastuksistani.   Piti kaivaa vanhoja haavoja auki, avautua keskenmenosta ja käydä uudelleen läpi miksi kaikki tapahtui juuri niin. Ja olisiko minulla mahdollisuus saada rypäleraskaus uudelleen.  Ja toki - kaikki aivan sen vuoksi, että minusta haluttiin pitää huolta. Suojella ja turvata raskauteni jatkuminen. Se on hienoa.  Tunsin, että minusta välitettiin.  En minä siitä kärsinyt, että sain palautetta ylipainoinostani ja että elämäntavoissani parantamisen varaa - sillä se oli aivan totta.


Meni pitkään, että pystyin sisäistämään ylipäätään sen, että olen vihdoin raskaana ja että voisin uskaltaa olla asiasta jopa onnellinen. En uskaltanut kertoa asiasta kuin silloisille lähimmille ystävilleni, jotka olisivat sen arvanneet muutenkin.  Kaikki eteni peloistani huolimatta hyvin ja pikkuhiljaa uskalsin uskoa siihen todellisuuteen ,että saatasiin terve poikavauva maailmaan.  Poika, joka tuntunut välillä olevan pilvien yläpuolelta.  Niin suuri lahja, joka loistaa positiivisuudellaan ja leiskuvilla silmillään ympärillä olevaan maailmaan. Ainut asia, joka tuntunee pitävän minut järjissäni välillä. Sillä vain, että kasvaa, on iloinen ja eloisa pieni ukkeli. 



Meillä on ollut todella hyvä palvelu neuvolassa ja ihan huippu lastelääkäri. En voi muuta kuin hehkuttaa, miten hyvin meitä on kohdeltu. Kuitenkin olen pistänyt merkille, miten jo pienestä pitäen meidän pitäisi mahtua johonkin tiettyyn muottiin  - kulkea käyrillä ja massan mukana oikeassa suunnassa.  Poikkeavuuksista huomautetaan herkästi, ja se saa usein tämmöisen herkänpuoleisen äidin huolestumaan, vaikkei mitään syytä huoleen oikeasti olisikaan. Ja kaikki toki meidän parhaaksi.  Mutta nämä käyrät ja muotit tuntunevat kulkevan meidän ihmisten mukana syntymästä hautaan asti. Se, ettei mahdukkaan nykymaailman pinnalliseen muottiin -ajaa ihmiset ahdistukseen ja masennukseen.  Minutkin välillä vaikka tiedän ettei siinä mitään järkeä olekaan.

Onnin ollessa hyvin pieni, hän mielellään katsoi aina toiseen suuntaan ja piti päätään vain sinne päin. Ja syystäkin, sillä sinne suuntaan hän oli jumahtanut kohdussanikin.  Sain siitä palautetta ja kehoituksia pitää Onnia myös päinvastaiseen suuntaan. Ja niinhän minä pidinkin.  Pönkkäsin poikaa tyynyillä, juttelin sekä lauleskelin ja näytin kuvia sekä muita virikkeitä siltä puolelta ja niin pois päin.  Joskus jopa uni ei meinannut pojalle tulla silmään, kun pakotin sitä nukkumaan siihen ei niin mieleiseen suuntaan.  Jossain vaiheessa minulle tuli olo, että poika kärsii tuollaisesta pakottamisesta joten päätin, että paskat siitä. Kyllä Onni ajan kanssa katsoo toiseenkin suuntaan. Ja niin kävikin.


Kun poika täytti 6 kuukautta, puolen vuoden neuvolassa huomautettiin tämän kulkevan pituuskasvussaan käyrien alapuolella. Noh, tyylilleni uskollisena naurahdin räkäisesti asialle ja totesin ilkikurinen virne naamallani  "Siitä voi mikään pitkä tullakaan, koska isänsä on 170 cm ja ukkinsa vielä vähemmän"  Mitä väliä sillä ylipäätään on, miten pitkä joku on ?   Minä ainakin olen aina tykännyt olla tämänmittainen kuin olen, ja itseasiassa olen toivonut olevani jopa hieman lyhyempikin.  Jostain kumman syystä ;)

