perjantai 1. helmikuuta 2013

Koti tekee ihmisen terveemmäksi

Aika kliseinen otsikko, mutta se vaan on niin !

Vietettyäni viikon sairaalassa, sitä taas tajuaa asioita paljon selkeämmin. Miksi tavoitella kuuta taivaalta, kun pienetkin asiat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi ?  Koti ja sitä lämmittävät ihmiset sekä lemmikit ovat jotain niin rakasta.   Olen sellainen kotihiiri, jolle ei tule tylsää yksikseenkään, vaan aina jotain puuhaa on tehtävänä. Ja vielä parempaa, jos voi jakaa asioita tärkeitten ihmisten kanssa ja nauttia kaikesta ihan arkistenkin touhujen keskellä.   Sellaista on elämä omakotitalossa ja erityisesti maalla, eläintenkin parissa.


Kuten aiemminkin mainitsin, minua vaivasi koti-ikävä jo valmiiksi, kun olin menossa 15.1.  osastolle synnytyksen käynnistystä varten.  Melkeinpä itkeä tihrustin lähtiessäni kotipihasta ja rapsutellessa elukat sanoakseni heipat.   Silti se parisen vuorokautta, mitä osastolla vietin - meni todella nopeasti ja niin kuin aiemmin tässä postauksessa mainitsin,  olin itkuinen ja pettynyt, kun minut passitettiin kotiin ilman mitään tulosta. Osastolla oli  niin turvallista olla - hyvä odottaa alkavaa synnytystä ammattilaisten avustamana ja ympäröivänä. Kuitenkaan  synnytys ei vaan käynnistynyt ja siksi piti lähteä kotiin kypsyttelemään paikkoja luonnonmukaisemmin.

Noh, synnytyshän sitten käynnistyikin kotosalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, ja lähdettiinkin aika reippaasti kohti sairaalaa. Matkalla ehdin miettiä jo kaikenlaista ja välillä pelkokin valtasi mielen velloen vatsaa vimmatusti -  mutta sisimmässäni odotin kovasti, että kaikki olisi jo ohi ja että saisin pienokaisen syliini. Viimeinen kuukausi oli ollut yhtä tuskien taivalta painavan mahan, särkyjen ja jatkuvan pissahädän vuoksi. Olin jo niin valmis toimimaan.


Koko reilun 30 tunnin härdellin päätyttyä tiistai aamuna kiireelliseen sektioon, olo oli helpottunut ja sainkin levätä kunnolla operaation jälkeen. Sain kipulääkettä epiduraalipumpun kautta  vajaa kaksi ensimmäistä vuorokautta ja sitten alettiin kipulääkitystä purkaa pikkuhiljaa, omasta tahdostani. Jo leikkauspäivän iltana söin iltapalan vuoteen laidalla huimauksen ja heikotuksen tuudittamana, mutta itsellä oli sellainen tunne, että oli vain pakko päästä ylös.  Ylösnousut olivat yhtä tuskaa, varsinkin siinä vaiheessa kun oli kulunut muutama päivä leikkauksesta, ja en saanut enää kuin Panadolia ja Buranaa kivunlievitykseen. En voinut käyttää vatsalihaksiani ollenkaan, olin kiinni kaikenmaailman letkuissa ja yskiminen, aivastelu sekä nauraminen tuotti aikamoista särkyä.  Mutta olin päättänyt kuntoutua nopeasti, päästä eroon letkuista, päästä huolehtimaan vauvastani ja ehkäpä pian kotiutumaankin. Joten leikkauksesta seuraavana päivänä lähdin kävelemään, aluksi ihan vain pieniä matkoja wc-reissujen muodossa ja pikkuhiljaa lisäsin matkojen pituutta kivun sallimissa rajoissa.  Oloni oli kieltämättä heikko, olin valkea kuin lakana leikkauksessa menetetyn runsaan verimäärän vuoksi. Mutta yritin sisukkaasti pärjätä. Alkuun minua kuitenkin kuljetettiin vuoteella tapaamaan vauvaa ja pian kävelinkin sinne pyörätuoli tai tippateline tukenani. 

