Koti tekee ihmisen terveemmäksi

Aika kliseinen otsikko, mutta se vaan on niin !

Vietettyäni viikon sairaalassa, sitä taas tajuaa asioita paljon selkeämmin. Miksi tavoitella kuuta taivaalta, kun pienetkin asiat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi ?  Koti ja sitä lämmittävät ihmiset sekä lemmikit ovat jotain niin rakasta.   Olen sellainen kotihiiri, jolle ei tule tylsää yksikseenkään, vaan aina jotain puuhaa on tehtävänä. Ja vielä parempaa, jos voi jakaa asioita tärkeitten ihmisten kanssa ja nauttia kaikesta ihan arkistenkin touhujen keskellä.   Sellaista on elämä omakotitalossa ja erityisesti maalla, eläintenkin parissa.

Kuten aiemminkin mainitsin, minua vaivasi koti-ikävä jo valmiiksi, kun olin menossa 15.1.  osastolle synnytyksen käynnistystä varten.  Melkeinpä itkeä tihrustin lähtiessäni kotipihasta ja rapsutellessa elukat sanoakseni heipat.   Silti se parisen vuorokautta, mitä osastolla vietin - meni todella nopeasti ja niin kuin aiemmin tässä postauksessa mainitsin,  olin itkuinen ja pettynyt, kun minut passitettiin kotiin ilman mitään tulosta. Osastolla oli  niin turvallista olla - hyvä odottaa alkavaa synnytystä ammattilaisten avustamana ja ympäröivänä. Kuitenkaan  synnytys ei vaan käynnistynyt ja siksi piti lähteä kotiin kypsyttelemään paikkoja luonnonmukaisemmin.

Noh, synnytyshän sitten käynnistyikin kotosalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, ja lähdettiinkin aika reippaasti kohti sairaalaa. Matkalla ehdin miettiä jo kaikenlaista ja välillä pelkokin valtasi mielen velloen vatsaa vimmatusti -  mutta sisimmässäni odotin kovasti, että kaikki olisi jo ohi ja että saisin pienokaisen syliini. Viimeinen kuukausi oli ollut yhtä tuskien taivalta painavan mahan, särkyjen ja jatkuvan pissahädän vuoksi. Olin jo niin valmis toimimaan.

Koko reilun 30 tunnin härdellin päätyttyä tiistai aamuna kiireelliseen sektioon, olo oli helpottunut ja sainkin levätä kunnolla operaation jälkeen. Sain kipulääkettä epiduraalipumpun kautta  vajaa kaksi ensimmäistä vuorokautta ja sitten alettiin kipulääkitystä purkaa pikkuhiljaa, omasta tahdostani. Jo leikkauspäivän iltana söin iltapalan vuoteen laidalla huimauksen ja heikotuksen tuudittamana, mutta itsellä oli sellainen tunne, että oli vain pakko päästä ylös.  Ylösnousut olivat yhtä tuskaa, varsinkin siinä vaiheessa kun oli kulunut muutama päivä leikkauksesta, ja en saanut enää kuin Panadolia ja Buranaa kivunlievitykseen. En voinut käyttää vatsalihaksiani ollenkaan, olin kiinni kaikenmaailman letkuissa ja yskiminen, aivastelu sekä nauraminen tuotti aikamoista särkyä.  Mutta olin päättänyt kuntoutua nopeasti, päästä eroon letkuista, päästä huolehtimaan vauvastani ja ehkäpä pian kotiutumaankin. Joten leikkauksesta seuraavana päivänä lähdin kävelemään, aluksi ihan vain pieniä matkoja wc-reissujen muodossa ja pikkuhiljaa lisäsin matkojen pituutta kivun sallimissa rajoissa.  Oloni oli kieltämättä heikko, olin valkea kuin lakana leikkauksessa menetetyn runsaan verimäärän vuoksi. Mutta yritin sisukkaasti pärjätä. Alkuun minua kuitenkin kuljetettiin vuoteella tapaamaan vauvaa ja pian kävelinkin sinne pyörätuoli tai tippateline tukenani. 

