Niin kuin varmaan arvaattekin, rakas setäni on poissa. Hän nukahti rauhallisesti ikiuneen viime yönä klo 1:n jälkeen. Lähtö oli ollut kivuton ja helppo. Vaikka tällä hetkellä suru on suuri, oloni on loppupeleissä yllättävän helpottunut. Nyt hänen ei tarvitse enää kärsiä.
Hänen ei tarvinnut virua sairaalassa pitkään viikko / kuukausitolkulla, vaan sai olla kotona lähestulkoon loppuun asti. Eilen hänen vierellään oli ollut lähes koko päivän perheenjäseniä, isäni ja äitini mukaan lukien. Olen niin helpottunut, että minäkin ehdin käydä siellä tiistaina ja vielä perjantainakin.
En jaksa enkä osaa sen enempää tunteitani tänne kuvailla. Olen lähdössä kohta seurakuntamme "kokoukseen" mikä vastaa siis normaalia Jumalanpalvelusta. Haluan käydä hiljentymässä ja kiittämässä Jumalaa siitä, että hän nyt pitää sedästäni huolen. Hän oli niin uskomattoman rakas..
Käyn läpi päässäni kaikkia yhteisiä muistoja mm. metsästysreissuista ja kesästä 2010, kun rakensimme talliamme. Tuntuu niin epätodelliselta, etten enää kuule hänen hauskoja juttujaan, eikä voida enää muistella vanhoja hänen kanssaan. Minun täytyy nyt tehdä se yksin.
Luopuminen on rakkauden hinta. Kiitos setä rakas kaikesta.
<3 Henna
Syvällä sydämissämme elät vieläkin
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Hieman valoisampia fiiliksiä
Moikka taas! Ajattelin päivitellä tänne hitusen kuulumisia, kun viimeksi postaukseni jäi synkänlaiseksi, ja kun tiedetään, mikä aihe on - ei voi varmaan hirveen hehkuvia tunnelmia odottaakkaan. Kuitenkin, tilanteen hieman muuttuessa parempaan, on minunkin olotilani hieman kevyempi. Minun oli tarkoitus lähteä vasta tänään käymään setäni luona, mutta päätin jo eilen ajella vanhempieni luokse yöksi ja käydä vierailulla tänään.
Setäni siirrettiin keskiviikkona oman paikkakuntansa terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän sai oman huoneen, jossa on televisio sekä isot tilat liikkua ja hengittää. Lisäksi samalla paikkakunnalla asuu hänen 2 veljeään, siskonsa, ja lisäksi paljon serkkujani. Minun vanhemmat asuvat n. 40 km päässä, joten hekin pääsevät vierailemaan useammin. Mieltäni keventää se, että sosiaalisena henkilönä, setäni ei joudu olemaan paljoa yksin. Tälläkin reissulla meitä oli yhtäaikaa käymässä useampi sukulainen. Vanhin setäni, tätini ja toiseksi vanhin serkkuni. Oli ihana nähdä heitäkin pitkästä aikaa. Lisäksi kävin välillä kahvilla toisen serkkuni ja hänen tyttöystävänsä luona.
Hoitokin osastolla tuntuisi olevan erinomaista. Heti osastolle tullessani vastassani oli hoitajien ystävällisiä ja lempeitä kasvoja. Myös heidän vieraillessa huoneessa, oli palvelu erittäin ystävällistä ja inhimillistä. Heistä paistoi läpi halu auttaa ja olla lähellä. Myös huumorintajua hoitajilla oli, mikä on meidän sedän kanssa todella tärkeää - todellinen huuliveikko kun on. :) Näitten hoitajien käsiin oli hänet hyvä jättää huolenpitoon.
Voinniltaan setä oli paljon virkeämpi, hänen oli selkeästi helpompi hengittää, eikä ollut niin voimakkaassa lääketokkurassa eikä kipujakaan ollut. Suonensisäinen nesteytys oli poistettu ja ruokakin maistui paremmin. Hän jaksoi heittää huulta ja jutustella ihan niin kuin aina ennenkin. Tällä kertaa säästyin itkukohtauksilta. Sydämeni taakka keveni selkeästi, kun huomasin setälläni olevan kaikki hyvin. Tiedän, että toivoa paranemisesta ei ole, mutta se, että tällä hetkellä kaikki on "hyvin" - helpottaa minua.
Hyvää oloon on monta syytä. Se aikasemmassa postauksessa mainitsemani, uskovainen mies oli käynyt setäni luona antamanssa ns. sielunhoitoa. Kuuntelemassa ja rukoilemassa hänen puolestaan. Setäni oli halunnut turvautua Jumalan puoleen ja siten saanut rauhan sydämeensä.
Olin niin helpottunut, kun ehdin käydä vielä tällä viikolla setäni luona toistamiseen. Jotenkin, vaikka tilanne ei ole lupaava - sain vähän rauhaa sydämeeni. En pääse ihan jatkuvasti käymään terveyskeskuksella, koska välimatkaa on n. 150 km. Mutta jos tilanne on vielä sama 2 viikon päästä, kun olen lomalla - käyn vielä samanlaisen reissun. Se on vähintä mitä voin tehdä.
Täytyy myöntää, että olen aika uuvuksissa. Käyn hitaalla, en selviä normaaleista päivärutiineista ja tunnen oloni todella heikoksi. En muista syödä ja olen todella huolimaton. En osaa yhtään suunnitella asioita ja ennakoida, mitä normaalisti teen vähän liikaakin. Unet ovat jääneet vähille, ja elimistö käy ylikierroksilla. Sydämen rytmihäriöt ovat voimistuneet jälleen ja päähän on koskenut aikalailla. Lisäksi omien murheiden lisäksi kannan huolta läheisteni hyvinvoinnista. Joku sanoi minulle, että älä murehdi toisten asioista liikaa, kun omiakin on, mutta en voi olla välittämättä ja huolehtimatta myös läheisteni voinnista. Minä vain olen tällainen. Myös parilla läheiselläni on tällä hetkellä rankkaa, joten haluan myös tukea heitä, koska vaikka itsellä olisi kuinka raskasta - en vain yksnkertaisesti osaa olla välittämättä ja huolehtimatta. Sitäpaitse toinen toistamme tukien jaksamme paremmin eteenpäin. Vaikka fyysisesti en voi hyvin, olen onnellinen, että nyt minulla on hieman tyyntyneempi olo sisällä ja osaan ajatella muitakin asioita.
Olen saanut tällä viikolla hevosten liikutusapua ystäviltäni ja tuntilaisilta. Siitä on ollut valtavan iso apu, kun olen saanut kaverin lenkille ja näin ollen päässyt helpommalla. Lenkit ovat olleet kevyempiä, mutta pääasia, että hevot ovat liikkeelle päässeet, eivätkä pääse jumiutumaan. Ja se, että olen saanut olla ihmisten seurassa, on helpottanut olotilaani. Jään herkästi murehtimaan ja vatvomaan asioita, joten kiitos rakkaille ystävilleni, jotka ovat antaneet minulle muuta ajateltavaa.
Huomenna aion pitää sellaisen kivan kotipäivän, kerään voimia ja annan itselleni aikaa. Voinnin salliessa siivoilen ja ratsastelen hevoset kunnolla läpi. Nautiskelen myös ajasta koirien kanssa ja kunhan oleilen. Koitan pistää myös aivoja hitusen narikan puolelle :)
<3 Henna
Setäni siirrettiin keskiviikkona oman paikkakuntansa terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän sai oman huoneen, jossa on televisio sekä isot tilat liikkua ja hengittää. Lisäksi samalla paikkakunnalla asuu hänen 2 veljeään, siskonsa, ja lisäksi paljon serkkujani. Minun vanhemmat asuvat n. 40 km päässä, joten hekin pääsevät vierailemaan useammin. Mieltäni keventää se, että sosiaalisena henkilönä, setäni ei joudu olemaan paljoa yksin. Tälläkin reissulla meitä oli yhtäaikaa käymässä useampi sukulainen. Vanhin setäni, tätini ja toiseksi vanhin serkkuni. Oli ihana nähdä heitäkin pitkästä aikaa. Lisäksi kävin välillä kahvilla toisen serkkuni ja hänen tyttöystävänsä luona.
Hoitokin osastolla tuntuisi olevan erinomaista. Heti osastolle tullessani vastassani oli hoitajien ystävällisiä ja lempeitä kasvoja. Myös heidän vieraillessa huoneessa, oli palvelu erittäin ystävällistä ja inhimillistä. Heistä paistoi läpi halu auttaa ja olla lähellä. Myös huumorintajua hoitajilla oli, mikä on meidän sedän kanssa todella tärkeää - todellinen huuliveikko kun on. :) Näitten hoitajien käsiin oli hänet hyvä jättää huolenpitoon.