Muutama ensimmäinen päivä meni unenkin suhteen oikein hyvin, kun sain olla lähestulkoon yksin omassa huoneessa ja huone toverini oli hiljainen tapaus. Lisäksi voimakas lääkitys lisäsi pökkyräisyyttä ja uneliaisuutta.  Vauvakin oli tehohoidon yksikössä hoidossa,  tosin "ei niin hädässä olevien" vauvojen puolella.   Olipas hyvin selostettu :D  Mutta jokatapauksessa,  Onni oli siellä hoidossa minun heikkouden ja tulehduksen vuoksi sekä olihan hänellä itselläänkin pitkittyneen synnytyksen jäljiltä tulehdus, joka vaati suonensisäistä antibioottia ja jokapäiväisiä verikokeita. Kuitenkin Onni voi koko ajan hyvin ja saatiinkin palautetta pojan rentoutudesta ja reippaudesta.  Olimme molemmat myös raskausdiabetekseni vuoksi sokeriseurannassa.  Lämpö, sokeri ja verenpaine seurattiin useita kertoja vuorokaudessa, leikkaushaavani tarkistettiin joka vuorossa sekä mahaani paineltiin tutkittaessa kohdun palautumista. Positiivista sen verran, että huomasin virtsarakossani olevan jälleen tilaa!   Minun ei enää tarvinnut juosta joka välissä wc:ssä :)

Maitoa minulla ei meinannu alkuun irrota millään, ja se kuulemma on hyvin yksilöllistä, miten maito alkaa nousta rintoihin. Hätäilinkin kovasti sitä, miksi maitoa ei ala tullakaan ja itkuisena kyselinkin sitä kätilöiltä, mikä minua mahtaa vaivata.  Kuulemma myös leikkaus, tulehdus ja menettetty veri vaikuttaa hidastavasti maidon nousemiseen. Mutta koska vauvan on erittäin tärkeä saada synnyttyään äidin ternimaitoa eli kolostrumia, aloin vimmastusti heti harjoittelemaan rintojeni lypsämistä, jotta saisin edes muutaman millilitran vauvalleni tätä tärkeää eliksiiriä.  Pikkuhiljaa rintani alkoivatkin heräämään ja maidon eritys on kiihtynyt pikkuhiljaa. Alkuun pienet, 2-5 ml ruiskut täyttyivät lypsetystä ternimaidosta ja pian pääsinkin jo imettämään vauvaa. Minulla on hyvin matalat rinnanpäät, joten joudun käyttämään rintakumia imetyksen apuavälineenä,  ainakin näin alkuun.  Mutta parempi niinkin, kuin että poika ei saisi rintamaitoa ollenkaan.


Vauvamme on iso ja potrakka poika,  ja koska syö todella runsaasti -  tarvitsee poika rintamaidon lisäksi silloin tällöin vastiketta, jotta hän saisi mahansa täyteen.   Imetän useita kertoja päivässä ja pitkän kaavan mukaan, koitan rentoutua, juoda ja syödä hyvin, sekä stimuloida rintojeni toimintaa myös lypsämällä, hieromalla, lämpöhoidolla sekä rintapumpun avulla. Käytän myös imettäessä maidonkerääjää toisessa rinnassa.  Imettämiseen menee aikaa useita tunteja vuorokaudessa mutta pääasia, että poika saa mahdollisimman paljon minulta ravintoa, joka on huomattavasti ravitsevampaa ja tärkeämpää vastikkeeseen verrattuna. Lisäksi se sisältää luonnollisia suojaavia aineita, jotka lisäävät vauvan vastustuskykyä.   Silti koen huonoa omaa tuntoa rintojeni tuotannon puutteellisuudesta ja viime yönä sorruin itkemään, kun maitoa ei tullut riittävästi pojan tarpeisiin.  Tiedän, että stressaaminen ja oma hermoilu vain pahentaa asiaa, mutten mahda sille mitään että rakastan poikaa niin valtavasti ja haluaisin hänelle tarjota vain parasta. Ja siksi koen itseni riittämättömäksi ajoittain.  Mutta koitan pitää järjen päässäni ja olla armollinen itselleni, rentoutua ja antaa asioiden liikkua omalla painollaan.   Myös omaan hemmotteluun pitää varata aikaa, jotta olisin rento, iloinen mamma ja jaksaisin paremmin arjen keskellä.  Silloin maitoakin heruu paremmin.


Mutta jatkan vielä hetken sairaala-tarinaa.   Poika pääsi osastolle huoneeseeni vierihoitoon torstaina aamupäivällä,  2 päivää synnytyksen jäleen ja olin niin onnellinen saadessani lapsukaiseni jatkuvasti vierelleni.  Minulla oli mahdollisuus viedä poika hoitajien kansliaan hoitoon, jos halusin käydä suihkussa tai kanttiinissa, mutta en raaskinut sitä kovinkaan useasti tehdä. Kävin suihkussa Kimmon ollessa paikalla ja pariin otteeseen kävimme kahvilla kanssa kahdestaan, jolloin veimme lapsen "hoitoon".  Emme kuitenkaan raaskineet viipyä kauaa, koska olimme molemmat niin silmittömän rakastuneita pikku Onniin, että halusimme lähes välittömästi takaisin vauvamme luo.