Muutama ensimmäinen päivä meni unenkin suhteen oikein hyvin, kun sain olla lähestulkoon yksin omassa huoneessa ja huone toverini oli hiljainen tapaus. Lisäksi voimakas lääkitys lisäsi pökkyräisyyttä ja uneliaisuutta.  Vauvakin oli tehohoidon yksikössä hoidossa,  tosin "ei niin hädässä olevien" vauvojen puolella.   Olipas hyvin selostettu :D  Mutta jokatapauksessa,  Onni oli siellä hoidossa minun heikkouden ja tulehduksen vuoksi sekä olihan hänellä itselläänkin pitkittyneen synnytyksen jäljiltä tulehdus, joka vaati suonensisäistä antibioottia ja jokapäiväisiä verikokeita. Kuitenkin Onni voi koko ajan hyvin ja saatiinkin palautetta pojan rentoutudesta ja reippaudesta.  Olimme molemmat myös raskausdiabetekseni vuoksi sokeriseurannassa.  Lämpö, sokeri ja verenpaine seurattiin useita kertoja vuorokaudessa, leikkaushaavani tarkistettiin joka vuorossa sekä mahaani paineltiin tutkittaessa kohdun palautumista. Positiivista sen verran, että huomasin virtsarakossani olevan jälleen tilaa!   Minun ei enää tarvinnut juosta joka välissä wc:ssä :)

Maitoa minulla ei meinannu alkuun irrota millään, ja se kuulemma on hyvin yksilöllistä, miten maito alkaa nousta rintoihin. Hätäilinkin kovasti sitä, miksi maitoa ei ala tullakaan ja itkuisena kyselinkin sitä kätilöiltä, mikä minua mahtaa vaivata.  Kuulemma myös leikkaus, tulehdus ja menettetty veri vaikuttaa hidastavasti maidon nousemiseen. Mutta koska vauvan on erittäin tärkeä saada synnyttyään äidin ternimaitoa eli kolostrumia, aloin vimmastusti heti harjoittelemaan rintojeni lypsämistä, jotta saisin edes muutaman millilitran vauvalleni tätä tärkeää eliksiiriä.  Pikkuhiljaa rintani alkoivatkin heräämään ja maidon eritys on kiihtynyt pikkuhiljaa. Alkuun pienet, 2-5 ml ruiskut täyttyivät lypsetystä ternimaidosta ja pian pääsinkin jo imettämään vauvaa. Minulla on hyvin matalat rinnanpäät, joten joudun käyttämään rintakumia imetyksen apuavälineenä,  ainakin näin alkuun.  Mutta parempi niinkin, kuin että poika ei saisi rintamaitoa ollenkaan.


Vauvamme on iso ja potrakka poika,  ja koska syö todella runsaasti -  tarvitsee poika rintamaidon lisäksi silloin tällöin vastiketta, jotta hän saisi mahansa täyteen.   Imetän useita kertoja päivässä ja pitkän kaavan mukaan, koitan rentoutua, juoda ja syödä hyvin, sekä stimuloida rintojeni toimintaa myös lypsämällä, hieromalla, lämpöhoidolla sekä rintapumpun avulla. Käytän myös imettäessä maidonkerääjää toisessa rinnassa.  Imettämiseen menee aikaa useita tunteja vuorokaudessa mutta pääasia, että poika saa mahdollisimman paljon minulta ravintoa, joka on huomattavasti ravitsevampaa ja tärkeämpää vastikkeeseen verrattuna. Lisäksi se sisältää luonnollisia suojaavia aineita, jotka lisäävät vauvan vastustuskykyä.   Silti koen huonoa omaa tuntoa rintojeni tuotannon puutteellisuudesta ja viime yönä sorruin itkemään, kun maitoa ei tullut riittävästi pojan tarpeisiin.  Tiedän, että stressaaminen ja oma hermoilu vain pahentaa asiaa, mutten mahda sille mitään että rakastan poikaa niin valtavasti ja haluaisin hänelle tarjota vain parasta. Ja siksi koen itseni riittämättömäksi ajoittain.  Mutta koitan pitää järjen päässäni ja olla armollinen itselleni, rentoutua ja antaa asioiden liikkua omalla painollaan.   Myös omaan hemmotteluun pitää varata aikaa, jotta olisin rento, iloinen mamma ja jaksaisin paremmin arjen keskellä.  Silloin maitoakin heruu paremmin.

Mutta jatkan vielä hetken sairaala-tarinaa.   Poika pääsi osastolle huoneeseeni vierihoitoon torstaina aamupäivällä,  2 päivää synnytyksen jäleen ja olin niin onnellinen saadessani lapsukaiseni jatkuvasti vierelleni.  Minulla oli mahdollisuus viedä poika hoitajien kansliaan hoitoon, jos halusin käydä suihkussa tai kanttiinissa, mutta en raaskinut sitä kovinkaan useasti tehdä. Kävin suihkussa Kimmon ollessa paikalla ja pariin otteeseen kävimme kahvilla kanssa kahdestaan, jolloin veimme lapsen "hoitoon".  Emme kuitenkaan raaskineet viipyä kauaa, koska olimme molemmat niin silmittömän rakastuneita pikku Onniin, että halusimme lähes välittömästi takaisin vauvamme luo.