Voinniltaan setä oli paljon virkeämpi, hänen oli selkeästi helpompi hengittää, eikä ollut niin voimakkaassa lääketokkurassa eikä kipujakaan ollut. Suonensisäinen nesteytys oli poistettu ja ruokakin maistui paremmin. Hän jaksoi heittää huulta ja jutustella ihan niin kuin aina ennenkin. Tällä kertaa säästyin itkukohtauksilta. Sydämeni taakka keveni selkeästi, kun huomasin setälläni olevan kaikki hyvin. Tiedän, että toivoa paranemisesta ei ole, mutta se, että tällä hetkellä kaikki on "hyvin" - helpottaa minua.
Hyvää oloon on monta syytä. Se aikasemmassa postauksessa mainitsemani, uskovainen mies oli käynyt setäni luona antamanssa ns. sielunhoitoa. Kuuntelemassa ja rukoilemassa hänen puolestaan. Setäni oli halunnut turvautua Jumalan puoleen ja siten saanut rauhan sydämeensä.
Olin niin helpottunut, kun ehdin käydä vielä tällä viikolla setäni luona toistamiseen. Jotenkin, vaikka tilanne ei ole lupaava - sain vähän rauhaa sydämeeni. En pääse ihan jatkuvasti käymään terveyskeskuksella, koska välimatkaa on n. 150 km. Mutta jos tilanne on vielä sama 2 viikon päästä, kun olen lomalla - käyn vielä samanlaisen reissun. Se on vähintä mitä voin tehdä.
Täytyy myöntää, että olen aika uuvuksissa. Käyn hitaalla, en selviä normaaleista päivärutiineista ja tunnen oloni todella heikoksi. En muista syödä ja olen todella huolimaton. En osaa yhtään suunnitella asioita ja ennakoida, mitä normaalisti teen vähän liikaakin. Unet ovat jääneet vähille, ja elimistö käy ylikierroksilla. Sydämen rytmihäriöt ovat voimistuneet jälleen ja päähän on koskenut aikalailla. Lisäksi omien murheiden lisäksi kannan huolta läheisteni hyvinvoinnista. Joku sanoi minulle, että älä murehdi toisten asioista liikaa, kun omiakin on, mutta en voi olla välittämättä ja huolehtimatta myös läheisteni voinnista. Minä vain olen tällainen. Myös parilla läheiselläni on tällä hetkellä rankkaa, joten haluan myös tukea heitä, koska vaikka itsellä olisi kuinka raskasta - en vain yksnkertaisesti osaa olla välittämättä ja huolehtimatta. Sitäpaitse toinen toistamme tukien jaksamme paremmin eteenpäin. Vaikka fyysisesti en voi hyvin, olen onnellinen, että nyt minulla on hieman tyyntyneempi olo sisällä ja osaan ajatella muitakin asioita.
Olen saanut tällä viikolla hevosten liikutusapua ystäviltäni ja tuntilaisilta. Siitä on ollut valtavan iso apu, kun olen saanut kaverin lenkille ja näin ollen päässyt helpommalla. Lenkit ovat olleet kevyempiä, mutta pääasia, että hevot ovat liikkeelle päässeet, eivätkä pääse jumiutumaan. Ja se, että olen saanut olla ihmisten seurassa, on helpottanut olotilaani. Jään herkästi murehtimaan ja vatvomaan asioita, joten kiitos rakkaille ystävilleni, jotka ovat antaneet minulle muuta ajateltavaa.
Huomenna aion pitää sellaisen kivan kotipäivän, kerään voimia ja annan itselleni aikaa. Voinnin salliessa siivoilen ja ratsastelen hevoset kunnolla läpi. Nautiskelen myös ajasta koirien kanssa ja kunhan oleilen. Koitan pistää myös aivoja hitusen narikan puolelle :)
<3 Henna
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Kun sanoja ei löydetä.
Niin kuin eilen arvelinkin, halusin tulla tänne purkamaan ajatuksia tästä päivästä. Vaikka olenkin ihan sekaisin väsymyksestä ja tunteiden myrskystä, haluan yrittää purkaa tänne asioitani jotenkin edes. Tekstini saattaa olla taas jälleen todella sekavaa, koska en edes muista selkeästi kaikkea tältä päivältä. Mutta koittakaa ymmärtää.
Nukuttuani muutaman tunnin, lähdimme ajelemaan mieheni kanssa kohti sairaalaa. Setäni oli siis joutunut samaiselle syöpäosastolle hoitoon, jossa olin aikoinaan töissä kesän, heti valmistumiseni jälkeen. Paikka oli siis tuttu, ja vastaan osastolla tulikin heti tuttuja, entisten työtovereiden kasvoja. He katsoivat minua toki pitkään, ehkä tunnistaen, mutta emme kuitenkaan sen enempää keskustelleet.
Myös isäni oli hieman aiemmin saapunut sairaalalle ja ehtinyt viipyä hetken veljensä luona, ennen kuin me ehdittiin paikalle. Kävin ostamassa alakerran kukkakaupasta ison tulipunaisen ruusun setäni pöydälle, muiden sukulaisten tuomien ruusujen sekaan.
Uskomatonta, minä olen AMMATTILAINEN, ja nyt tuntui, etten kestänyt tuota sairaalaa ollenkaan. Sen tuoksuja, hoitajien valkoisia työasuja, vastaantulevan lääkärin stetoskooppia. Kammoksuin osastolla leijuvaa tuoksua, sillä se toi mieleeni työurani ensimmäisen kesän muistot, kun työskentelin k.o. osastolla. Useasti olin osavastuussa saattohoidoissa, ja näin ollen arvaatte, mitä olen mahdollisesti kokenut ja nähnyt. Olen urani aikana muutamia tapauksia lukuunottamatta osannut suhtautua työssäni näkemiini ja kokemiini asioihin suht ammatillisesti ja järjellä. Mutta nyt kun tilanne oli täysin toinen, kyse on läheisestäni, tunsin olevani täysin hukassa. En ollutkaan enää se "raudanluja ammattilainen", lähihoitaja Henna Vartiainen - vaan tunsin itseni avuttomaksi pikkutytöksi, joka ei ymmärrä asioista yhtään mitään.
Ennen ovesta sisään astumista, pysähdyin desinfioimaan käteni ovenpielestä olevasta pullosta ja kuulin puhetta selkeästi oven läpi. Oli lohduttavaa kuulla setäni ääni oven läpi - että meidän perheessä/suvussa kulkeva tavaramerkki, kova puheääni, on tallella. Ja tärkeintä, että ylipäätään hän jaksoi puhua vielä. Se antoi minulle rohkeutta astua huoneeseen, kun hetkeä aiemmin olin hississä tärissyt jännityksestä ja pelosta.
Vastassa olikin harmaa hahmo setästäni. Halasin niin rakasta setääni antaen suukon poskelle. Katsoessani häntä tarkemmin, oli hän entisestäänkin kuihtuneempi ja nuutuneempi - vain varjo lapsuuteni vahvasta sedästä. Hän on laihtunut viime vuosien aikana muutenkin, mutta nyt vielä lisää. Hänen hengityksensä rohisi voimakkaasti keuhkoissa olevan nestelastin vuoksi ja silmät katsoi tyhjyyteen voimakkaitten, huumaavien kipulääkkeitten vuoksi. Tässä vaiheessa en enää kestänyt, vaan murruin itkemään. Sain hetken nieleskeltyäni koottua itseni uudelleen.
Juteltiin voinnista, metsästysmuistoista, perheestä ja monista muistakin asioista. En edes enää kunnolla muista, mitä edes puhuimme - olin itsekin niin sekavassa mielentilassa. Kuitenkiin naurettiin ja hetkeksi surun tunnelmakin saatiin murrettua. Oli ihanaa huomata, että kaikesta tästä huolimatta paras piirre sedässä oli jäljellä - maailman paras huumorintaju ja hauskat jutut, joilla hän on minua pikkutytöstä asti hauskuuttanut.