Pian sainkin sitten seuraa huoneeseen ja loppupeleissä meitä olikin 3 äitiä samassa huoneessa - vauvoineen.   Ja voitte kuvitella, millaista elämä silloin on.  Jokaisen vauva itkee vuorotellen ja jokainen joutuu touhuamaan ja pitämään melua - myös keskellä yötä.  Varsinkin, kun yhden äidin lapsi oli todella itkuinen, vauva itki lähes jatkuvasti ja nukkui todella pienissä pätkissä.  Itse olen vielä äärimmäisen herkkä nukkumisen suhteen, jännitän vierasta ympäristöä sekä seuraa ja olen muutenkin kärsinyt paljon unettomuudesta elämäni aikana.  Ja sitten, kun lisätään vielä melun sekaan omat kivut, uudet haasteet vauvan kanssa ja seuran jännittäminen - on soppa valmis.  En saanut kolmeen yöhön nukuttua juuri ollenkaan, päivälläkin vain torkuin ja olin todella uuvuksissa. Onni onneksi nukkui aina todella hyvin ja oli helppohoitoinen tapaus -  kunhan vaan pikku herralla on runsaasti maitoa nassussaan. Muutenkin poika on hyvin lungi, ei kiukuttele turhia vaipanvaihdossa, pyllynpesussa, tai muutenkaan. Ainut mikä saa pojan itkemään ja  kiukuttelemaan,  ovat yhdistettynä hitaasti maitoa luovuttava rinta ja kovaksi yltynyt nälkä.


Unettomuus alkoi painaa pahemman kerran ja olin todella uuvuksissa sekä itkuinen loppuviikosta. Mutta varmasti hormooneilla oli oma osuutensa, meitä olikin siellä sankka joukko "hormooni-hirviöitä" osaston täydeltä  ja välillä itkettiin porukallakin :D    Täytynee kiitellä toisia äitejä, oltiin kaikki "samassa veneessä", joten vertaistuki ja yhteiset juttuhetket olivat kultaakin kalliimpia. Heiltä sainkin tukea itsekin paljon ja sain sitä toisille antaa myös. Molemminpuolinen ymmärrys ja joustavuus kaiken keskellä oli tärkeää.   Parin äidin kanssa vaihdoin numeroita ja eräs tulikin tapamaamaan minua erikseen toiselta osastolta.  Olin tutustunut häneen edellisellä viikolla, kun olimme molemmat synnytyksen käynnistelyissä odottelemassa, että jotain tapahtuisi. Hän tiesi, että viimeistään keskiviikkona olisin osastolla uutta käynnistys-yritystä varten.  Nyt olimme jo molemmat synnyttäneet ja oli aivan ihana tavata hänet uudelleen ja vaihtaa numeroita tulevan varalle, jos joskus vaikka tapaisimme kahvittelun merkeissä.

Unettomuus ja uupumus sai todellisen kliimaksinsa, kun oli tullut sunnuntai ja olin valvonut monta yötä sekä päivää yhteensä muutaman tunnin pätkittäisillä torkuilla. Olin aivan naatti. Aiemmin päivällä meille oli luvattu pääsy kotiin, ja kun olin juuri itkenyt onnesta - se peruuntui yllättäen lastenlääkärin toimesta. Vauvan tulehdusarvo ei ollut tarpeeksi matala.  Lapsen terveys ennen kaikkea, tottakai -  mutta silti olin hyvin pettynyt enkä mahtanut katkeralle itkulleni mitään. Olin niin poikki jatkuvasta valvomisesta ja odotin niin kovasti kotiin pääsyä, omaa sänkyä ja kunnollista rentoutusta - omaa rauhaa.   Olin ehtinyt jo pakata laukkuja ja vaihtaa vaatteetkin ylleni.  Oli äärimmäisen tympeää pukea sairaalakamppeet päälleen uudelleen ja todeta, että ensi yö valvotaan taas. En kuitenkaan ole missään nimessä pettynyt saamaani hoitoon, vaan äärimmäisen kiitollinen sekä itseni että lapseni hyvästä ja ammattitaitoisesta huolenpidosta.  Osastolla hoito oli todella hyvää ja asiantuntevaa.  Lääkärien ja kätilöiden turvallisissa käsissä oli hyvä olla.   Erityiskiitoksen ansaitsee eräs synnytyksessäni avustanut kätilö, joka onneksi sattui olemaan silloinkin vuorossa, kun sektioon vihdoin ja viimein päädyttiin. Hän oli uskomattoman rauhoittava ja turvallisen tuntuinen vanhempi täti,  joka toi minulle ja miehelleni todella rauhallisen olon lopussa kuollettavan tuntuisesta tuskastani huolimatta.