Pian sainkin sitten seuraa huoneeseen ja loppupeleissä meitä olikin 3 äitiä samassa huoneessa - vauvoineen.   Ja voitte kuvitella, millaista elämä silloin on.  Jokaisen vauva itkee vuorotellen ja jokainen joutuu touhuamaan ja pitämään melua - myös keskellä yötä.  Varsinkin, kun yhden äidin lapsi oli todella itkuinen, vauva itki lähes jatkuvasti ja nukkui todella pienissä pätkissä.  Itse olen vielä äärimmäisen herkkä nukkumisen suhteen, jännitän vierasta ympäristöä sekä seuraa ja olen muutenkin kärsinyt paljon unettomuudesta elämäni aikana.  Ja sitten, kun lisätään vielä melun sekaan omat kivut, uudet haasteet vauvan kanssa ja seuran jännittäminen - on soppa valmis.  En saanut kolmeen yöhön nukuttua juuri ollenkaan, päivälläkin vain torkuin ja olin todella uuvuksissa. Onni onneksi nukkui aina todella hyvin ja oli helppohoitoinen tapaus -  kunhan vaan pikku herralla on runsaasti maitoa nassussaan. Muutenkin poika on hyvin lungi, ei kiukuttele turhia vaipanvaihdossa, pyllynpesussa, tai muutenkaan. Ainut mikä saa pojan itkemään ja  kiukuttelemaan,  ovat yhdistettynä hitaasti maitoa luovuttava rinta ja kovaksi yltynyt nälkä.

Unettomuus alkoi painaa pahemman kerran ja olin todella uuvuksissa sekä itkuinen loppuviikosta. Mutta varmasti hormooneilla oli oma osuutensa, meitä olikin siellä sankka joukko "hormooni-hirviöitä" osaston täydeltä  ja välillä itkettiin porukallakin :D    Täytynee kiitellä toisia äitejä, oltiin kaikki "samassa veneessä", joten vertaistuki ja yhteiset juttuhetket olivat kultaakin kalliimpia. Heiltä sainkin tukea itsekin paljon ja sain sitä toisille antaa myös. Molemminpuolinen ymmärrys ja joustavuus kaiken keskellä oli tärkeää.   Parin äidin kanssa vaihdoin numeroita ja eräs tulikin tapamaamaan minua erikseen toiselta osastolta.  Olin tutustunut häneen edellisellä viikolla, kun olimme molemmat synnytyksen käynnistelyissä odottelemassa, että jotain tapahtuisi. Hän tiesi, että viimeistään keskiviikkona olisin osastolla uutta käynnistys-yritystä varten.  Nyt olimme jo molemmat synnyttäneet ja oli aivan ihana tavata hänet uudelleen ja vaihtaa numeroita tulevan varalle, jos joskus vaikka tapaisimme kahvittelun merkeissä.

Unettomuus ja uupumus sai todellisen kliimaksinsa, kun oli tullut sunnuntai ja olin valvonut monta yötä sekä päivää yhteensä muutaman tunnin pätkittäisillä torkuilla. Olin aivan naatti. Aiemmin päivällä meille oli luvattu pääsy kotiin, ja kun olin juuri itkenyt onnesta - se peruuntui yllättäen lastenlääkärin toimesta. Vauvan tulehdusarvo ei ollut tarpeeksi matala.  Lapsen terveys ennen kaikkea, tottakai -  mutta silti olin hyvin pettynyt enkä mahtanut katkeralle itkulleni mitään. Olin niin poikki jatkuvasta valvomisesta ja odotin niin kovasti kotiin pääsyä, omaa sänkyä ja kunnollista rentoutusta - omaa rauhaa.   Olin ehtinyt jo pakata laukkuja ja vaihtaa vaatteetkin ylleni.  Oli äärimmäisen tympeää pukea sairaalakamppeet päälleen uudelleen ja todeta, että ensi yö valvotaan taas. En kuitenkaan ole missään nimessä pettynyt saamaani hoitoon, vaan äärimmäisen kiitollinen sekä itseni että lapseni hyvästä ja ammattitaitoisesta huolenpidosta.  Osastolla hoito oli todella hyvää ja asiantuntevaa.  Lääkärien ja kätilöiden turvallisissa käsissä oli hyvä olla.   Erityiskiitoksen ansaitsee eräs synnytyksessäni avustanut kätilö, joka onneksi sattui olemaan silloinkin vuorossa, kun sektioon vihdoin ja viimein päädyttiin. Hän oli uskomattoman rauhoittava ja turvallisen tuntuinen vanhempi täti,  joka toi minulle ja miehelleni todella rauhallisen olon lopussa kuollettavan tuntuisesta tuskastani huolimatta.

