tiistai 24. huhtikuuta 2018

En osaa lähtee - enkä oikein jäädäkään


Voidaanko keskustella hetkinen blogin kohtalosta ? Mitä tehdä, kun kirjoittaja ei osaa lähteä eikä taas toisaalta jäädäkään?  Ovatko nämä viimeaikaiset, satunnaiset postaukset olleet vain epätoivoista räpiköintiä loppua kohti?  Intoa olisi kyllä kirjoittaa,  suuria tuntoja purkaa,  paljon annettavaa -  kiireinen arki ei silti vaan meinaa antaa periksi. Välillä myöskään ei riitä enää voimavarat kirjoittamaan vaikka asiaa olisikin. Turhautuminen on tuolloin käsinkosketeltavaa ja olen kipuillut asian kanssa jo jonkin aikaa. En halua kirjoittaa turhaan, tyhjille ruuduille enkä pistää itseäni likoon - paljastaa elämäni asioita jos en saa mitään vastakaikua. En täällä, enkä muussakaan elämässäni.  Vaikka kirjoittaisin lähinnä itselleni, toivon hartaasti aitoa vuorovaikutusta lukijoitteni kanssa ja ilahdun suuresti jokaikisestä saamastani kommentista.  En todellakaan ole unohtanut myöskään niitä lukijoita, jotka jaksavat kommentoida aina silloin tällöin.  Olen siis suuresti teille kiitollinen ja päättyi tämä miten tahansa, en pysty tarpeeksi sanoin kuvailemaan miten olen arvostanut teitä ja teidän kommettejanne !




Koska olin pitkään tauolla ja blogi pitkään hiljaisuudessa - on osa lukijoista hävinneet maisemista ja tilastollinen kävijämäärä on vain varjo entisestä. Kuitenkin olen halunnut kirjoittaa edelleen, koska se auttaa minua käsittelemään asioita, jotka muutoin lakaistessani maton alle alkaisin ehkä oirehtia muulla tavalla. Tämän ollessa hyvä väylä säilyttää omat mielenterveyden rippeet tai pitää kiinni elämäntapamuutoksista, haluaisin kovasti pitää kiinni tästä työvälineestä elämässäni. Ollessani hyvin paljaana täällä, on minulla myös vaarana haavoittua.  Tiedostan hyvin sen, että iso osa kävijöistä ovat vain uteliaisuudesta lukemassa minun elämästäni - eivät siksi että he välittäisivät minusta tai haluaisivat samaistua kipuihini, tunteisiini tai arkeeni. En halua olla kenenkään  pelkkä stalkkaamisen ja juoruilun kohde.  En kuitenkaan koskaan unohda joitakin todella upeita keskusteluja, joita aikoinaan kävin lukijoitteni kanssa - joita itku silmässä liikuttuneena sain kohdata. Niitä hetkiä muistellessani saan aina syyn jatkaa. Nyt en kuitenkaan tiedä, onko tässä enää järkeä. Onko meillä tulevaisuutta?

Olen saanut paljon sisältöä elämääni muista asioista, niistä olen ammentanut itselleni suuresti elinvoimaa. Voin todella hyvin, enkä enää tyydy mihin tahansa. Olen jo lähestulkoon 33-vuotias nainen. Minusta on tullut vahvempi ja itsenäisempi näiden vuosien varrella. Myöskin kaikki kipeät kokemukset, henkiset taistelut - erityisesti ne kaltoinkohtelut ovat saaneet nahkani paksuuntumaan ja tehneet minusta osittain järkkymättömän ihmisen joka kääntää useimmat asiat vahvuuksiksi ja löytää kipeistä kokemuksista voimanlähteen ja voitontunteen. Jopa hieman välinpitämättömyyden tiettyjen asioiden suhteen. Kylmää ja kovaa ihmistä itsestäni en saa vaikka kuinka yrittäisin - ja hyvä niin.

En haluaisi hyljätä blogia - lopettaa.  Ajatus siitä sattuu, mutta joskus on päästettävä irti voidakseen jatkaa eteenpäin. Ihan jo itsensä vuoksi.  En halua kantaa huonon omantunnon ja riittämättömyyden taakkaa enää, olkoonpa kyse mistä tahansa alueesta elämässä.  Nyt en vaan tiedä, mitä tehdä.  Ehkä kirjoitan vielä ja katson miltä se minusta tuntuu. Ehkä alan pikkuhiljaa hivuttautumaan taka-alalle ja jätän hidastetusti hyvästejä.   Oloni on tätä postausta lopettaessani helpottunut, virkistynyt ja vapautunut. Sain sanottuani sen mitä halusin.



 <3 Henna