Sunnuntai päivällä aiemmin tapahtunut, kotiutukseen liittynyt pettymys sai vielä katkeraa lisämaustetta, kun olin saanut Onnin nukkumaan omaan pikku boksiinsa ja itse aloin katsomaan putouksen uusintaa televisiosta. Kello oli tuolloin 18:30 ja olin kieltämättä väsynyt.  Mutta koin todellisen yllätyksen, kun seuraavaksi havahduinkin hoitajan kutsuviin ääniin ja herättävästi koskettavaan käteen:  Onni oli itkenyt boksissaan, ja minä en ollut herännyt.  Olin kuin varkain nukahtanut ja vaipunut niin sikeään uneen, etten pojan itkua kuullut.  Kello oli onneksi vain 19, eli en ollut nukkunut pitkään,  ja hoitajakin kertoi olleensa huoneessa ja ihmetelleensä, kun poikani oli hetken ehtinyt itkeä eikä äitistä ollut kuulunut mitään. Hän kun vielä sanoi, että minusta kun aina on puhetta irronnut lapselleni.  Eli onneksi Onni ei pitkään ehtinyt itkeä ilman aikuisen turvaa.   Silti menin tapauksesta tolaltani ja aloin hysteerisesti itkeä -  olin sillä hetkellä ehkä maailman huonoin äiti, joka ei herää lapsensa lohduttomaan itkuun eikä vastaa itkuun lempeillä sanoillaan,  silittele ja rauhoittele pienokaistaan - ota tätä lämpimään syleilyynsä. Syyllisyydentunto oli luuhistaa minut ja tunsin kamalan painon harteillani.  Hoitaja lohdutti ja muistutti, että olin valvonut monta vuorokautta - joten tapahtuma oli hyvin luonnollinen,  eikä todellakaan ensimmäinen kerta osastolla. Silti minusta tuntui pahalta ja itkinkin silmät päästäni lähes koko illan hoivaten lasta ja soitellen parille läheiselleni saadakseni purkaa tunteitani.  Puhelujen jälkeen oloni helpottui huomattavasti,  mutta silti vieläkin muistelu tuntuu pahalta.  Rakastan lastani niin paljon, että meinaan välillä tukehtua.

Rakkain <3
Maanantaina kotiin päästyäni olin niin onnellinen ja elämää kotosalla osaa arvostaa taas.  Tunsin itseni välittömästi terveemmäksi ja tarmokkaammaksi, kun pääsin tuttujen touhujen ääreen ja lähelle rakkaitani.  Pääsin samana iltanan siivoilemaan tallia ja hevosia olen juoksutellut liekassa kentällä.  Ratsastaa en saa neljään viikkoon, eikä se kyllä tällä hetkellä mieleeni tulisikaan vaikka ikävä satulaan on jo kova.  Nyt minun on ajateltava omaa hyvinvointia myös siltä kantilta, että minun on oltava kunnossa voidakseni pitää huolta Onnista.  Vaikka herään useita kertoja yössä lasta imettämään sekä tarvittaessa kuivittamaan, ja monesti uudelleen uneen pääseminen on vaikeaa - olen niin tyytyväinen saadessani olla kotona. Ja kestän kyllä pienen väsymyksen aivan eri tavalla.  Vauvan hoivaaminen on tuntunut todella luonnolliselta -  aivan kuin joku olisi asentanut minuun synnytyksen aikana usb- muistitikun, jonka kautta olen saanut eväät äityiteen ja jotain aivan ihmeellisiä vaistoja.  Olen aina ollut kokematon ja jopa varoivainenkin lasten kanssa, en ole oikein osannut / uskaltanut käsitellä niitä, koska tilaisuutta kokemuksen kartoitukseen ei ole juurikaan ollut.  Mutta nyt on tilanne toinen, lapsi on omani ja on aivan  uskomaton tunne, miten tiukka side välillämme onkaan ja millaista hoivaamisen tarvetta sitä kokeekaan omaan lapseen ja miten toisen eteen voisi antaa vaikka henkensä.