Hänen väsyessä keskusteluista, ymmärsimme, etta nyt täytyy saada lepoa ja vähän nukkuakkin. Lähdin viemään setäni päivällisastioita käytävälle ja palatessani löysin isäni äänekkäästi itkemästä, käsi veljensä kädessä, painaen kädet otsaansa vasten. Samalla isäni nenästä alkoi vuotaa verta itkunpuuskan vuoksi ja aloin auttamaan häntä antamalla paperia ja pyyhkimään veritippoja lattialta. Koitin auttaa mahdollisimman hyvin, mutta olin itsekin itkusta sekaisin. Isäni murtuminen satutti minua kaikista eniten. Isäni on aina ollut se vahva, vahvin ihminen kaikista tuntemistani ihmisistä. Minun elämäni vahva kallio, perheen tukeva, ja pystyssä pitävä pylväs. Olen nänyt isäni aiemmin kerran liikuttuvan kyyneliin, meidän häissämme lähes 10-vuotta sitten. Nyt oli luuhistuttavaa nähdä isäni itkemässä kovaan ääneen surusta. Hän oli ennen murtumistaan sanonut setälleni "minä tulen taas pian käymään" "Olet todella rakas minulle" .
Isäni jäi lavuaarin eteen tyrehdyttämään nenäverenvuotoaan, kun minä menin vuorostani halaamaan setääni. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, kun annoin suukon hänen otsalleen ja sanoin myös rakastavansa häntä suunnattomasti. Uskalsin myös varovasti kiittää kaikesta, mitä hän on minun eteen tehnyt ja kiittää kaikista yhteisestä muistoista. Ja sanoin tulevani käymään pian taas uudelleen.
Hän lohdutti minua sanomalla "älä hätäile, kaikki menee ihan hyvin" Hän tietää itse, miten tässä tulee käymään. Isäni tuli vielä halaamaan veljeään ja halasimme kaikki kolme toisiamme sairaalavuoteen laidalla. Myös mieheni tuli halaamaan ja kysyi, voimmeko rukoilla hänen puolestaan. Hänelle sopi, lupasimme rukoilla. Setäni sekä meidänkin yhteinen tuttu, eräs uskovainen mies on menossa hänen luonaan käymään juttelemassa ja rukoilemassa. Tieto siitä rauhoittaa myös minun mieltäni ja kantaa hieman meidän kaikkien taakkaa.
Juttelimme hetken aikaa vielä ja sitten autoin setääni pitkälleen vuoteeseen. Muistutin vielä, että hoitajilla on käytössään hyvät kipu- ja pahoinvoinninestolääkkeet, joilla oloa saadaan helpotettua. Tärkeintä olisi, että olisi mahdollisimman vähän kipuja. Sanoimme heipat ja jätimme setämme lepäämään.
Käytävällä hetken taas itkettyäni, menin hoitajan puheille. Koska vierailumme aikana setäni sai puhelun pojaltaan, eikä enää jaksanut puhelimeen kunnolla puhua, saati sitten itse ottaa puhelintä käteen, ja vastata - päätin kysyä hoitajalta, saako sedän vointia tiedustella hoitajan kanslian kautta puhelimitse. Vastassani olikin hyvin nihkeää käytöstä, ilman mitään lämpöä ja empatiaa. Sain ihan asiallisen vastauksen, se oli ihan ok ja hyvin perusteltukin, siinä ei mitään ongelmaa ollutkaan.
Mutta silmiini pisti se tunteettomuuden ja kylmyyden aura, mikä hoitajasta huokui. Se sai minut kanalihalle. En olisi halunnut päästää naista lähellekkään setääni. Sen verran tätyy sanoa, että muistan kyllä tämän vanhemman hoitajan vuosien takaa, mutta muistin hänet lähinnä huumorintajuttomana henkilönä - en noin kylmänä ja kovana. Ehkä hän oli nyt juuri sellainen "raudanluja ammattilainen" - kuka tietää. Ehkä minä en sitten olekaan koskaan ollutkaan mikään ammattilainen sittenkään, olen aina toiminut omien vaistojen varassa ja elänyt ihmisten tunteita tunnustellen, lisäten siihen lämpöä, aitoa välittämistä ja ammattitaitoa, sitä vähäistä mitä on ehtinyt karttua.
En tiedä, tekisi mieli antaa jotakin kautta palautetta osastolle. Että nainen voisi jatkossa kiinnittää huomioita käytökseen, kun kohtaa itkevän ja epätoivoisen omaisen. Itse ainakin toivoisin hieman enemmän lämpöä tuollaiselle osastolle, missä kohdataan elämän kovia kohtaloita, luopumista, hyvästejä ja toivottomuutta. Lisäksi niille, joilla on toivoa - pitää luoda taistelutahtoa ja voimaa selviytyä sodasta syöpää vastaan. Näin minä näen asiat.
Jospa vuorossa ollut hoitaja oli vain väsynyt, työ ei nimittäin ole todellakaan helppoa, joten nostan hattua kaikille osastolla työsketeleville. Mutta toivottavasti tuo hoitaja aina ei ole tuollainen. Nämä potilaat ansaitsevat niin paljon parempaa hoitoa ja sitä lähellä oloa. Me hoitajat olemme sitä varten.
Tässä vähän tarinaa tästä päivästä. Onneksi illalla ystäväni tuli käymään luonani iltakahvilla minua piristämässä, ja sain muuta ajateltavaa. Nyt menen nukkumaan ja huomenna toinen ystäväni tulee minun luokseni ratsastelemaan. Näillä eväillä jaksan kyllä taas eteenpäin. Kiitos teille kaikille ihanille ystävilleni ja lukijoille lämpimistä kommenteista, ne ovat antaneet todella paljon voimia.
<3 Henna
Nukuttuani muutaman tunnin, lähdimme ajelemaan mieheni kanssa kohti sairaalaa. Setäni oli siis joutunut samaiselle syöpäosastolle hoitoon, jossa olin aikoinaan töissä kesän, heti valmistumiseni jälkeen. Paikka oli siis tuttu, ja vastaan osastolla tulikin heti tuttuja, entisten työtovereiden kasvoja. He katsoivat minua toki pitkään, ehkä tunnistaen, mutta emme kuitenkaan sen enempää keskustelleet.
Myös isäni oli hieman aiemmin saapunut sairaalalle ja ehtinyt viipyä hetken veljensä luona, ennen kuin me ehdittiin paikalle. Kävin ostamassa alakerran kukkakaupasta ison tulipunaisen ruusun setäni pöydälle, muiden sukulaisten tuomien ruusujen sekaan.
Uskomatonta, minä olen AMMATTILAINEN, ja nyt tuntui, etten kestänyt tuota sairaalaa ollenkaan. Sen tuoksuja, hoitajien valkoisia työasuja, vastaantulevan lääkärin stetoskooppia. Kammoksuin osastolla leijuvaa tuoksua, sillä se toi mieleeni työurani ensimmäisen kesän muistot, kun työskentelin k.o. osastolla. Useasti olin osavastuussa saattohoidoissa, ja näin ollen arvaatte, mitä olen mahdollisesti kokenut ja nähnyt. Olen urani aikana muutamia tapauksia lukuunottamatta osannut suhtautua työssäni näkemiini ja kokemiini asioihin suht ammatillisesti ja järjellä. Mutta nyt kun tilanne oli täysin toinen, kyse on läheisestäni, tunsin olevani täysin hukassa. En ollutkaan enää se "raudanluja ammattilainen", lähihoitaja Henna Vartiainen - vaan tunsin itseni avuttomaksi pikkutytöksi, joka ei ymmärrä asioista yhtään mitään.
Ennen ovesta sisään astumista, pysähdyin desinfioimaan käteni ovenpielestä olevasta pullosta ja kuulin puhetta selkeästi oven läpi. Oli lohduttavaa kuulla setäni ääni oven läpi - että meidän perheessä/suvussa kulkeva tavaramerkki, kova puheääni, on tallella. Ja tärkeintä, että ylipäätään hän jaksoi puhua vielä. Se antoi minulle rohkeutta astua huoneeseen, kun hetkeä aiemmin olin hississä tärissyt jännityksestä ja pelosta.
Vastassa olikin harmaa hahmo setästäni. Halasin niin rakasta setääni antaen suukon poskelle. Katsoessani häntä tarkemmin, oli hän entisestäänkin kuihtuneempi ja nuutuneempi - vain varjo lapsuuteni vahvasta sedästä. Hän on laihtunut viime vuosien aikana muutenkin, mutta nyt vielä lisää. Hänen hengityksensä rohisi voimakkaasti keuhkoissa olevan nestelastin vuoksi ja silmät katsoi tyhjyyteen voimakkaitten, huumaavien kipulääkkeitten vuoksi. Tässä vaiheessa en enää kestänyt, vaan murruin itkemään. Sain hetken nieleskeltyäni koottua itseni uudelleen.
