Salaperäinen menestys ja voima elää nyörän sielussa

Törmäsin tässä taannoin erääseen tilanteeseen, jossa porukassa oli ns. rikkaita ja ansioituneita ihmisiä ja sitten pari henkilöä, joilla ei ole ollut elämässä niin helppoa tai onnea.    Erään ihmisen silmiinpistävä käytös sai minut pohtimaan asioita ,ja nyt lähinnä raivon vallassa, olen nyt tänne purkanut tuntemuksiani.  Olen kirjoittanut tätä postausta jo 2:n vuorokauden ajan, koska olen ollut huonovointinen, heikossa kunnossa ja sen vuoksi katkoja kirjoitukseen on tullut.

Olen miettinyt usein sitä, miten jotkut ihmiset menestyessään ylpistyvät ja nostavat itsensä jalustalle, jos onnistuvat elämässään, niittäen mainetta ja kunniaa? Sitten ei enää tavallinen seura riitäkkään ja tavantallaajat tai ei-niin-rikkaat ihmiset ovatkin pohjasakkaa?  En halua missään nimessä yleistää, koska tunnen myös hyviäkin ihmisiä, joille on van kaikessa yksinkertaisuudessaan elämän pelinhoitaja jakanut hyvät kortit käsiinsä.

Tunnen valitettavasti ihmisiä, jotka joko taloudellisen menestyksen tai muuten vaan elämässä tapahtuvan onnistumisen myötä ovat muuttuneet ihan eri ihmisiksi ja näin ollen olen valitettavasti erkaantunut heistä, koska en enää tunnista heitä samoiksi ihmisiksi.  Se syö minua, koska välitin heistä todella, enkä enää osaa suhtautua heihin oikein, koska ylpeys on syönyt heidät.   Myöskään useimmiten he eivät näe enää omaa vajavuuttansa, vaan pitävät itseään järkkymättöminä omassa täydellisyydessään ja näin ollen usein epäonnistuessaan he syyttävät muita tai ulkoisia seikkoja.  Ja puheenaiheet ovat muuttuneet hyvin maallisiksi ja ulkokultaisuutta arvostaviksi.   On hyvin vaikea istua samaan kahvipöytään ja osallistua keskusteluihin ilman, että se olisi kuin tikkua kynnen alle työnnettäisi.

Itse en henkilökohtaisesti siedä ylpeitä tai ylimielisiä ihmisiä. Se on sääli, koska moni ihan mukavakin ihminen on tietynlaisella asenteellaan ja vähättelevillä kommenteillaan muita (etenkin vähäosaisia) kohtaan romuttanut  jo ihan orastavankin ystävyytensä minuun.  Joskus se on hyvin haastellista, koska sitten taas monet tällaiset  ihmiset pyörivät samassa kaveri/tuttavaporukassa, koita sitten siinä olla kaikille oikeudenmukainen ja ystävällinen niin, ettei loukkaa ketään.  Minun on hyvin vaikea teeskennellä, mutta olen häpeäkseni alkanut oppia tämän "jalon" ja niiiiiin savolaismaisen, kieron taidon.  Haluaisin sanoa asiat päin naamoja ja lyödä faktat pöytään, minullahan itselläni ei ole näiden ihmisten suhteen mitään menetetävää.  Mutta suojellakseni muita ja heidän suhteitaan k.o. ihmisiin- en voi niin tehdä ja siksi on minun pidettävä turpani kiinni ja tultava tänne murisemaan. Säälittävää, eikö vain ?

Joku voisi luulla nyt, että olen kateellinen, mutta voin vaikka käsi raamatulla vannoa, etten ole.  Kaikki ystäväni ja läheiseni ovat menestyneempiä elämässään kuin minä,  mutta meitä aina yhdistää yksi ja sama asia :  Nöyrä ja pyyteetön rakkaus, joka ei katso sinun rahapussiasi, asuntosi kokoa, autosi moottorin iskutilavuutta tai korisarjan hohtavuutta, vyötärösi mittoja tai  sitä onko kotisi kuin Kodin Kuvalehdestä.  

Useimmiten vain pinnalla ja ulkoisella hohteella on nykymaailmassa  merkitystä. Jokainenhan meistä tahtoo olla kaunis ja rakastettava?  Mutta miten käy sellaisille, jotka eivät muka täytä näitä materiaalimaailman vaatimuksia?   Itsevarmuus ja hyvä itsetunto on jokaisen ihmisen oikeus, mutta entäs ne, jotka eivät ole koskaan saaneet mahdollisuutta rakentaa sellaista, vaan nämä "elämän menestyjät"  polkevat ne vähäisetkin ihmisarvon rippeet maanrakoon?   Täytyykö ihmisen tyytyä elämään elämänsä elokuvana: "Elämäni luuserina" ??  Ja tyytyä kuulemaan jatkuvasti siitä, mitä tällä henkilölle ei kenties ole tai että mitä virheitä on elämässä tullut tehtyä?

Tunnen ilokseni paljon ihania ihmisiä, jotka ovat menestyksestään huolimatta ihan tavallisia ja mukavia ihmisiä, joilla on terve ja luonnollinen suhtautuminen elämään ja toisiin ihmisiin.  Sellaisista yleensä tuleekin minulle tärkeitä henkilötä.  He osaavat kohdata virheensä oikein ja katsoa peiliin todeten omat heikkoutensa.  Ja he eivät katso sinua sinun rahallisen statuksen tai ulkomuodon mukaan, tai  sen , että miten suosittu ja fanitettu henkilö olet, koska yleensä tämän ympärillähän elämä nykyään pyöriikin?    Pitää saada näkyvyyttä ja kerätä huomiota hinnalla millä hyvänsä?

Minä haluan olla tavallinen ihminen.  Olla tavallisessa ja itselle mieluisassa työssä, asua pienessä mökissäni rauhassa ilman melua ja saasteita, nauttia elämästäni kera rakkaiden ihmisen ja eläinten. Ja ehdottomasti antaa uusille ihmisille mahdollisuuden tutustua minuun, ilman, että katson, mm. miten  menestynyt ihminen on tai että minkä näköinen hän mahtaa olla.   En minä kaipaa mitään glamouria tai draamaa, jotta elämälläni olisi merkitystä.  Haluan olla vain tavallinen ihminen ja elää tavallista elämää.  Se on iso harmi, jos en tavallisuuteni kanssa kelpaa muille, jotka hakevat enemmän saippuaoopperamaista elämää.

Olen todella surullinen, sillä saan toistuvasti kuulla rivien välistä vähättelyä ja arvostelua minua, minun perhettäni ja elämääni kohtaan. Koirani ovat sekarotuisia, minä olen mm. pullea ja vähäisesti koulutettu. Ihmiset tietävät, mikä satuttaa minua eniten ja siten käyttävät sitä minua vastaan, ehkä lievittääkseen omaa oloaan. Ja minä en voi koskaan teeskennellä niin, että saisin peiteltyä tuskani.  Olen avuton.  Ja vain ihminen.

Mutta valitsen niin mielummin tavallisen ihmisen tavallisen elämän, joka on täynnä rakkautta ja aitoa välittämistä. Joka ei katso, onko sinulla kaikki nähtävissä oleva viimeisen päälle.  Kuka nyt haluaisi rikkauksien ja maineen myötä menettää omantuntonsa ja saada lisäksi tilalle rikkinäisiä ihmissuhteita ja kylmän sydämen?

Tässäpä vähän pureskeltavaa, kertokaa tekin, mihin lopputulokseen tulitte ja jakakaa se minun ja muitten tietoon!  Kiitos:)  


<3 Henna