Äitiys on tuonut mukanaan paljon erilaisia tuntemuksia ja vanhemmus on vaikuttanut vahvasti myös parisuhteeseemme. Niistä kerron lisää tulevaisuudessa.   Nyt on aika lopettaa tämä postaus, ennen kuin tämä paisuu turruttavan  pitkäksi ! :)

<3 Henna




42 kommenttia:

  1. Voiii miten ihania kuvia!:) <3 Pittee tulla tuasee käymää, ikävä jo on!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuletule <3 ja toivon mukaan päästään pian jo yhteisille pikkulenkeillekin :))

      Poista
  2. Oiih, olipa rakkaudentäyteinen teksti. Kaikkine rehellisine piirteineen. Olet ihana äiti. <3

    VastaaPoista
  3. Sinusta jos jostain ihmisestä tuota rakkautta irtoaa <3 :) Ihanaa kun pääsitte terveinä kotiin ja varmasti olet paras mahdollinen äiti, turhaan koet mitään riittämättömyydentunnetta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ystävä-rakas, sitä kun saa rakkautta osakseen - niin on helppo sitä myös ammentaa muille. Onneksi se on sellainen voimavara, mikä vaan lisääntyy tuhlatessa! :))

      Poista
  4. ihana teksti <3 kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! tv. blogisi pitkäaikainen lukija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 kiitokset myös muiden perheenjäsenten puolesta! :)

      Poista
  5. Pakko todeta nyt toisen kerran, että on vaan niin mahdottoman suloinen lapsi, tuitui<3 Turhaan tunnet syyllisyyttä mistään, olet oikein loistava ja rakastava äiti, Onni ei voisi parempaa toivoa! Kyllä ne rutiinit sieltä varmasti nopeasti löytyy ja homma alkaa tuntua tutummalta. Aika hujahtaa kuule äkkiä, piankos jo saatte juosta Onnin perässä pää kolmantena jalkana kun pikkuvesseli viilettää maailman ihmeitä tutkimassa. :)

    -Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä se varmasti ajan kanssa alkaa lutviutumaan ja nyt on jo paljon selkeämpää, kuin pari päivää sitten :) Kiitoksia kovasti, Onni on kyllä niin suloinen pikku aarre, että kaikkensa sen eteen kyllä tahtoo antaa <3

      Poista
  6. Elä turhaan huoli siitä, kun et heti herännyt! Niin varmasti käy kenelle tahansa, joka olisi sinun sijassasi. Ja onhan lapsella vielä paaljon aikaa olla sunkanssa ja sulla hoitaa sitä. Vaikka ymmärrän kyllä, että se haittasi sinua. Älä silti ole liian kriittinen itsellesi! Olet varmasti sellaisenaan mahtava äiti! Minä ainakin olen aivan varma siitä. :) Ihanaa on huomata, miten huolehtivainen äiti olet. :) Ihania hetkiä pojanpätkylän kanssa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia <3 niin moni muukin on mulle sanonut, että varmasti aika normaalia kuukahtaa hetkeksi, kun on valvonut ja väsynyt :) Joten olen jo asian kanssa ihan ok, ihmisiä tässä vaan ollaan eikä koneita :) Kyllä sitä tuota lasta rakastaa niin mahottomasti, että parhaansa kyllä haluaa yrittää ja kaikki omat tarpeet tuntuu vähäpätöisemmiltä :)

      Poista
  7. Ei ihme, jos nukuit sikeästi kaiken kokemasi jälkeen! Olet varmasti silti paras mahdollinen äiti odotetulle pikkuisellenne :)

    VastaaPoista
  8. Huh, rankkaa on varmasti ollu mutta onneks se on taatusti tuhannesti sen arvosta ! :) Ihanaa että kaikki on kunnossa. Tosta tekstistä kyllä todellakin huokuu rakkaus ja välittäminen, hirveesti tsemppiä arkeen pikku söpöliinin kanssa ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan se aikamoin show, mutta onneks nyt ollaan jo hyvin elävien kirjoissa ja liikkuminenkin alkaa sujua ihan eri tavalla ! :) Kiitoksia, kyllä sitä ollaan ihan överisti rakkaus- ja vauvahuuruissa täällä :DD <3