Kun koitti 8-kuukautta, oli taas kontrollien aika.   Tällä kertaa painon nousu oli hidastunut aiemmista mittauksista.  Ja luonnollista, sillä poika on alkanut liikkumaan ja siten kuluttamaan enemmän.  Mutta taas lapseni otettiin suurennuslasin alle  ja neuvolakorttiin tuli merkintä, että on seurannan alla painonsa vuoksi. Kuitenkin lastenlääkäri totesi positiivisena pojan olevan vahva, jäntevä, iloinen ja pirteä lapsi, joten ei mitään hätää. Ja sen tiesin itsekin, mutta silti minua ärsytti merkintä ja siitä jäinkin pohtimaan tätä nykymaailman elämää, jossa pitäisi kulkea massan mukana, täyttää käyrien odottamat vaatimukset ja kasvaa  -  saavuttaa elämän merkkipaaluja.

Mitä ovat nämä elämän kasvukäyrät ja mitä ovat ne merkkipaalut, joita jokaisen kunnon kansalaisen pitäisi liene saavuttaa ?  Millaisena sinä näet elämäsi kasvukäyrät ?  Oletko niihin tyytyväinen ?

Mitä yhteikunta meiltä odottakaan ? Jos lapsesta asti tutkitaan, kulkeeko joku lapsi oikeilla käyrillä ja täyttääkö jonkun asettamat kriteerit ja sama seuranta jatkuu koulussa - miten se valmentaa meitä tulevaan elämään ? Onko tuollainen seuranta hyvästä ? Tietyssä määrin kyllä, jotta voidaan rohkaista etenemään elämässään mutta entäs jos ei täytetäkkään odotuksia - jäämmekö toisten jalkoihin ja nuolemaan näppejämme - odottamaan toisten pöydällä alla putoavia leivänmuruja ?

Ei meidän kaikkien tarvitse olla kympin oppilaita, jotka jatkavat suoraan yliopistoihin ja kulkevat väitöskirjat kainaloissaan. Vaikka kyllä noitakin ihmisiä todellakin tarvitaan,  meitä kaikkia tarvitaan tämän yhteiskunnan rakentamiseen.   Myös arjen sankarit ja tavan duunarit ovat tärkeitä. Ne, jotka nostelevat maitomurkit hyllyyn muiden käsien ulottuville.  Ne, jotka taluttavat lapsikatraan suojatien yli turvallisesti.  Ne, jotka pitävän vanhaa ihmistä kädestä kiinni elämän loppumetreillä ja viimeisillä hengähdyksillä.  Ne,  jotka käyvät tyhjentämässä toisten jätteet tien vierestä varmistaakseen ympäristön siisteyden.  Ne, jotka kuskaavat lapsia kouluun joka ikinen arkiaamu, jotta ne saisivat hyvät eväät elämään. Ne, jotka tekevät kaikkensa toisen ulkonäön ja itsetunnon piristämiseksi.   Ne, jotka korjaavat kesähelteillä teitä, jotta meidän olisi turvallisempi taittaa matkaamme.  Ja niin edelleen..  

Minä ainakin olen onnellinen juuri tässä statuksessa, jossa olen nyt.  Minulle on tärkeintä, millainen ihminen olen ja millaiseksi voin henkisellä saralla kasvaa. Löytäisin oman paikkani, oman kutsumukseni muutenkin kuin työn merkeissä.  Minussa  itsessäni on minulle paljon opiskeltavaa ja tutkiskeltavaa - se olkoon minun työni tällä hetkellä.

Ja mitä Onniin tulee, tärkein tehtäväni äitinä on opastaa poikaa elämään. Opettaa oikeita elämänarvoja, yrittää vaikuttaa niihin kortteihin, mitkä hän tähän elämän peliin saakaan.  Suojella ja opastaa löytämään itsekunnioituksen terveessä suhteessa, evästää oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden polulle.  Koittaa pitää huoli siitä, että poikani ei saa samanlaista lapsuutta kuin minä sain koulukiusattuna.  En usko, että se tulee olemaan vaikeaa, sillä mieheni on loistava opettaja näissä asioissa, kuten varmasti vähän minäkin. Minä haluan ainakin rohkaista lastani kuuntelemaan sydämensä ääntä ja seuraamaan kutsumustaan.  




