Loppurutistus lähestyy!

Vaikka olen viime päivinä voinut todella hyvin, jaksanut ratsastella ja touhuilla kotosalla suhteellisen ahkerasti,  tunnen silti elimistössäni jo selkeämpiä merkkejä lähestyvästä synnytyksestä.  Saan sähköiskumaisia sytkäyksiä enemmän lantion seudulle useammin ja etenkin kohdunpohjassa tunnen välillä pienimuotoisia mutta hyvin selkeitä, pistäviä tuntemuksia.  En voi aina kutsua tuntemuksia kivuiksi, vaikkei ne aina kovin miellyttäviäkään ole.  Ne muistuttavat jonkinverran kuukautiskipujani, ensimmäisen vuotopäivänä.   Alan pikkuhiljaa olla valmis loppurutistukseen.   Ja niin taitaa olla läheisenikin,   hekin odottavat kovasti uutisia lähestyvästä h-hetkestä <3

12.12.12      <3 yksi innokkaista odottajista

Kuulostaa huvittavalta, mutta ei kiitos kuitenkaan ihan vielä, jookos ? Sopisiko kenties 8.1. ? Minulla olis nimittäin monta tärkeää asiaa hoidettavana ja elämästäkin olisi vielä hetki nautittava ennen koitosta, joka on tähän mennessä luultavasti elämäni jännittävin sellainen.  Vauvan sänky pitää maalata vielä toiseen kertaan ja maalin kuivuttua laitetaan kaikki valmiiksi makuuhuoneessa.   Se 8. päivä tammikuuta sopisi minulle enemmän, kuin hyvin.   Olen silloin menossa äitiyspolille syvällisempään arvioon vauvan koosta ja ainakin perusteellisemmasta synnytystapa-arvioinnista elättelen kovasti toiveita. Jos vauva on jo tosi iso,  olen kyllä henkilökohtaisesti valmistautunut jäämään sairaalaan samalla reissulla, jolloin synnytys voitaisiin käynnistää.  Olo alkaa olla tosiaankin niin raskas, että alan olla aika kypsä.

Iskän aikoinaan minulle tekemä sänky uudessa maalissa, odottamassa toista kerrosta

Onneksi tätä tankkeri-oloa ei kestä enää kauan.  Kohta pääsen kevenemään edes hieman, ja loppurutistuksen jälkeisten kipujen vähetessä, alan taas olla oma itseni ja pääsen kuntouttamaan lihaksistoani, pudottamaan painoani  ja taas treenailemaan ahkerammin kaikinpuolin.  Niin kuin Janitakin viisaasti mainitsi blogissaan  :  "Ratsastus on urheilulaji, eikä pitkälle pääse jos on huonossa kunnossa. Miksi vaatia hevoselta huippukuntoa, jos itse on rapakunnossa?  "

Hoikemmassa figuurissa, mutta ratsastuksellisesti rapakunnossa vuonna 2008

Äärimmäisen hyvin sanottu ja tähän pitäisi pyrkiä itsekin tulevaisuudessa. En koe ylipainostani huolimatta olevani täysin onneton tapaus, vaikken huippukunnossa olekaan.  Asennetta minulla on, ja sitkeyttä tehdä asiat hyvin nyt ja tulevaisuudessakin.  Olenkin toivonut saavuttavani samanlaisen kurinalaisuuden ja motivaation itseni kanssa, mitä vaalin hevosteni parissa.   En malta odottaa säännöllisiä vaunulenkkejä kauniissa kevättalven säässä, sekä pikkuhiljaa taas kuvioihin palaavia salitreenejä.  On ollut todella turhauttavaa huomata oma voimattomuutensa ja rajoittuneisuutensa viimeisten 9 kk:n aikana. Kohta kuitenkin kaikki muuttuu, ja pääsen taas tekemään asioille jotakin ja on mielenkiintoista nähdä, millaisiin tuloksiin olen päässyt esimerkiksi vuoden kuluttua.  Raskaus on muuttanut kroppaani paljon, mutta aina sille voi jotakin tehdä :)   Onneks elämäni ei pyöri ulkonäön ympärillä, joten minnekään ei ole kiire.  Saan edetä ihan rauhassa ilman turhia paineita. Ja se onkin hyvä, sillä stressaamalla asiasta saa vain negatiivisia vaikutuksia aikaiseksi.