      Poista
  9. voi pojat miten onki sulonen!! =) kuulostaa osittain tosi tutuilta sun terinat. kun mä sain nupun, joutu se heti synnytyksen jälkeen tehotarkkailuun sydämen lisä-äänien takia. normaali synnytysstressiä, ohimenevää, tiedän nyt, mutta sillon nuorena äitinä ei sitä mulle kukaan kertonu. vaikka vaan 1 vrk meni eri osastoilla, luulen että se vaikutti maidon nousuun. kun salissa en saanu vauvaa ees hetkeks paidan alle imemistä opetteleen. maitoo alko tihkua vasta 4. päivänä, mutta sit kyllä siitä eteenpäin alko pikkuhiljaa tulla aina enemmän.
    oskari ehti olla vaan sen 1 vrk:n vierihoidossa, kun joutu moneks päiväks teholle, just tulehusarvojen nousun takia. Ei siinäkään mitään hätää ollu, mut itellä oli niin paniikki! viikko meni sit yhteensä sairaalassa, ennenku kotiin päästiin. ja ihan kamalin helleviikko olikin, hiki, veri, maito, kaikki eritteet, huh. nukkuminen oli just se haastavin osastolla. sain sinä yönä, kun oskari vietiin teholle illalla unilääkkeen, kun oli menny niin monta viikkoo muutaman tunnin yöunilla, että pää oli oikeesti seota. mut sit kun muitten vauvat itki, ajattelin vaan omaa vauvaa, joka ei ollukaan siinä missä piti, mun vieressä.
    enkä tiiä mikä siinä on, että äitinä tuntee huonommuutta, jos oma maito ei riitäkään. osku kasvo varsinkin ekat 3 kuukautta ihan ylipitkäks, painokäyrä laski -18:sta. imetin ja imetin ja imetin, kun maidon "pitäis" riittää, ja sitä "kyllä tulee kun vaan imettää". no, niin ei käyny, ja siitä 3 kk:sta eteenpäin oli lisämaito säännöllisesti tarpeen. se kolaus äitiydessä tuntuu vieläkin tuolla jossain. mut enpähän nyt mee niin helposti tuomitsemaan muitakaan, jotka joutuu korvikkeita käyttämään! =)
    lutusia hetkiä sinne teille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana, miten lohduttava kommentti, kiitos miljoonasti <3 Ihanan rohkaisevaa huomata, ettei ole tosiaan yksin näitten asioitten äärellä ja samantapaiset tuntemukset ovat myös muillakin olleet pinnalla :)

      Kyllä vastikkeen antaminen tuntuu edelleen pahalta ja tunnen itseni vajavaiseksi - mutta Luojan kiitos, rintamaidon eritys on lisääntynyt päivän päivältä ja vastiketta tarvitaan koko ajan harvemmin. Siitä olen kiitollinen ja tosi onnellinen :)

      Poista
  10. voi ei, oon niin onnellinen sun puolesta! oot aivan paras mahdollinen äiti pojallesi <3 tsemppiä vaan ihan kaikkeen!! ihanan ilmeikäs poika;)

    VastaaPoista
  11. Elä sinä kuule hättäile!!:) Jos valvomisen päästäkin valvoo, niin ei se kuule mualiman loppu todellakaan ole jos ei herää jos lapsi itkee! Siekii tarvihet pienen virranpalautuksen vain. Kohta huomaan että heräät taas joka ainuaan risahdukseen! Jos Onnin kulmakarva muuttaa asentoaan yöllä niin sinä pomppaat ja kahtelet jo että mitä mitä!!:)) Itekin imettäessä nukahdin kesken kaiken ja sitten säpsähdin hereille, kun toinen oli tyytyväisenä imemisensä hoitanu ja ruvennut nukkumaan!! Vauva-aika on ihmeellistä, mutta muista antaa armoa itsellesi. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Huomasin myös sellaista lahopäisyyttä, kun kulki aikamoisessa usvassa välillä, joko väsymyksen tai ihan vaan muuten usvaisen olotilan vuoksi. Miulle kans hoettiin tuosta imetyshommasta just sitä, että kyllä sitä tulee vaan ku imetät ja imetät ja imetät...joopajoo! kyllä, imetin ja imetin ja imetin ja lypsin ja lypsin ja tein vaikka mitkä temput niin ei sitä riittäny alussakaan koko tarpeeseen. Vastiketta miekin annoin lisukkkeena jo heti alkuaikoina. Pääasia on että lapsen nälkä tulee tyydytettyä! Pojalla laski painokäyrä alkuaikoina kans aikalailla ja sitten vaan piti lisätä taas vastikkeen määrää. Se ei oo mualimanloppu jos sitä maitoo ei tuu! Ei oo nekkään lapsen elämästä ohi menny, jotka ovat koko ajankin vastikeella elämän alkuun päässeet! Joten elä resssaa, sieltä tulee sen minkä tullee ja mitä ei tuu, niin sitten ei tuu! Mie kärsin kans huonosta omastatunnosta ensin asian suhteen, mutta keskustellesseni muiden kanssa aiheesta, huomasin sen että mieluummin se vauva ottaa sen rennomman äidin joka ei resssaa siitä maidontulosta kuin naamapunaisena pumpun kanssa itku silmäkulmassa viuhtoen! Pumpusta saa apua ja se edistää ainakin jonkin verran, toisilla enemmän. Mutta ymmärsit varmaan pointin...kirjoitan taas niin sekavasti!:DD mutta sehän on normaalia!!:DD

    Jos vielä tuntuu tuskalliselta se, että maitoa ei tarpeeksi tule, miettii tätä elämää ja suhteuttaa asioita. On niitä äitejä, jotka paskat nakkaa edes omista lapsistaan! ja ne jotka sanovat että en imetä vaan sen takia että tissit rupsahtaa!!!! No ei siinä, elämä on valintoja ja jokainen tekee omansa, mutta kun on tehnyt parhaansa, ei enempää voi vaatia. Pätenee aika moneenkin asiaan elämässä.