Juteltiin voinnista, metsästysmuistoista, perheestä ja monista muistakin asioista. En edes enää kunnolla muista, mitä edes puhuimme - olin itsekin niin sekavassa mielentilassa. Kuitenkiin naurettiin ja hetkeksi surun tunnelmakin saatiin murrettua. Oli ihanaa huomata, että kaikesta tästä huolimatta paras piirre sedässä oli jäljellä - maailman paras huumorintaju ja hauskat jutut, joilla hän on minua pikkutytöstä asti hauskuuttanut.
Hänen väsyessä keskusteluista, ymmärsimme, etta nyt täytyy saada lepoa ja vähän nukkuakkin. Lähdin viemään setäni päivällisastioita käytävälle ja palatessani löysin isäni äänekkäästi itkemästä, käsi veljensä kädessä, painaen kädet otsaansa vasten. Samalla isäni nenästä alkoi vuotaa verta itkunpuuskan vuoksi ja aloin auttamaan häntä antamalla paperia ja pyyhkimään veritippoja lattialta. Koitin auttaa mahdollisimman hyvin, mutta olin itsekin itkusta sekaisin. Isäni murtuminen satutti minua kaikista eniten. Isäni on aina ollut se vahva, vahvin ihminen kaikista tuntemistani ihmisistä. Minun elämäni vahva kallio, perheen tukeva, ja pystyssä pitävä pylväs. Olen nänyt isäni aiemmin kerran liikuttuvan kyyneliin, meidän häissämme lähes 10-vuotta sitten. Nyt oli luuhistuttavaa nähdä isäni itkemässä kovaan ääneen surusta. Hän oli ennen murtumistaan sanonut setälleni "minä tulen taas pian käymään" "Olet todella rakas minulle" .
Isäni jäi lavuaarin eteen tyrehdyttämään nenäverenvuotoaan, kun minä menin vuorostani halaamaan setääni. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, kun annoin suukon hänen otsalleen ja sanoin myös rakastavansa häntä suunnattomasti. Uskalsin myös varovasti kiittää kaikesta, mitä hän on minun eteen tehnyt ja kiittää kaikista yhteisestä muistoista. Ja sanoin tulevani käymään pian taas uudelleen.
Hän lohdutti minua sanomalla "älä hätäile, kaikki menee ihan hyvin" Hän tietää itse, miten tässä tulee käymään. Isäni tuli vielä halaamaan veljeään ja halasimme kaikki kolme toisiamme sairaalavuoteen laidalla. Myös mieheni tuli halaamaan ja kysyi, voimmeko rukoilla hänen puolestaan. Hänelle sopi, lupasimme rukoilla. Setäni sekä meidänkin yhteinen tuttu, eräs uskovainen mies on menossa hänen luonaan käymään juttelemassa ja rukoilemassa. Tieto siitä rauhoittaa myös minun mieltäni ja kantaa hieman meidän kaikkien taakkaa.
Juttelimme hetken aikaa vielä ja sitten autoin setääni pitkälleen vuoteeseen. Muistutin vielä, että hoitajilla on käytössään hyvät kipu- ja pahoinvoinninestolääkkeet, joilla oloa saadaan helpotettua. Tärkeintä olisi, että olisi mahdollisimman vähän kipuja. Sanoimme heipat ja jätimme setämme lepäämään.
Käytävällä hetken taas itkettyäni, menin hoitajan puheille. Koska vierailumme aikana setäni sai puhelun pojaltaan, eikä enää jaksanut puhelimeen kunnolla puhua, saati sitten itse ottaa puhelintä käteen, ja vastata - päätin kysyä hoitajalta, saako sedän vointia tiedustella hoitajan kanslian kautta puhelimitse. Vastassani olikin hyvin nihkeää käytöstä, ilman mitään lämpöä ja empatiaa. Sain ihan asiallisen vastauksen, se oli ihan ok ja hyvin perusteltukin, siinä ei mitään ongelmaa ollutkaan.
Mutta silmiini pisti se tunteettomuuden ja kylmyyden aura, mikä hoitajasta huokui. Se sai minut kanalihalle. En olisi halunnut päästää naista lähellekkään setääni. Sen verran tätyy sanoa, että muistan kyllä tämän vanhemman hoitajan vuosien takaa, mutta muistin hänet lähinnä huumorintajuttomana henkilönä - en noin kylmänä ja kovana. Ehkä hän oli nyt juuri sellainen "raudanluja ammattilainen" - kuka tietää. Ehkä minä en sitten olekaan koskaan ollutkaan mikään ammattilainen sittenkään, olen aina toiminut omien vaistojen varassa ja elänyt ihmisten tunteita tunnustellen, lisäten siihen lämpöä, aitoa välittämistä ja ammattitaitoa, sitä vähäistä mitä on ehtinyt karttua.
En tiedä, tekisi mieli antaa jotakin kautta palautetta osastolle. Että nainen voisi jatkossa kiinnittää huomioita käytökseen, kun kohtaa itkevän ja epätoivoisen omaisen. Itse ainakin toivoisin hieman enemmän lämpöä tuollaiselle osastolle, missä kohdataan elämän kovia kohtaloita, luopumista, hyvästejä ja toivottomuutta. Lisäksi niille, joilla on toivoa - pitää luoda taistelutahtoa ja voimaa selviytyä sodasta syöpää vastaan. Näin minä näen asiat.
Jospa vuorossa ollut hoitaja oli vain väsynyt, työ ei nimittäin ole todellakaan helppoa, joten nostan hattua kaikille osastolla työsketeleville. Mutta toivottavasti tuo hoitaja aina ei ole tuollainen. Nämä potilaat ansaitsevat niin paljon parempaa hoitoa ja sitä lähellä oloa. Me hoitajat olemme sitä varten.
Tässä vähän tarinaa tästä päivästä. Onneksi illalla ystäväni tuli käymään luonani iltakahvilla minua piristämässä, ja sain muuta ajateltavaa. Nyt menen nukkumaan ja huomenna toinen ystäväni tulee minun luokseni ratsastelemaan. Näillä eväillä jaksan kyllä taas eteenpäin. Kiitos teille kaikille ihanille ystävilleni ja lukijoille lämpimistä kommenteista, ne ovat antaneet todella paljon voimia.
<3 Henna
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Minusta tuntuu, että luuhistun.
En tiedä rakkaat ystävät, miten jaksan tänne kirjoittaa tätä. Olen ollut todella uuvuksissa valmiiksi - ja nyt tuntuu, että tämä tilanne luuhistuttaa minut kunnolla. Toki olen kirjoitellut postiivis-henkisiä postauksia tänne viime päivinä, mutta vain siksi, että saisin muuta - hieman valoisampaa ajateltavaa, ja se on jonkin verran auttanutkin. Mutta nyt yritän kuitenkin olla rehellinen, ja kirjoitella tämän tilannepäivityksen teille, ja sitten ehkä mahdollisesti saatan pitää muutaman päivän tauon postauksissa, jos en jaksa tänne tulevien päivien tapahtumia kertoilla. Luulen kuitenkin, että voi käydä niin, että minun pakko tulla tänne purkamaan tunteitani, etten sekoa totaalisesti. Toivon, että ymmärrätte pointtini ja postauksieni sekavuuden.
Olen viime aikoina ollut vaitonainen, apea ja vähän salaperäinenkin. Olen saattanut aiheuttaa ystävilleni hämmennystä ja epätietoisuuden tunnetta, kun en ole osannut puhua asioista ja olen ollut vähän omituinen. Kovasti pyydän anteeksi sitä, joskus äärimmäisissä olosuhteissa jopa minäkin olen sulkeutuva, kun en osaa asioita sanoiksi pukea. En ole jaksanut kirjoitella facebookin keskusteluissakaan kuulumisiani kunnolla ja vointiani ystävilleni, jotka niistä kyselevät. En halua tästä asiasta facebookissa päivitellä tilaani epäselvästi vihjaillen, jotta en aiheuta siellä kauheaa kyselyryöppyä tai väärinymmärryksiä, kun en kuitenkaan halua siellä julkisesti kaikkien nähtävissä vastailla. Monikaan ei edes tiedä asioista, jotka ovat tällä hetkellä pinnalla. Lisäksi, minun on ajateltava serkkujani ja muita sukulaisiani, ja kunnioitettava heidän perheessä tapahtuvia vaikeita asioita.
Haluan kuitenkin teille tänne kirjoittaa, jotta tilanne selkiytyisi itseni lisäksi myös ystävilleni, jotka lukevat tätä.
Ei ole kauaa siitä, kun sain kuulla rakkaan setäni sairastuneen syöpään. Toivoni eli pienen hetken aikaa kuitenkin siitä, että jotain voitaisiin asialle tehdä. Olemassa on kuitenkin nykyään todella tehokkaat hoidot, joilla on saatu hyviä tuloksia ja monta henkeä pelastettua. Myös tätini sairasti taannoin syövän, ja hänen saamat hoidot purivat hyvin - ja syöpä saatiin taltutettua. Hän kuitenkin käy säännöllisesti kontrolleissa ja on ns. lääkärien suurennuslasin alla.