maailmani suloisin pieni mies <3
Silti minua välillä poikaa katsoessani pelottaa,  millainen tulee olemaan hänen elämänsä ?  Minun tulee hoitaa itseni kuntoon ja alkaa nauttia elämästäni enemmän, sillä jos minä pysyn tässä jamassa missä olen viime aikoina ollut, ei tule poikanikaan elämä olemaan helppo.  Se on vakava tosiasia, joka saa minut viimeistään pysähtymään.  Minun pitää olla vahva ja tasapainoinen vanhempi silloin, kun lapseni tarvitsee minua. Olla muistuttamassa päivittäin miten rakas ja arvokas toinen onkaan - sanokoon muut mitä tahansa.

Onneksi tiedän mitä on tehtävä -  on alettava hoitamaan minua itseäni. Arvostaa itseäni ja pitää itsestäni huolta. Rukoiltava ja alettava nauttia vähän elämästä.  Minä menen hukkaan ihmisenä tällaisenä väsyneenä ja pelkkänä varjona joka vaeltaa paikasta toiseen.  Ja tiedän, että tällä menolla en tule paranemaan koskaan. Joten nyt on alettava kääntämään vaihdetta vapaammalle.

Nyt onkin tulevaisuudessa tulossa kaikkea kivaa ja niistä aion nauttia täysillä ! ! Metsässä liikuskelua, reissua etelä-suomeen, stand-up koomikon show:n nautiskelua ja kaikkea muutakin mukavaa  Niitä ajatellessa tulee jo virkeämpi olo.

Juttelin juuri äsken ystäväni kanssa tästä suorittaja-kansasta, mitä me suomalaiset pääasiassa ollaan. Minä ainakin pahimmasta päästä. Se pysäytti minua lisää ja sai ymmärtämään että joskus voi oikeasti lakaista rästihommat maton alle ja relata.  Se ei tee minusta eikä sinusta huonompaa ihmistä tai ala-arvoisempaa kansalaista. Otetaan yhdessä iisisti ja tehdää jonakin päivänä juuri niitä asioita mita halutaan - olkoon se vaikka kilo suklaata ja hömppäleffoja.

Millaisia ajatuksia tämä sinussa herätti ?  Saitteko mitään tolkkua ?  Tämä oli taas hieman sekavaa, mutta jos näkisitte allekirjoittaneen - ymmärtäisitte miksi :D


<3 Henna

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kuulumisia !

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille !

Viime viikolla painoni ei laskenut ollenkaan, ja tänä aamuna se oli jopa hieman noussutkin. Mutta tiedän kyllä, mistä se johtui. Söin viime viikolla todella huonosti, epäsäännöllisesti ja herkuttelin (lue: porsastelin)  suolaisella ruoalla.  Joten nyt taas skarpataan ja keskitytään pysymään paremmin ruodussa!

Minulla on nyt henkisesti parempi olo, mitä viime postausta kirjoittaessani. Siitä saan kiittää teitä lukijoita, te olette uskomattoman ihania! Te ette tiedäkään, miten minä saan juuri teistä voimaa viisastua.    Kyllä minä näistä minun murheistani selviän, nämä ovat kuitenkin aika säälittävän arkisia, jos vertaa jonkun roisen murheisiin.

Eilen sain leikattua lakastuneet kukkapenkit talviteloille, ajettua nurmikon ja samalla kerättyä osan pudonnesita lehdistä ja huomenna jatkan urakkaa haravoimalla pihaa. Tuli hyvä olo, kun kaikki näytti edes hatken aikaa olevan edes suhteellisen reilassa.  Minulla piti olla tänään aika ripsienpidennyksille Kuopioon, mutta tekijä perui eilen iltasella tarvikkeiden puutteen vuoksi.  Harmitti kyllä vietävästi, ja angstasinkin siitä kovasti -  mutta kyllä minä kestän, ehkäpä mun vuoroni tulee vielä tulevaisuudessa.  Olin siis varannut itselleni ajan pidennyksille 10 kilon pudotuksen kunniaksi, mutta se palkkio saa nyt odottaa. Eikä toisaalta haittaakkaan, sillä ihan vielä en ole  kuitenkaan savuttanut tuota kymppikiloa!


