Kotiin passitettu möhömaha!

Niin kuin otsikkokin kertoo, olen "päässyt"  takaisin kotiin.  Tosin tyhjin käsin ja äärettömän väsyneenä.  Mutta sen verran minulla on aina energiaa, että jaksan tänne teille postata !  :)  Pitääkin kiittää teitä hirmuisesti niin lämpivän tsemppaavista kommenteista, ne oli äärimmäisen ihania.   Kiva, että tykkäsitte myös videosta, katsottuani sen itsekin - myönnän että koin hieman myötähäpeää omasta itsestäni, mutta ainakin video oli hyvin rehellisen kuvan antava.  Olen tosiaankin eloisa, puhelias - ja useinkin hyvin koomisen oloinen tapaus. :D

Mutta itse asiaan, mikä kiinnostaakin varmasti teitäkin! Yritän kertoilla vähän tästä parin päivän sairaala-reissusta, sen verran mitä muistan :)    

Tiistaina saavuttuani osastolle, heti alkututkimusten ja haastattelun jälkeen, sain Cytoteciä 1 kapselin (hormoonia, joka auttaa pehmentämään kohdunsuuta, jos synnytys täytyy käynnistää) suun kautta yhden annoksen.   Sitten odottelua, liikkumista ja toisten odottajien kanssa seurustelua.   Monitorin piuhoissa pötköttelyä, monitorissa siis seurataan lapsen sykettä, liikkeitä sekä kohdun supistuksia.   Lieviä tuntemuksia.  Lisää lääkettä, himpun isommalla annoksella, 2 kapselia -  n. 6h ensimmäisen lääkkeen ottamisesta.  Taas odottelua. Kimmo tuli onneksi käymään, piristi, nauratti minua hölmöilemällä kaikkea pölhöä ja tuli viereeni pötköttämään sairaalasänkyyn  <3

Kaksi potilasta ( tai siis kolme )  köllöttämässä :D

Sain tiistai-illan aikana supistuksia, mutta ne eivät mielestäni olleet kovinkaan voimakkaita, lähinnä sellaisia astetta kovempia, menkka-kipumaisia kramppeja.  Ne olivatkin entuudestaan tuttuja,  kun sain keskenmenon vuosien  2008-2009 vaihteessa. Tai siis tarkemmin sanottuna, raskauteni keskeytettiin kuolleen sikiön ja sairaan istukan vuoksi.  Silloin cytoteciä annettiin suoraan kohdunsuulle.   Olen postannutkin keskenmenostani aiemmin,  tässä postaus, jos joku ei ole vielä ollut asiasta tietoinen.   Tämä lapsi juurikin siksi on erityisen tärkeä, sillä takana tosiaan on keskenmeno ja monta lapsetonta vuotta ennen kuin tämä pieni ja sitkeä rakas päätti vihdoin asettua kohtuuni asumaan <3

No mutta jatketaampa itse tarinaa ! Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, muistaakseni n. klo 2 aikoihin,  heräsin todella kovaan supistukseen.  Meni hetki, että pääsin vuoteesta ylös ja koitin hengitellä rauhallisesti, sängyn päädystä pidellen ja siihen nojaten.   Koska supistus oli niin raju, päätin lähteä kävelemään käytävälle ja kohti hoitajien kansliaa. En halunnut puhista ja ähistä huoneessä, sillä siellä nukkui myös kaksi muutakin väsynyttä odottajaa.  Kuitenkin matkalla, vain hetki edellisen päättymisestä - tuli uusi ja se sai minut melkein oksentamaan.  Jouduin hyökkäämään lähimpään vessaan yökkimään.  Taas supistuksen loputtua olo helpottui, mutta minua huimasi krampin takia ja näin hetkisen ajan tähtösiä. 

Hoitaja veikin minut saman tien monitorihuoneeseen ja pääsin taas anturoitavaksi. Muutama supistus tutkimuksen aikana ja kaikki muutenkin ihan normaalia. Pääsin takaisin nukkumaan  ja nukuinkin loppuyön tosi hyvin, mitä nyt tietysti tuttuun tapaan ravasin vessassa n. tunnin välein :)  Eikä supistuksia sen koommin kuulunut enää.

Keskiviikkona aamusella taas samat rutiinit, lääkettä suun kautta 2 kapselia klo 10:30.  Muutaman tunnin päästä jälleen supisteluja, osa lieviä, osa sellaisia - jotka vaativat jo hengittelyä sekä puhumisen keskeyttämistä.  Myöhemmin, illemmalla monitorissa ollessani supistuksen tuntuivat lieviltä mutta monitorin ja kätilön reaktion mukaan ne olivat kuulemma ihan topakan oloisia, mutta minusta ne eivät hyvinkään vakuuttavilta tuntuneet.  En saanut enää lisää lääkettä.   Kätilöä nauratti vauvamme eloisuus,   se kuulemma yritti nyrkkeillä ja potkia antureita samalla, kun hoitaja niitä yritti masun päälle viritellä.  Kätilö ennustikin,  että tulossa on hyvin eloisa, vauhdikas ja tempperamenttinen kaveri -  keneenköhän lie tullut sitten ? ;)