Näin hyvin ei kuitenkaan asiat ole setäni kohdalla. Pian diagnoosin jälkeen setäni syöpä todettiinkiin pitkään salaa muhineeksi ja näin ollen laajenneen ympäri kehoa. Etäpesäkkeitä on löytynyt keuhkoista, imusolmukkeista ja muista elintärkeistä elimistä - siis lähestulkoon jokapaikasta.
Launataina sain kuulla serkultani, että setäni munuaiset ovat lakanneet toimimasta, ja hän on joutunut sairaalaan. Olisin lähtenyt samantien sairaalalle, mutta olin töissä ja työputkeakin muutama yö jäljellä. Toisen setäni mukaan tilanne on vähän parempi, kun sairaalassa saa hoitoa, kivut saadaan pois ja muutenkin oloa helpotetaan.
Ammattilaisena ja syöpäosastolla työskennelleenä ihmisenä tiedän, että tällaisissa tilanteissa mitään ei juuri ole tehtävissä, ainoastaan ihme Taivaasta voi muuttaa asiat. Kaikista todennäköisimmin edessä on terminaalivaihe - saattohoito. Siinä tärkeintä on vain mahdollisimman kivuton ja helpotettu olotila - silloin kun ei muuta voida enää tehdä. Näin lääkäritkin olivat sanoneet - ja antaneet maksimissaan 2 viikkoa elinaikaa - todennäiköisesti vain yhden.
En juurikaan ehdi huomenna nukkua yövuoron jälkeen, kun lähdemmekin mieheni kanssa käymään sairaalassa setääni tapaamassa. Se on vähintä mitä voin tehdä. Minulla on 3 setää, joista kaikki ovat todella rakkaita minulle. Tämän setäni kanssa olen metsästellyt pikku tytöstä lähtien ja kun rakensimme kesällä 2010 tuota pientä talliamme, oli setäni auttamassa meitä. Hän on erittäin taitava kirvesmies, ja ilman häntä tallistamme ei olisi tullut läheskään noin huolellisesti ja ammattitaidolla tehty. Olen ikuisesti kiitollinen kaikesta työstä, minkä hän teki minua auttaakseen.
Jos minun suruni on tällaista, niin en voi kuvitellakkaan, miltä hänen lapsistaan tuntuu. Osa sukulaisista on tulossa käymään täällä savossa päin, muutama toiselta puolelta Suomea. Haluamme kaikki käydä rakaan setämme luona, ennen kuin on liian myöhäistä.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa, ja nytkin vain itken lohduttomasti, kun en varmasti huomennakaan osaa tehdä muuta, kuin itkeä. Tai sitten toisessa ääripäässä jäädyn täysin ja lamaannun. Minua pelottaa. Haluaisin sanoa ne oikeat sanat oikealla painolla, oikealla sydämellä. Haluaisin olla tahdikas, enkä vaikuttaa siltä, että hyvästelen. Kuitenkin haluaisin, että hän tietäisi, miten paljon häntä rakastan ja arvostan, ja miten kiitollinen olen kaikesta yhteisestä ajasta, mitä ollaan saatu viettää.
Tästä kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, ja kirjoitin tätä varmaan 5 tuntia yhteensä. Enkä tämä enempää enää jaksa. Tämä on varmasti sekava, kuin mikä - mutten nyt parempaan pysty.
<3 Henna
Olen viime aikoina ollut vaitonainen, apea ja vähän salaperäinenkin. Olen saattanut aiheuttaa ystävilleni hämmennystä ja epätietoisuuden tunnetta, kun en ole osannut puhua asioista ja olen ollut vähän omituinen. Kovasti pyydän anteeksi sitä, joskus äärimmäisissä olosuhteissa jopa minäkin olen sulkeutuva, kun en osaa asioita sanoiksi pukea. En ole jaksanut kirjoitella facebookin keskusteluissakaan kuulumisiani kunnolla ja vointiani ystävilleni, jotka niistä kyselevät. En halua tästä asiasta facebookissa päivitellä tilaani epäselvästi vihjaillen, jotta en aiheuta siellä kauheaa kyselyryöppyä tai väärinymmärryksiä, kun en kuitenkaan halua siellä julkisesti kaikkien nähtävissä vastailla. Monikaan ei edes tiedä asioista, jotka ovat tällä hetkellä pinnalla. Lisäksi, minun on ajateltava serkkujani ja muita sukulaisiani, ja kunnioitettava heidän perheessä tapahtuvia vaikeita asioita.
Haluan kuitenkin teille tänne kirjoittaa, jotta tilanne selkiytyisi itseni lisäksi myös ystävilleni, jotka lukevat tätä.
Ei ole kauaa siitä, kun sain kuulla rakkaan setäni sairastuneen syöpään. Toivoni eli pienen hetken aikaa kuitenkin siitä, että jotain voitaisiin asialle tehdä. Olemassa on kuitenkin nykyään todella tehokkaat hoidot, joilla on saatu hyviä tuloksia ja monta henkeä pelastettua. Myös tätini sairasti taannoin syövän, ja hänen saamat hoidot purivat hyvin - ja syöpä saatiin taltutettua. Hän kuitenkin käy säännöllisesti kontrolleissa ja on ns. lääkärien suurennuslasin alla.
Näin hyvin ei kuitenkaan asiat ole setäni kohdalla. Pian diagnoosin jälkeen setäni syöpä todettiinkiin pitkään salaa muhineeksi ja näin ollen laajenneen ympäri kehoa. Etäpesäkkeitä on löytynyt keuhkoista, imusolmukkeista ja muista elintärkeistä elimistä - siis lähestulkoon jokapaikasta.
Launataina sain kuulla serkultani, että setäni munuaiset ovat lakanneet toimimasta, ja hän on joutunut sairaalaan. Olisin lähtenyt samantien sairaalalle, mutta olin töissä ja työputkeakin muutama yö jäljellä. Toisen setäni mukaan tilanne on vähän parempi, kun sairaalassa saa hoitoa, kivut saadaan pois ja muutenkin oloa helpotetaan.
Ammattilaisena ja syöpäosastolla työskennelleenä ihmisenä tiedän, että tällaisissa tilanteissa mitään ei juuri ole tehtävissä, ainoastaan ihme Taivaasta voi muuttaa asiat. Kaikista todennäköisimmin edessä on terminaalivaihe - saattohoito. Siinä tärkeintä on vain mahdollisimman kivuton ja helpotettu olotila - silloin kun ei muuta voida enää tehdä. Näin lääkäritkin olivat sanoneet - ja antaneet maksimissaan 2 viikkoa elinaikaa - todennäiköisesti vain yhden.
En juurikaan ehdi huomenna nukkua yövuoron jälkeen, kun lähdemmekin mieheni kanssa käymään sairaalassa setääni tapaamassa. Se on vähintä mitä voin tehdä. Minulla on 3 setää, joista kaikki ovat todella rakkaita minulle. Tämän setäni kanssa olen metsästellyt pikku tytöstä lähtien ja kun rakensimme kesällä 2010 tuota pientä talliamme, oli setäni auttamassa meitä. Hän on erittäin taitava kirvesmies, ja ilman häntä tallistamme ei olisi tullut läheskään noin huolellisesti ja ammattitaidolla tehty. Olen ikuisesti kiitollinen kaikesta työstä, minkä hän teki minua auttaakseen.
Jos minun suruni on tällaista, niin en voi kuvitellakkaan, miltä hänen lapsistaan tuntuu. Osa sukulaisista on tulossa käymään täällä savossa päin, muutama toiselta puolelta Suomea. Haluamme kaikki käydä rakaan setämme luona, ennen kuin on liian myöhäistä.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa, ja nytkin vain itken lohduttomasti, kun en varmasti huomennakaan osaa tehdä muuta, kuin itkeä. Tai sitten toisessa ääripäässä jäädyn täysin ja lamaannun. Minua pelottaa. Haluaisin sanoa ne oikeat sanat oikealla painolla, oikealla sydämellä. Haluaisin olla tahdikas, enkä vaikuttaa siltä, että hyvästelen. Kuitenkin haluaisin, että hän tietäisi, miten paljon häntä rakastan ja arvostan, ja miten kiitollinen olen kaikesta yhteisestä ajasta, mitä ollaan saatu viettää.
Tästä kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, ja kirjoitin tätä varmaan 5 tuntia yhteensä. Enkä tämä enempää enää jaksa. Tämä on varmasti sekava, kuin mikä - mutten nyt parempaan pysty.