    Hormoonit on ihan hirveitä just synnyttäneenä. Itsekin itkeä tihrustin sairaalassa ollessa ja olin kans niiiiiin täynnä sitä paikkaa kun olisin vaan halunnut lähteä kotiin. Mekin vietimme osastolla muistaakseni 5 tai 6 pv. enneku päästiin kotiin. Voi sitä onnen tunnetta kun pääs takasi omiin ympyröihin!!!!!..Ja asian vierestä oli niin hauskaa, kun naapuri oli oottanu ja kytänny koko ajan millon me tullaan kotiin ja ampaisi heti välittömästi tuomaan ison kimpun kukkia!!:))))

    Mutta, mutta..ydin siis oli, että älä stressaa!! Muista suhteuttaa asioita silloin kun tuntuu että jokin asia meinaa kaatua päälle tai jos tulee jotain muita vaikka riittämättömyyden tunteita tms. 'Ota löysin rantein, älä jännitä...' :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo nyt oon onneks jo paremmin levännyt eikä yölläkään heräämiset tunnu tosiaan pahalta. sitä herää tosiaan jo vauvan vähän erilaiseen hengitykseenkin :D

      Niin, tuo maito homma on kyllä kimurantti - ei vaan mahda mitään jos ei irtoo vaikka kaikkensa yrittäisi. Onneksi tässä parin päivän aikana on taas pientä edistystä tapahtunut ja maitoa riittää taas enemmän ja vastikkeen tarve on reippaasti vähentynyt.

      Niin, kyllä se helpottaa mieltä ja omaatuntoa, että tietää tekevänsä kaiken lapsensa puolesta. Kyllä siitä kun lähdetään niin ei voi huonoa tulla :)

      Täällä on jo paljon rennonpi olo, kiitos enemmän maitoa tuottavien tissien :D Tänään on koko päivä menty tissimaidolla ! :D viime yönä sai tippasen vastiketta viimeksi.

      Kiitos hullun pitkästä ja älyhyvin tsemppaavasta viestistä, nähdään pian ystäväiseni! <3

      Poista
  12. Nyt vain luotat siihen, että ne äitinvaistot alkaa heräillä ja homma muuttuu pikku hiljaa luontevaksi. Sinulla on kuitenkin kaikkien tekstien perusteella homma hanskassa, joten ei hätiä mitiä. Tähän maahan on taas saatu yksi uusi ihana äiti ja ihana pieni nyytti!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Ilona ihanasta kommentista <3 Poika on kyllä niin suloinen pikku palleroinen <3 kyllä tosiaan äidinvaistot on vahvat ja hoivaaminenkin tuntuu tosi luontevalta, enemmänkin tosiaan mieltä on vaivannut tuo huono maidontulo, mutta Luojan kiitos sitäkin on alkanut herua joka päivä paremmin joten nyt huomattavan rennompi fiilis kaikinpuolin! :))

      Poista
  13. Turhaan koet mitään huonoa omatuntoa äitinä, sä näytätkin jo jotenkin niin äidilliseltä ja lempeeltä, ja huomaa ihan selvästi miten rakastat Onnia!:) Siitä sun videostakin jo huomaa miten oot jotenki niin sympaattinen ja ihana ihminen! :D Sä jos kuka ansaitsit pitkän odotuksen jälkeen vauvan, Onnea vielä hirmuisesti! Mielenkiinnolla odotetaan uusia postauksia!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, kiitos paljon sulle ! Kyllä sitä parhaansa yrittää kaikinpuolin ja olla mahdollisimman oma itsensä, rento ja lempeä mamma :) Poika on kyllä oikea taivaan lahja, hartaan odotuksen ja useiden rukousten vastaus <3 Mie taas pian koitan postailla tarinoita ja turinoita :))

      Poista
  14. Voi että kuinka suloinen vaavi <3 (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, hän on kyllä syötävän suloinen <3