 Heppailusta vähäsen kertoakseni, olin viime viikolla ahne ja pidin Kuskoa itselläni niin, että sain mennä sillä jopa kolme kertaa!  Ja olin niin onnellinen !  Olen huomannut Kuskossa pientä kärttyisyyden ja kurittomuuden merkkiä siitä, että sillä menee aina joku eri henkilö jolloin käsittely ja ratsastelu on aina väkisilläkin erilaista  - joten nyt päätin antaa herralle pienen breikin. Olen muutenkin tuntenut vähän huonoa omaatuntoa siitä, että Kusko on ollut sellainen työjuhta viimeaikoina. Se on jo vahna, ja ansaitsee vähän jo kevyempää menoa vaikkei menomme kyllä mitään rankkaa ole ollutkaan.  Kaikkea sopivassa suhteessa, se kuitenkin nauttii myös työnteosta ja toistenkin ratsuna olemisesta.  Tässä täytyy osata löytää sellainen sopivuus :)  Se on ollut toisten käsissä välillä laiskan lutjea, ihan niin kuin olisi vähän tympäänyt kaikkeen tai koittanut livistää työnteosta. Viime viikolla se tuntui syttyvän, kun  läpiratsastelin pitkästä aikaa vanhusta kunnolla aktivoiden sen yleensä niin laiskaa takapäätä.  Ja vastapainoksi  sitten käytiin köpöttelemässä ilman satulaa ja nautittiin yhdessäolosta. Kuskokin tuntui nauttivan sekä määrätietoisesta työskentelystä että siitä rennosta meiningistä.

Olen pitänyt muutaman viikon ajan nyt matalaa profiiilia muutenkin "tuntien" suhteen, koska kentättömyys vaivaa edelleenkin ja se alkaa pikkuhiljaa kiristää minun hermojani aikalailla.  En pysty tarjoamaan kunnollista tai ainakaan järkevää toimintaa halukkaille, joten mielummin olen niitä pitämättä ollenkaan toistaiseksi. Lisäksi tulevauisuudessa, koska Kusko ei voi olla aina muitten käytettävissä - kentän valmistuminen mahdollistaa sen että myös Karisma voi kokeilla taas tuntipollen duunia.  Harjoitustahan se vielä vaatii, mutta olen tullut siihen tulokseen että sitä on kokeiltava. 

Hiekat on siis levitelty kentälle ja nyt vuoroaan odottavat kivutuhka-kasat tien vieressä. Nyt taas odotellaan iskää hommiin, ja alustavasti ollaan suunniteltu että lokakuussa kenttä olisi valmis. Ennen sitä pitää toki sekoitella hiekat sekä kivituhkat sekaisin ja lanailla, tehdä aita ympärille. Mutta saas nähdä, miten aikataulut pätee ja minne asti päästään  -  ne kun on aina  vähän ollet juoksevat ja myöhässä.   Meillä olisi jo kova hinku treenailemaan Karisman kanssa. Paljon on tekemistä, mutta motivaatiota senkin edestä - joten innolla eteenpäin.   Ja ainakin pari itseäni taitavampaa ratsastajaa on taas tulevaisuudessa tulossa Karismaa ihan kokeilumielessä ratsastamaan, mikä on hienoa ! Toiset heistä vanhoja tuttuja, toiset uusia kasvoja.   Jos joku tasokkaampi ratsastaja on kiinnostunut tulemaan ja testaamaan Karismaa, niin otan aina lämpimästi vastaan sillä on kiva kuulla jonkun toisen kommentteja tästä meidän kumiluodista :)

Hajotus maximus
 Mutta tässäpä minun kuulumisiani viime päiviltä.  Minulla onkin vireillä postaus Onnista, tai ainakin Onskaan liittyviä juttuja siinä on.  Kirjoittelen sen pian valmiiksi ennen rentoutus- viikonloppua, jolloin lähdemme taas metsästelemään koirien kanssa.

 <3 Henna