<3 Henna
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Esittelyssä Torpan Tykki
Tänään kävin vähän auttelemassa ystävääni hepojen liikutuksessa, ja näin ollen pääsin pitkästä aikaa entisen hoitohevoseni, Torpan Tykin, tuttavallisemmin Reiskan selkään. Nyt ajattelinkin kertoa Reiskasta vähän enemmänkin teille.
Reiska on "raivostuttavan suloinen" pieni suomenhevoslihapulla, johon tutustuin joskus vuosia sitten, kun ystäväni ja mieheni ovat serkuksia ja näin ollen vierailimme heillä. Sitä kautta pääsin tutustumaan Ressuun pienen ratsastelun merkeissä.
Myöhemmin, ehkä parin (?) vuoden jälkeen tutustuttiin ystäväni kanssa lähemmin, joten hevostelutkin tulivat vahvemmin mukaan kuvioihin oman ratsastusharrastuksen oltua jäissä jo useita vuosia. Aloin ratsastelemaan Reiskalla silloin tällöin, ja muuttaessani vuonna 2009 Kaaville, aloin käymään säännöllisesti tallilla, useita kertoja viikossa. Näin minusta tuli Reiskan hoitaja. Vapaan ratsastelun lisäksi tein tallihommia ja liikuttelin myöhemmin aktiivisesti myös ystäväni toista hevosta, lv-tamma Suezia. Se hevonen myös ansaitsee ihan iki-oman postauksensa, joten Sussusta en ala sen enempää tässä postauksessa tarinoimaan.
Reiska on kyllä persoonansa ja ulkoisen hapituksensa kanssa aivan valloittava tapaus. Sen silmäkulmassa on aina pilkettä, ja mielessä paljon idoita koiruuksista, mitä se voisi seuraavaksi kenties tehdä. Mitään hirveyksiä se ei kuitenkaan tee, vaan on vain sellainen pikku vekkuli. Samalla se on maailman huomionhakuisin ja hellyydenkipein pikku poni, vaikka itsehän tämä herra sitä ei myönnä ;) Ruoka on maailman tärkein asia, ja hillitön töhöttäminen tulee seuraavana.
Ja virtaa ponista ei puutu. Se on herkästi innostuva, kilpailuhenkinen ja pulleudestaan huolimatta sitkeä kuin mikä. Vaikka kuinka väsyttäisi, ei ruuna kyllä anna periksi - usein pitäisi saada olla ensimmäisenä. Reiska onkin todella liikenne / maastovarma, joka ei turhista vauhkoile ja näin ollen toimii tosi kivasti rauhoittavana tekijänä myös aremmalle hevoselle.
Reiskalla on parasta mennä ilman satulaa. Omasta mielestäni se ei satulaa tarvitse ollenkaan ihanteellisen selkänsä ja pyöreytensä ( kuulostipa kauniisti sanotulta :D ) sekä tasaisten askeltensa vuoksi. Kompastelu oli aikoinaan Reiskan heikkous, ja useasti sitä aina kuperkeikkoja yhdessä vedeltiinkin, mutta nykyään pulla on oikein tasapainoinen tallukka ja maastossa todellinen luottopuksu.
Minusta Reiskassa on parasta sen jääräpäisyys ja sitkeys. Se, että hevonen on vähä jäärä ja hömelö, viehättää minua. En välitä suuremmin pystyynkuolleista tai liian helpoista hevosista. Haluan aina, että hevosella on luonnetta ja aina jokin ässä hihassa. Juuri näiiten ominaisuuksien vuoksi rakastan tuota pulleroa.
Reiska on todella monipuolinen kaveri. Sillä voi ratsimisen lisäksi ainakin ajaa kärryillä / reellä, harrastaa hiihto/pulkka-ratsastusta, uida ja hyvin todennäköisesti vikeltääkkin, jos taitajia löytyisi ;)
Omistajan sanoin Reiska "on läsö jolla on alkoholiongelma, vähä niiku salkkarien seppo!" :D Olemmekin yhdessä epäilleet vuosikausia, että ruuna keittää salaa pontikkaa tallin ylisillä, ja hörpöttelee pitkin päivää mukavassa tuiskeessa. Joskus aikoinaan Vusella ja Reimalla tulikin tappelu viinoista, ja Vuse ottikin reiskalta aika lahjakkaasti turpaan. :D
Jos joku ei tiennyt, Kusko siis asui tuolla samaisella tallilla marraskuusta 2009 heinäkuulle 2010. Hoitelin parhaimmillaan siis kolmea heppaa, mikä oli toisaalta haastavaa, mutta toisaalta nautin näistä kolmesta, niin erilaisesta hevosesta. Olen nykyäänkin pyrkinyt omista kiireistäni ja omien heppojen ratsasteluista huolimatta käymään silloin tällöin myös entisten hoitoheppojeni luona, jotta suhde ei katkeaisi ja että pääsisi fiilistelelään ja verestelemään vanhoja muistoja rakkaissa maisemissa.
Tänään oli mukava päivä kaikenkaikkiaan väsymyksestä huolimatta ja vei kiitettävästi pois ajatuksia ikävistä asioista, joista kerron teille tarkemmin huomenna. Tähän loppuun laitan vielä muutamia kuvia tältä päivältä :) Huomatkaa kauniit ilmeet!
<3 Henna
Reiska on "raivostuttavan suloinen" pieni suomenhevoslihapulla, johon tutustuin joskus vuosia sitten, kun ystäväni ja mieheni ovat serkuksia ja näin ollen vierailimme heillä. Sitä kautta pääsin tutustumaan Ressuun pienen ratsastelun merkeissä.
Myöhemmin, ehkä parin (?) vuoden jälkeen tutustuttiin ystäväni kanssa lähemmin, joten hevostelutkin tulivat vahvemmin mukaan kuvioihin oman ratsastusharrastuksen oltua jäissä jo useita vuosia. Aloin ratsastelemaan Reiskalla silloin tällöin, ja muuttaessani vuonna 2009 Kaaville, aloin käymään säännöllisesti tallilla, useita kertoja viikossa. Näin minusta tuli Reiskan hoitaja. Vapaan ratsastelun lisäksi tein tallihommia ja liikuttelin myöhemmin aktiivisesti myös ystäväni toista hevosta, lv-tamma Suezia. Se hevonen myös ansaitsee ihan iki-oman postauksensa, joten Sussusta en ala sen enempää tässä postauksessa tarinoimaan.
Ja virtaa ponista ei puutu. Se on herkästi innostuva, kilpailuhenkinen ja pulleudestaan huolimatta sitkeä kuin mikä. Vaikka kuinka väsyttäisi, ei ruuna kyllä anna periksi - usein pitäisi saada olla ensimmäisenä. Reiska onkin todella liikenne / maastovarma, joka ei turhista vauhkoile ja näin ollen toimii tosi kivasti rauhoittavana tekijänä myös aremmalle hevoselle.
Reiskalla on parasta mennä ilman satulaa. Omasta mielestäni se ei satulaa tarvitse ollenkaan ihanteellisen selkänsä ja pyöreytensä ( kuulostipa kauniisti sanotulta :D ) sekä tasaisten askeltensa vuoksi. Kompastelu oli aikoinaan Reiskan heikkous, ja useasti sitä aina kuperkeikkoja yhdessä vedeltiinkin, mutta nykyään pulla on oikein tasapainoinen tallukka ja maastossa todellinen luottopuksu.
 |
| Luottoruunat minivaelluksen piknikillä keväällä 2010 |
Reiska on todella monipuolinen kaveri. Sillä voi ratsimisen lisäksi ainakin ajaa kärryillä / reellä, harrastaa hiihto/pulkka-ratsastusta, uida ja hyvin todennäköisesti vikeltääkkin, jos taitajia löytyisi ;)
 |
| Pientä hyppelyä marraskuussa 2009 |
 |
| Reiska kouluponina omistajansa kanssa |
 |
| Toverukset |
Tänään oli mukava päivä kaikenkaikkiaan väsymyksestä huolimatta ja vei kiitettävästi pois ajatuksia ikävistä asioista, joista kerron teille tarkemmin huomenna. Tähän loppuun laitan vielä muutamia kuvia tältä päivältä :) Huomatkaa kauniit ilmeet!
<3 Henna
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Nyt tulee paskapuhetta kerrakseen!
