Tekisinkö sen uudestaan ?

Lapsenko ?  Todellakin !  Mutta ratsastaisinko raskaana ollessani ?  En tiedä.

Raskauden sivuoireet kolotuksineen ja eritoten synnytyksen tuskan muistaa kyllä,  mutta niin kuin moni muukin äiti on sanonut  - niiden konkreettisuuden unohtaa hyvinkin pian.  Niin minäkin olen tehnyt jo näinkin lyhyen ajan sisällä.  Kun olemme keskustelleet viime päivinä synnytyksestä, sitä jo huomaa itsessään jopa pientä vähättelyä niiden suhteen, vaikka totuudessa tuskathan olivat aikamoiset. Silti omaa lasta tuijottaessaan, tätä nuuskutellessa ja hoivatessa sitä unohtaa sen kaiken, mitä pienoikaisen eteen on kärsinytkään.  Oman lapsen saaminen on jotain niin ainutlaatuista ja mullistaa ihmisen elämän toden teolla.

"Äiti, elä pussaa minua kuoliaaksi ! "

Jos joskus tulevaisuudessa kävisikin niin siunaavasti, että tulisinkin uudelleen raskaaksi - millä tavalla ratsastaisin tai ratsastaisinko ylipäätään ollenkaan ?  Vaikeita kysymyksiä,  enkä osaa kyllä niihin toistaiseksi täysin varmasti vastatakkaan.  Vaikka mielestäni koin Onnin läsnäolon jo mahassa ollessaankin hyvin vahvasti, silti en ehkä tuntenut sitä tarpeeksi konkreettisesti jättäytyäkseni hevosen selästä pois tai ollakseni vieläkin astetta varovaisempi.  Olisiko sittenkin pitänyt, olinko kenties tyhmänrohkea  ja itsekäs ?  Vaikka nämä tunteet on saaneet minut ajattelemaan jopa hieman näinkin päin, en silti kadu sitä, että ratsastin maaliin asti.  Olen kieltämättä jopa itsestäni hieman ylpeä, vaikkei tästä ehkä pitäisi ylpeä ollakaan ?  Mutta kun kerran on lähdetty "rehellisyyden polulle"  täytyy toisaalta myös lisäksi myöntää  - pidän kuitenkin hetkellisesti itseäni aavistuksen verran edesvastuuttomana.  Kyllä, myönnän sen, ja sanon sen ääneen.  Niin kuin kirjoituksestakin näkee, on tunteet asian suhteen hyvinkin ristiriitaiset.  Olen siis toisaalta iloinen, että kykenin lenkittämään polleja loppuun asti myös omalta osaltani, mutta toisaalta hieman kauhistelen toimintaani.  Vanhemmuus todellakin muuttaa ihmisen ajatusmaailmaa.

Olen saanut paljon kauhistelevia ja arvostelevia kommentteja harrastukseni suhteen  ja  korviini on kantautunut tarinoita kylällä  kuiskuttelevista ihmisistä. Olen kyllä sitä mieltä, että ansaitsen osan kauhisteluista, sillä väkisillä hieman itsekin pudistelen päätäni nyt jälkeenpäin, kun ajattelen, mitä oikeasti olisi voinut sattuakkin. Vaikka olenkin hyvin ennakoiva ja jopa varovainen ratsastaja - silti en minäkään voi kaikkia riskejä minimoida pois. Hevonen voi kaatua, joku voi ajaa päällemme tai jotain muuta sellaista voi sattua, mihin ei voi juurikaan itse edes vaikuttaa.   Mutta luonteeni ei vaan anna periksi sitä, että antaisin hevosteni riutua ja lahota kaikessa rauhassa, kun pystyn kuitenkin jotain niiden eteen tekemään, vaikkakin rauhallisemmissa merkeissä esim. kentällä kevyesti hölkytellen, tutuilla reiteillä käppäillen tai maastakäsin, niin kuin olen pääasiassa tehnytkin. Enkä olisi voinut olettaa, että ystäväni olisivat tehneet työt puolestani omien kiireittensä keskeltä kuukausitolkulla.  Olen toipunut leikkauksesta ja kaikesta todella hyvin, ja se on todellakin sen ansioita, etten jäänyt laakereille lepäämään raskauden aikana, vaan touhuilin monipuolisesti ja aktiivisesti kivun sallimissa rajoissa ja tuntemuksia tarkkaan seuraillen. Muutenkin psyykkeeni on pysynyt kunnossa, kun en ole joutunut jättäytymään rakkaan elämäntavan ulkopuolelle, vaan "lomani" jää lyhyeksi.

Mielestäni osalla arvostelijoista ei ole hirveästi varaa kamalasti arvostella minua,  koska ensinnäkään osa ei edes tiedä hevosharrastuksesta mitään ja osa onkin sitten niitä hälläväliä- hevostelijoita, jotka muutenkin, ilman raskauttakin valitsevat toisenlaista ajanvietettä lemminkkinsä lenkittämisen sijasta. Siksipä varmaan hyvin monikaan aktiivi-harrastelijoista ei ole minua arvostellut, vaan jotkut ovat minua puolustellutkin. Osalta arvostelijoista olen saanut palautteen rehdisti suoraan kasvotusten lähinnä kyseenalaistavien kysymysten muodossa ja se on mulle ihan ok. Osa kun on vilpittömästi vain ollut huolissaan. Olemmehan aikuisia ihmisiä, osaamme vaihtaa näkemyksiä ja mielipiteitä rehdisti kasvotusten -  ilman turhaa selän takana kyräilyä. 

Kiitos varjelevien enkeleiden, pääsin maaliin asti ja ennen kaikkea Onni tuli maailmaan ehjin nahoin ja onkin tyytyväinen reipas pieni mies.  Minäkin olen päivä päivältä paremmassa kunnossa ja ei aikaakaan, kun pääsen taas takaisin hevosteni selkään kantamaan taas korteni kekoon ponien liikutuksessa. Juoksuttelu ja maastakäsittely on kivaa puuhaa, mutta kunnon maastolussuttelua Vusen kanssa  sekä kunnon kenttäilyjä Karisman kanssa on jo kova ikävä. Pitkästä aikaa pääsisi ratsastelemaan ilman jatkuvaa varomista, suunnittelua ja  hieman askelten tahtiakin saisi reipastaa hyvällä omallatunnolla.  Kuitenkin, minun on jatkossakin pidettävä turvallisuudestani huolta ihan vain Onnin vuoksi.  Minun on pysyttävä kunnossa, jotta voin pitää huolen lapsestani. 

Lapsen saaminen todellakin muuttaa ajatusmaailmaa. Sitä on vastuussa jostakin niin ainutlaatuisesta aarteesta, että oma tahto, ylpeys ja mukavuus ovat toissijaisia asioita, vaikka nekin toki oman jaksamisen vuoksi tärkeitä ovatkin. Sitä ei elä enää pelkästään itselleen, vaan kyse on jostain suuremmasta.  Minä muutuin äidiksi - ja tottavie rakastan sitä tunnetta!

 <3 Henna