Viime yön nukuin todella hyvin, vessareissuja tein jälleen tunnin välein ja nukahdin aina lähes välittömästi makuulle päästyäni. Olinkin huoneessa viime yön yksin, sillä vierustoverini passitettiin kotiin ja toinen lähtikin sitten synnytyssaliin tositoimiin. Itselläni ei mitään tuntemuksia yön aikana.   Tänä aamuna samat tutkimukset, puolen tunnin monitori-seurannassa vain yksi supistus - sellainen, jota en edes itse tuntenut.  Lääkärin, sekä lääkäriopiskelijan tutkittua kohdunsuuni, sain "luvan" lähteä kotiin odottelemaan, josko synnytys käynnistyisi luonnostaan. Kohdunsuuni oli parin sairaalapäivän aikana kypsynyt jonkinverran, mutta ei ollut vielä täysin valmis tositoimiin.

Tieto kotiinpääsystä herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.  Toisaalta kotiin oli ihana päästä, mutta en olisi halunnut sinne ilman pientä nyyttiäni. Ajatus kotiinpalaamisesta tyhjin käsin sai minut kyyneliin, vaikka tiedän, että sekin päivä tulee ja pian. Olenhan minä herkkä, mutta hormoonit antoivat varmasti vähän lisää volyymia tunteiden purkauksiin. Itkinkin sitten Jennalle ja äitille asiasta puhelimessa.   Olisin päässyt parinkin eri ystäväni kyydillä takaisin kotiin Kaaville,   mutta koska sain sellaisen kuvan, että osastolla tarvitaan tilaa - tarvitsin kyydin aiemmin mitä ystäväni olisivat kouluistaan ehtineet.  Soitikin sitten Kimmon hakemaan minut kotiin.

Kotiin oli ihana tulla.  Serkkuni oli juuri lähdössä Vusen kanssa lenkille ja koiratkin olivat iloisena vastassa.  Pääsin pötköttelemään olohuoneen sohvalle kissat kainalossani ja otin pienet päiväunet. Vaikka kotona on ihanaa, tuli myös ikävä sairaalan turvallista ympäristöä  ja hoitajien hellää hoivaa.  Täytyy kyllä naurahtaa itselleni:   videopostauksessani ikävöin kotia vielä ollessani täällä ja nyt sitten ikävöin sairaalaa.   Jotenkin siellä oli todella hyvä olla,  hoito oli erinomaista ja asiantuntevaa  sekä oli kohtalotovereita - vertaistukea, joiden kanssa jakaa tuntemuksia ja viettää aikaa.  Lisäksi siellä oli jotenkin helpompi odottaa h-hetkeä,  kun on heti apu lähistöllä, jos kaikki alkaakin tapahtua nopeasti.  Täältä Kaavin tuppukylältä kun on matkaa reilu 60 km sairaalaan.  Mutta jos nyt ei mitään radikaalia luonnostaan tapahdu, on seuraava sairaalareissu edessä vasta ensi viikon keskiviikkona, klo 9.

Kotona oleilussa rassaa myös se, että tekemättömät työt lepää suoraan silmieni edessä ja vaikka kuinka haluaisi touhuta, ei juuri nyt tutkimusten / supistusten jälkeiset kivut ja väsymys anna tehdä kaikkea mitä haluaisi.  Mutta toivon, että huomenna tai edes ylihuomenna on ihan eri meininki, ja minusta olisi vähän jotain tekemään.  Sairaalassa oli vaan niin helppo olla, siellä ei ollut muuta tekemistä, kuin rentoilu ja lepääminen.  Nyt kun kotosalla, ei luonto antaisi periksi vaan löhöillä ja odottaa, että toiset joutuvat tekemään työt puolestani.   Olen niin pirun itsepäinen! Mutta nyt on minunkin nöyrryttävä ja myönnettävä heikkouteni.   Minun on oikeasti nyt ajateltava järjellä ja kerättävä voimia tulevaa varten.  Jos tuollaiset pikku-supistukset väsyttävät näin, mitä voimia mahtaa kunnon loppuponnistus vaatiakaan ?

Mutta nyt palaan lepäilyn pariin ja koitan illan ratoksi siivoilla tallin. Haluan ottaa ponit sisälle ja suukotella niitten samettisia lörttö-turpiaan.  Katsellaan, millaiset fiilikset on lähipäivinä, mitä jaksan tehdä ja käynkö vielä hevosen selässä. Se jää nähtäväksi. Toisaalta Vusen reipas, "sotamarssimainen" käynti houkuttaisi hieman - tiedä vaikka se olisi se juttu, joka pistää masiinan kunnolla käyntiin ;)   Katsellaan, miten jaksan ja ehdin tänne postailla - tulevat päivät näyttävät mitä kykenen tekemään ja tosiaan - milloin tulee se aika että tää mama oikeesti poksahtaa!   Mutta yritän olla teihin yhteyksissä mahdollisimman hyvin :) 


<3 Henna