Olen nyt pistänyt insuliinia lähes viikon ajan joka ilta,   sokeriarvoni ovat siltikin olleet välillä juuri sopivan rajoissa ja kertaalleen ollut myös koholla.  Joudun edelleenkin näkemään nälkää öisin kevyen iltapalan vuoksi ja valvomaan sen vuoksi jonkin verran. Muutenkin kun olotila öisin on vaikea lantion paineen vuoksi ja nukkuminen välillä niin surkeaa.   Päätin nostaa insuliini-annostani parilla yksiköllä, joka on vaikuttanut ilmeisesti hyvin arvoihin, sillä sain viime yönä syödä nälkääni maitorahkaa sekä sokeroimatonta mehukeittoa ja aamusokerini oli oikein hyvä. Painonikaan ei ole onneksi noussut, päinvastoin se oli laskenut  hieman.  Olisin niin onnellinen siitä, jos painoni ei enää nousisi, vaan tästä eteenpäin suunta olisi alaspäin.  Tunnen oloni raskaaksi, laiskaksi, hitaaksi ja kömpelöksi -  kaikeksi sellaiseksi, mitä koitan välttää ja mitä persoonani oikeasti on. 

Onneksi saan vielä pienen  ja positiivisen energialatauksen ennen loppurutistusta, sillä saan viikonloppuna ystäväni Kaktun miehensä Teemun ja koiransa Fluffyn kanssa vieraakseni, ja olis tarkoitus tehdä kaikkea mukavaa yhdessä, mitä nyt tietysti oma kuntoni ja olosuhteet kestää tehdä.  Mutta niin kuin aina ennenkin, emme ole tarvinneet kauheasti mitään hienouksia ja erikoisjuttuja viihtyäksemme ja pitääksemme hauskaa. Pääasia, että näen taas ystävääni pitkästä aikaa !   Ja uskon vahvasti, että unohdan varmasti pienet kolotukset ja vaivat hyvässä seurassa :) 

Vielä sen verran haluan hölistä iloisia hevoskuulumisia, sillä "Kuka treenaa Kaamaa, kun mamma lomailee?"  - ongelmaan on löytynyt ratkaisu. Rukouksiini on siis vastattu!  Sain yhteyden oton eräältä uudelta tuttavuudeltani, johon tutustuin tuossa syksyllä.  Yhteinen intressi hevosiin yhdisti jo silloin ja meistä on tullut hyvät kaverit. Hän tarjoutuikin auttelemaan hevosten kanssa, aina kun vain omilta kiireiltään selviää. Eilen kaverini ratsastelikin molemmat hevoset läpi kentällä ja samalla tutustui perusteellisesti molempiin. Hän saikin molemmat toimimaan tosi hienosti, oli itsekin tyytyväinen  ja kehui niitä hyvin ratsastetuiksi. Se on todella iso, liikuttava asia minulle - kuulla hyvää palautetta ratsastajalta, joka on tottunut ratsastelemaan tasokkaammilla hevosilla ja kilpailemaankin. Kiitos kovasti kauniista sanoista <3  Olen todella onnekas !

Lisäksi ystäväni on halukas tutustumaan Karismaan paremmin, jotta hänkin voisi ratsastaa neitiä kentällä. Jo kaksi perusteellisempaa ratsastusta / viikko on todella hyvä juttu, olisin siitä niin huojentunut.  Ja välissä kun juoksuttelee ja menee vaikka kevyemmin,  niin eiköhän neiti pysy kunnossa ja tyytyväisenä.  Mitä enemmän Karisma liikkuu, sitä paremmin se käyttäytyy ja toimii. 

Mutta nyt on lähdettävä puuhastelemaan vähän jotain hyödyllistä.  Olen laiskotellut täsä koneella jo jonkin tovin joten nyt ahteri ylös ja hommiin!

<3 Henna