Ah, ihana kevät on saapunut ja sulava lumi alkaa paljastaa kaikkee kivaa talven jäljiltä. Meillä on nyt sitten sitä "kaikkee kivaa" paskan muodossa näkyvissä yllin kyllin! Aloittelin torstaina jokakeväisen urakkani, nimittäin talven jälkeisen tarhansiivouksen. On se hirmuinen määrä paskaa, mitä kaksi kaakkia kykenee tuottamaan. Vielä jos tässä pyöris kolmas hevonen pipanoimassa, olisin varmaan kusessa pahemman kerran :D
Täällä on ollut viime päivinä todella lämpimiä ilmoja ja vettäkin satanut aika runsaasti. Joka paikassa tulvii ja kaikki on ihan lällyssä sekä loskassa. Inhoan rapakelejä yli kaiken, mutta nämä on vaan joka vuosi urheasti kestettävä, jotta kesä pääsisi valloilleen.
Hevosilla on nyt karvanlähtö meneillään kiihkeimmillään, ja vaikka niitä kuinka harjailisi ja furminoisi - näyttää ne silti kapisilta koirilta. Ai että odotan sitä, kun ilmat lämpenee niin, että voin pestä molemmat ulkosalla kunnolla, siistiä harjat, hännät ym ja kiillottella muutenkin. Rakastan hevosen harjailua, puunailua ja rapsuttelua yli kaiken, voisin tehdä sitä vaikka kuinka pitkään.
Torstaina tosiaan oli aivan mahtavan lämmin päivä, mittari näytti parhaimmillaan reilu 10 astetta. Vaikka aurinko paistoi, ja teki kovasti mieli lenkille, päätin aloittaa pikkuhiljaa tarhan siivoilua. Se kun käy kätevästi vähän kerrallaan ottaessa, mitä lumen ja jään alta paljastuu. Sitäpaitsi jäätä vasten on todella hyvä haravoida. Rehellisesti sanottuna minua alkoi jo ahdistamaan se paskan määrä mikä näkyi, eikä yhtään asiaa helpottanut näky Karismasta, joka seisoi sen kaiken ihanuuden päällä.
Meillä pääsee tarhat täyttymään paskasta normaalia enemmän, koska hevosemme tarhaavat todella pitkään, vähintään 12 tuntia, mutta yleensä jopa 16. Talli onkin sitten helpompi siivota ja muutenkaan en tykkää turhasta hevosten tallissa seisottamisesta yhtään, varsinkaan meidän ponien, koska ovat niin aktiivisia liikkumaan ja turhautuvat ahtaassa boxissaan liikaa seistessään. Pakko heti perään huomauttaa, että karsinat ovat kyllä normikokoisia, reilun 9 neliön. Tietysti hevosillamme on vapaa heinä suoraan pyöröpaalista syötävänä, mikä lisää paskan tuotantoa. Vuse erityisesti onkin oikea lantalaitos, herra tuottaakin paskaa jopa rekallisen päivässä ;)
Ihan kaikki hevosenomistajat eivät siivoa hevostensa tarhoja. Enkä voi itse sitä kyllä mitenkään käsittää. Ymmärtäisin, jos tarhana toimisi useampien hehtaarien kokoinen metsälaidun. Moni on ihmetellyt, miksi siivoan hevosteni metsässä olevan tarhan. Miksi ihmeessä jättäisin siivoamatta? Ei tuollainen määrä paskaa ehdi mitenkään maatua, vaikka kuinka joku sellaiseen yrittäisi vedota ja siivoomatonta tarhaansa puolustella. Toki osa lannasta, joka on polkeutunut ja levinnyt hevosten jalkojen alla - liettyy sulavan lumen mukana ja kuivuessaan muuttuu kuivaksi karikkeeksi, ja se toki voi sinne jäädäkin pieninä määrinä. Mutta perus kosteat paskaläjät paikoilla, minne hevoset yleensä ulostavat - ne pitää kyllä siivota pois. En kestäisi katsoa, jos hevoseni joutuisivat seisomaan päivästä toiseen omassa paskassaan.
Omasta mielestäni meidän tarha on pikkasen liian pieni. Se todellakin saisi olla paljon suurempi ja parempipohjainen. Vuse ja Kaama ovat kuitenkin onneksi viihtyneet tarhassa, ja vaikka tarha onkin metsäpohjainen muutamine kivineen sekä puitten juurineen, ovat hevot pärjänneet siellä ilman mitään sen suurempia vahinkoja, jos muutamia hokinpolkemia ei lasketa mukaan. Hyvin ne siellä revittelee ja nauttii olostaan, kaiken lisäksi puut antaavat mukavasti suojaa. Ainoastaan kosteina vuodenaikoina eli näin keväällä sekä syksyllä, on tarha jonkin aikaa inhottavan kurainen. Itseasiassa tallilla, mistä Kuskon ostin, oli samantyylisessä maastossa oleva tarha. Kuitenkin joka tapauksessa, unelmoin kovasti sellaisestä pääomasta, jolla saisin kaikki paikat kuntoon ja tilukset toimivammiksi.
Suurta riemua ja iloa jälleen aiheutti siivotessa ja valtavia paskakasoja se toteamus, että "tässä lepää kaikki meikäläisen rahat". Samalla hetkellä Kusko kävelee viereeni vastasiivotulle alueelle, ja murjasee kunnon tortut siihen "huonepalvelijan" eteen :D Sitten vielä odotetaan hierontaa ja paijaamista kaiken työn keskellä.
Siivotessa hurahti nopeasti yhteensä n. 4 tuntia ja saldona 28 täpötäyttä kottikärryllistä. Ja tämä on vasta alkusoittoa ;) Siivous menee loistavasti hyötyliikunnasta, mikä tekee meikäläiselle vain ja ainoastaan hyvää!
Mutta eiköhän tässä ollut tarpeeks paskapuhetta yhdelle postaukselle. Olipa harvinaisen paskaa tekstiä tämä! ;D Kuitti!
<3 Henna
 |
| Ihan pikkusen vain kakkaa. |
Hevosilla on nyt karvanlähtö meneillään kiihkeimmillään, ja vaikka niitä kuinka harjailisi ja furminoisi - näyttää ne silti kapisilta koirilta. Ai että odotan sitä, kun ilmat lämpenee niin, että voin pestä molemmat ulkosalla kunnolla, siistiä harjat, hännät ym ja kiillottella muutenkin. Rakastan hevosen harjailua, puunailua ja rapsuttelua yli kaiken, voisin tehdä sitä vaikka kuinka pitkään.
Torstaina tosiaan oli aivan mahtavan lämmin päivä, mittari näytti parhaimmillaan reilu 10 astetta. Vaikka aurinko paistoi, ja teki kovasti mieli lenkille, päätin aloittaa pikkuhiljaa tarhan siivoilua. Se kun käy kätevästi vähän kerrallaan ottaessa, mitä lumen ja jään alta paljastuu. Sitäpaitsi jäätä vasten on todella hyvä haravoida. Rehellisesti sanottuna minua alkoi jo ahdistamaan se paskan määrä mikä näkyi, eikä yhtään asiaa helpottanut näky Karismasta, joka seisoi sen kaiken ihanuuden päällä.
 |
| Kapinen koira |
 |
| Eikö sitä lenkille tänään? |
Suurta riemua ja iloa jälleen aiheutti siivotessa ja valtavia paskakasoja se toteamus, että "tässä lepää kaikki meikäläisen rahat". Samalla hetkellä Kusko kävelee viereeni vastasiivotulle alueelle, ja murjasee kunnon tortut siihen "huonepalvelijan" eteen :D Sitten vielä odotetaan hierontaa ja paijaamista kaiken työn keskellä.
 | ||
| Päivän siivoussaldo näkyy tummempana :) |
Siivotessa hurahti nopeasti yhteensä n. 4 tuntia ja saldona 28 täpötäyttä kottikärryllistä. Ja tämä on vasta alkusoittoa ;) Siivous menee loistavasti hyötyliikunnasta, mikä tekee meikäläiselle vain ja ainoastaan hyvää!
Mutta eiköhän tässä ollut tarpeeks paskapuhetta yhdelle postaukselle. Olipa harvinaisen paskaa tekstiä tämä! ;D Kuitti!
<3 Henna
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Vihdoinkin pois postauspimennosta!
Ihanaa olla täällä taas, minulla on ollut ihan tukahduttavan kova ikävä postailua ja etenkin sitä, että blogini toimii tunteiden purkamisväylänäni. Ja toki teitä ei pidä unohtaa, rakkaat lukijat! Minulla on niin paljon teille kerrottavaa, joten meinaan haljeta innostuksesta!
Kuitenkin aloitan nyt maltillisesti ja teen näin kammottavan, reilun viikon postailutauon jälkeen tällaisen kuvapainotteisen postauksen pääsiäis-viikonlopusta, jonka sain siis viettää pitkästä aikaa vanhempieni luona Pielavedellä.