Sunnuntai päivällä aiemmin tapahtunut, kotiutukseen liittynyt pettymys sai vielä katkeraa lisämaustetta, kun olin saanut Onnin nukkumaan omaan pikku boksiinsa ja itse aloin katsomaan putouksen uusintaa televisiosta. Kello oli tuolloin 18:30 ja olin kieltämättä väsynyt.  Mutta koin todellisen yllätyksen, kun seuraavaksi havahduinkin hoitajan kutsuviin ääniin ja herättävästi koskettavaan käteen:  Onni oli itkenyt boksissaan, ja minä en ollut herännyt.  Olin kuin varkain nukahtanut ja vaipunut niin sikeään uneen, etten pojan itkua kuullut.  Kello oli onneksi vain 19, eli en ollut nukkunut pitkään,  ja hoitajakin kertoi olleensa huoneessa ja ihmetelleensä, kun poikani oli hetken ehtinyt itkeä eikä äitistä ollut kuulunut mitään. Hän kun vielä sanoi, että minusta kun aina on puhetta irronnut lapselleni.  Eli onneksi Onni ei pitkään ehtinyt itkeä ilman aikuisen turvaa.   Silti menin tapauksesta tolaltani ja aloin hysteerisesti itkeä -  olin sillä hetkellä ehkä maailman huonoin äiti, joka ei herää lapsensa lohduttomaan itkuun eikä vastaa itkuun lempeillä sanoillaan,  silittele ja rauhoittele pienokaistaan - ota tätä lämpimään syleilyynsä. Syyllisyydentunto oli luuhistaa minut ja tunsin kamalan painon harteillani.  Hoitaja lohdutti ja muistutti, että olin valvonut monta vuorokautta - joten tapahtuma oli hyvin luonnollinen,  eikä todellakaan ensimmäinen kerta osastolla. Silti minusta tuntui pahalta ja itkinkin silmät päästäni lähes koko illan hoivaten lasta ja soitellen parille läheiselleni saadakseni purkaa tunteitani.  Puhelujen jälkeen oloni helpottui huomattavasti,  mutta silti vieläkin muistelu tuntuu pahalta.  Rakastan lastani niin paljon, että meinaan välillä tukehtua.

Rakkain <3

Maanantaina kotiin päästyäni olin niin onnellinen ja elämää kotosalla osaa arvostaa taas.  Tunsin itseni välittömästi terveemmäksi ja tarmokkaammaksi, kun pääsin tuttujen touhujen ääreen ja lähelle rakkaitani.  Pääsin samana iltanan siivoilemaan tallia ja hevosia olen juoksutellut liekassa kentällä.  Ratsastaa en saa neljään viikkoon, eikä se kyllä tällä hetkellä mieleeni tulisikaan vaikka ikävä satulaan on jo kova.  Nyt minun on ajateltava omaa hyvinvointia myös siltä kantilta, että minun on oltava kunnossa voidakseni pitää huolta Onnista.  Vaikka herään useita kertoja yössä lasta imettämään sekä tarvittaessa kuivittamaan, ja monesti uudelleen uneen pääseminen on vaikeaa - olen niin tyytyväinen saadessani olla kotona. Ja kestän kyllä pienen väsymyksen aivan eri tavalla.  Vauvan hoivaaminen on tuntunut todella luonnolliselta -  aivan kuin joku olisi asentanut minuun synnytyksen aikana usb- muistitikun, jonka kautta olen saanut eväät äityiteen ja jotain aivan ihmeellisiä vaistoja.  Olen aina ollut kokematon ja jopa varoivainenkin lasten kanssa, en ole oikein osannut / uskaltanut käsitellä niitä, koska tilaisuutta kokemuksen kartoitukseen ei ole juurikaan ollut.  Mutta nyt on tilanne toinen, lapsi on omani ja on aivan  uskomaton tunne, miten tiukka side välillämme onkaan ja millaista hoivaamisen tarvetta sitä kokeekaan omaan lapseen ja miten toisen eteen voisi antaa vaikka henkensä.

Äitiys on tuonut mukanaan paljon erilaisia tuntemuksia ja vanhemmus on vaikuttanut vahvasti myös parisuhteeseemme. Niistä kerron lisää tulevaisuudessa.   Nyt on aika lopettaa tämä postaus, ennen kuin tämä paisuu turruttavan  pitkäksi ! :)

<3 Henna