      Poista
  15. Ihana poika teillä.. :) itse synnytin 4120g painavan pojan sektiolla pitkittyneen synnytyksen vuoksi, vedet meni torstaina päivällä ja lauantaina minut leikattiin kun minun ja pojan tulehdusarvot nousivat.. Leikkaus siinä tilanteessa tuntui helpotukselta vaikka normaalia alatie synnystä toivoin .. Olimme sairaalassa 7päivää, jotka tuntui ikuisuudelta.. Itku oli herkässä ja koti-ikävä kova, jollain tapaa tiedän miltä sinusta on tuntunut,mutta "palkinto" kaikesta kivusta oli sen arvoista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui kauheeta, on sullakin ollut aikamoinen urakka! Mulla täysin sama homma, olisin halunnut yrittää synnyttää normaalireittiä pitkin, mutta loppuvaiheessa huusin jo armoa ja kertaalleen karjuinkin : " leikatkaa se ulos ! " ja siinä vaiheessa kun lääkäri tuli kertomaan sektio-päätöksestä, olin niin kiitollinen ja huojentunut. joten ymmärrän täysin sunkin fiilikset, sun kommentti kuulostaa aivan kuin itseni kirjoittamalta ! :))

      Kiitos paljon <3

      Poista
  16. Onnea teille kaikille saman katon alla asuville :DDD Mun siskon laskettu aika in nyt 19.2 ja muillakin olisi tulossa lähiaikoina! Tsemppiä ihan hirrrveesti äitinä olemiseen ja muihinkin asioihin! Täällä jännitetään, kuten ollaa jännitetty teijänkin! tuntuu jännältä olla koht täti ;-) Hyvvää jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia koko perheemme puolesta ja hirmuisesti tsemppiä siskollesi tulevaan aherrukseen ! <3 Kohta saat olla ylpeä täti pikkuiselle ja olla osana opastamassa elämän haasteita, se on mahtavaa ja itsesi lisäksi myös siskollesi varmasti todella tärkeää :) Hyvää jatkoa sinullekin <3

      Poista
  17. Voi mikä kirjoitus <3
    En ole itse äiti, en ole siis päässyt vielä kokemaan lähimainkaan samanlaisia tunnemyllerryksiä, joita itse olet kokenut viime viikkojen aikana. Voisin kuitenkin kuvitella, että kun minustakin äiti tulee, että samanlaisia "riittämättömyyden" -tuntemuksia voisi tulla yms. Herkistyin ihan kyyneliin teksiäsi lukiessa, jotenkin vain pystyin kuvittelemaan tilanteen tapahtuvan itsellenikin. Sinusta kyllä huokuu lämpö ja rakkaus näissä kirjoituksissasi, että olet varmasti hyvä äiti pojallenne.
    Onnea vielä kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia Emmi, ihana että tunne välittyy sinne kuvaruudun toiselle puolelle asti <3 Niin kuin monien äitien kanssa osastolla ollessani juttelin, oli monella juurikin päällimmäisenä fiiliksenä riittämättömyys ja järjetön rakkaus pienokaistaan kohtaan. Eli siis en ole yksin enkä tule olemaankaan, se on se äidinvaisto - sitä haluaa antaa kaikkensa lapsensa eteen ja toisaalta olen onnellinen siitä, miten luonto opettaa äitiä lapsestaan huolehtimaan :)

      Ihana kommentti kiitos paljon lämpivästä palautteesta <3

      Poista
  18. Eikä, ihana toi viimenen kuva♥!! Susta näkee jotenkin niin selvästi, miten hyvä äiti sä olet:) Onnea niiiin paljon vielä kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Onni on kyllä syötävän suloinen pikku ukkeli <3 Kiitoksia paljon, mahdollisimman hyvä yritän olla <3

      Poista
  19. tulee ihan vauvakuume kun lukee näitä juttuja;) paljon onnea pienokaisesta<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 Niin se yltyy kyllä väkisillä ;)

      Poista
  20. Toivoisin vaipanvaihto videota, tiedän että et voi toteuttaa sitä mutta toivoin vain:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No muuten laittaisin, mutten halua laittaa lapsestani alastonjuttuja nettiin ihan vaan varmuuden vuoksi :) Muuten voisin postata jossain vaiheessa taas videon muodossa, vaikka höpötellen Onni seuranani :)

      Poista
  21. Miten niistä kivuista selviää? Täytyy vaan ihailla synnyttäjien sitkeyttä. Itse koin jonkun shokin jo kierukan asennuksessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kans mietin aivan samaa joskus iakoinaan kauhusta kankeana, kun edes ajattelinkaan raskautta ja synnytystä. Ja täytyy myöntää, että ajellessamme yöllä sairaalaan pelko kivuista sait vatsan vellomaan. Mutta sen voin rohkaisuksi kertoa, että kätilöt tekivät kyllä kaikkensa parantaakseen äidin oloa ja antoivat mahdollisimmat hyvää kivunlievitystä turvallisuuden rajoissa. Vaikka sitä ei todellakaan jumalattomilta kivuilta säästytkään, silti minulle jäi synnytyksestä sellainen olo, että minusta pidettiin huolta ja kipuja koitettiin hoitaa tosiaan parhaansa mukaan.

      Poista