Heti alkuun täytyy kiittää miljoonasti ihanaisia ystäviäni H:ta ja A:ta , jotka hoitivat Kaaman ja Vusen viikonloppuna, kun mamma oli vähän tuulettumassa. Kiitos ihanuudet, ja muistakaa minua, kun vuorostaan teidän pullamössöt tarvitsee hoitajaa! :)
Oli aivan ihanaa heittää aivot narikkaan hetkeksi ja unohtaa arkiset paineet ja velvoitteet. Olin viimeksi käynyt kotipaikalla viime kesänä, joten reissu todellakin tuli tarpeeseen. En tainnut miettiä arkisia asioita kuin ehkä sen muutaman kerran, joten mieleni oli hyvinkin mukavasti lomalla .
Perjantaina vierailin hetken ajan anoppilassa, ennen kuin lähdin ajelemaan porukoille päin. Kimmon vanhemmat asuivat muutamien vuosien ajan toisella paikkakunnalla, mutta ovat nyt taas muuttaneet takaisin pielavedelle, mikä on loistavaa. Voimme vieraille samalla reissulla molempien vanhempien luona, joko yhdessä tai omilla tahoillamme.
Oli rentouttavaa ajella kotiin kuunnellen kunnollista, vanhaa ysäripoppia oman nuoruuden ajoilta ja fiilistellä vanhoja aikoja ja muistoja. Toisaalta tulin hetkellisesti jopa haikean surulliseksi, kun totesin olevani jo "vanha", enkä mikään villi ja vapaa teini. Onneksi ikä on vain numeroita, tärkeämpi merkitys on hapituksella ja elämänasenteella, kuin sillä, mitä lukemaa mittari näyttää. Siinä ei pitäisi olla meikäläisellä huomauttamista pahemmin, ainakaan tietty omasta mielestäni. ;)
Lauantaina vietettiin äidin kanssa semmoinen kiva ja leppoisa Äiti <3Tytär- päivä. Käytiin lenkillä, tehtiin ruokaa yhdessä, leikittiin maskeeraajia ja käytiin iltakahveella ystävämme luona. Tajusin jälleen, miten ihanaa on, kun on äidin kanssa läheisissä väleissä, ja että toinen on niin nuorekas ja leikkisä, että voidaan olla kuin parhaimpia ystävyksiä. Äidiltä olenkin perinyt lapsenmielisyyden, seikkailumielen ja virkeän elämänasenteen.
Sunnuntai menikin sitten armottomissa pilkkisessioissa ja kelkalla revitellessä. Aamupäivä vietettiin iskän ja Kimmon kanssa ahvenia narraamassa. Tällä kertaa taisi lähinnä käydä niin, että ahvenet narrasi meitä :D Syönti oli huonoa, mutta muutama isompi köllikkä nousi jäälle, sekä muutamia kymmeniä pikkusinttejä. Saaliista viis, päivä oli niin kaunis ja kaikki jotenkin niin kohillaan, ettei joku kalasaaliin puuttuminen meikäläisen päätä pakottanut. Ainut asia, mikä päätä pakotti, oli kelkkakypärä, jota päähän pukiessani niksautin niskani ikävästi.
Noh, pienestä kivusta huolimatta osasin nauttia täysillä kelkalla kiihdyttelyistä ja kovasta vauhdista, sekä hyppelyistä dyynien päältä. Mikään ei ole niin mukavaa, kuin painaa kaasua hetki ennen hyppyriä, ja vetää iso, hallittu loikka. Kelkka on siitä loistava ratsu, että se ei pahemmin kieltele, vaikka kuski oliskin muuten suht. hanurista. Tosin tällä reissulla kuski ei ollut hanurista,koska lähes poikkeuksetta Kimmo oli kuskina, ja minä sain vaan nauttia vauhdikkaasta kyydistä. Kertaalleen kävin päästelemässä meidän kissimirrillä ja sitten tyydyinkin vähän seesteisempään kyytin vanhemman mutta niin luotettavan turjakkeen kyydissä :)
Myöhemmin sunnuntai-iltana kävimme ajelemassa ympäri järveä maisemia katsellen ja välillä pysähdellen. Lopuksi kävimme keittämässä nuotiokahvit saaressa ja muuten vaan oleilemassa. Tässäpä "muutama" kuva päivästä.
Tässäpä kuulumisia ja kuvia pääsiäiseltä! Näppejäni kuumottaa ja aivoni raksuttavat ylikierroksilla jo seuraavaa postausta varten. En vaan nyt osaa ollenkaan päättää, mistä aiheesta aloittaisin ;) Mutta pidetäänpä linjat kuumina, niin ei pääsi tunnelma latistumaan! Ihanaa olla täällä taas!
<3 Henna
Kuitenkin aloitan nyt maltillisesti ja teen näin kammottavan, reilun viikon postailutauon jälkeen tällaisen kuvapainotteisen postauksen pääsiäis-viikonlopusta, jonka sain siis viettää pitkästä aikaa vanhempieni luona Pielavedellä.
Oli aivan ihanaa heittää aivot narikkaan hetkeksi ja unohtaa arkiset paineet ja velvoitteet. Olin viimeksi käynyt kotipaikalla viime kesänä, joten reissu todellakin tuli tarpeeseen. En tainnut miettiä arkisia asioita kuin ehkä sen muutaman kerran, joten mieleni oli hyvinkin mukavasti lomalla .
Perjantaina vierailin hetken ajan anoppilassa, ennen kuin lähdin ajelemaan porukoille päin. Kimmon vanhemmat asuivat muutamien vuosien ajan toisella paikkakunnalla, mutta ovat nyt taas muuttaneet takaisin pielavedelle, mikä on loistavaa. Voimme vieraille samalla reissulla molempien vanhempien luona, joko yhdessä tai omilla tahoillamme.
Oli rentouttavaa ajella kotiin kuunnellen kunnollista, vanhaa ysäripoppia oman nuoruuden ajoilta ja fiilistellä vanhoja aikoja ja muistoja. Toisaalta tulin hetkellisesti jopa haikean surulliseksi, kun totesin olevani jo "vanha", enkä mikään villi ja vapaa teini. Onneksi ikä on vain numeroita, tärkeämpi merkitys on hapituksella ja elämänasenteella, kuin sillä, mitä lukemaa mittari näyttää. Siinä ei pitäisi olla meikäläisellä huomauttamista pahemmin, ainakaan tietty omasta mielestäni. ;)
Lauantaina vietettiin äidin kanssa semmoinen kiva ja leppoisa Äiti <3Tytär- päivä. Käytiin lenkillä, tehtiin ruokaa yhdessä, leikittiin maskeeraajia ja käytiin iltakahveella ystävämme luona. Tajusin jälleen, miten ihanaa on, kun on äidin kanssa läheisissä väleissä, ja että toinen on niin nuorekas ja leikkisä, että voidaan olla kuin parhaimpia ystävyksiä. Äidiltä olenkin perinyt lapsenmielisyyden, seikkailumielen ja virkeän elämänasenteen.
 |
| Äiti <3 |
Noh, pienestä kivusta huolimatta osasin nauttia täysillä kelkalla kiihdyttelyistä ja kovasta vauhdista, sekä hyppelyistä dyynien päältä. Mikään ei ole niin mukavaa, kuin painaa kaasua hetki ennen hyppyriä, ja vetää iso, hallittu loikka. Kelkka on siitä loistava ratsu, että se ei pahemmin kieltele, vaikka kuski oliskin muuten suht. hanurista. Tosin tällä reissulla kuski ei ollut hanurista,koska lähes poikkeuksetta Kimmo oli kuskina, ja minä sain vaan nauttia vauhdikkaasta kyydistä. Kertaalleen kävin päästelemässä meidän kissimirrillä ja sitten tyydyinkin vähän seesteisempään kyytin vanhemman mutta niin luotettavan turjakkeen kyydissä :)
 |
| Meidän sapelihammas-tiikerit :) |
 |
| Isi <3 |
 |
| Kimzzi <3 |
 | ||
| Eräässä saaressa sijaitseva, jo vuosia sitten hyljätty kummitus-kartano hulppeine tiluksineen. Veret seisauttava paikka. |
Tässäpä kuulumisia ja kuvia pääsiäiseltä! Näppejäni kuumottaa ja aivoni raksuttavat ylikierroksilla jo seuraavaa postausta varten. En vaan nyt osaa ollenkaan päättää, mistä aiheesta aloittaisin ;) Mutta pidetäänpä linjat kuumina, niin ei pääsi tunnelma latistumaan! Ihanaa olla täällä taas!
<3 Henna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)