Mielentilatutkimus osa 1

Nyt tuolla päänupissa on jokin vähän isompi ratas loksahtanut sivuraiteilta takaisin paikoilleen, se viipyi reissullaan vuosikausia tai liekkö koskaan paikoillaan sitten ees ollutkaan !  Huomaan sen,  ja tunnen sen.  Jos en ihan kokonaan,   niin kuitenkin olen enemmän silleen VAPAA.  Vaikea selittää, mutta antakaa minä yritän.  Vaikka paljon on kesken,  on silti hienoa olla nyt paljon selkeämmin matkalla oikeaan suuntaan.  Minä oon lopettanut, tai ainakin vähentänyt sen älyttömän vaatimisen itseltäni ja tuntuu älyttömän hyvältä ajatella, ettei minun tartte aina suorittaa ollakseni hyvä tai kelpaava.

Nyt, kun kovalevy on astetta enemmän balanssissa - on unikin maistunut ilman painajaisia ja heräämisiä rintatuntemuksiin.  Minulla ei ole ollut tykytyksiä eikä unen keskeltä nousseita "stressi-paniikkikohtauksia" aikoihin. Saan unen päästä kiinni helposti, nukun ilman huonoa omatuntoa, syön ja liikun  - teen juuri niitä asioita, mitä ihmisen pitääkin tehdä jaksaakseen. Vaikka edelleen joudun juoksemaan kilpaa kellotaulun kanssa selviytyäkseni arjesta, on tässä nyt jotain erilaista. Voi, kumpa tämä tunne jatkuisi eikä olisi vain ohimenevää.

Minä oon osannut vaan olla ja jättää asioita tuonnemmaksi.  Moni keskeneräinen "ei niin tärkeä"  asia on saanut odotella vuoroaan, kun olen pannut oman hyvinvointini etusijalle. Tehnyt sellaisia asioita, jotka tuntuvat juuri sillä hetkellä hyvältä.  Ja se näkyy ulospäin hyvänä fiiliksenä sekä vaa'an lukemassa.  Kun vertaan esimerkiksi viime vuoteen,  tein tähän samaiseen aikaan sihteerin töitäni itku kurkussa sekasortoisen paperisodan keskellä ja jäätävät paineet niskassani (nekin ihan vain itse sinne lastattu).  Toki kokemusta ja organisointikykyä kertyy koko ajan, kun vaan tekemällä tekee. Ei näitä hommia muuten opi.  Nyt,  kun taas on tiettyjen hommien aika - oon jännityksestä huolimatta saanut pidettyä suht hyvin pääni selkeenä ja jopa huomannut nauttivani vastuualueestani aina vain enemmän.  Vapaaehtoisen sihteerin homma ei ole todellakaan se "mun juttu",  mutta joskus on astuttava ulos mukavuusalueeltaan yhteisen hyvän vuoksi.  Ja aina voi oppia uusia taitoja ja ylittää itsensä!

Yhdestä toisestakin isosta asiasta, elikkä minun imurointi- addiktiosta - voisin hieman avautua teille .   Ennen minun oli pakko aloittaa päiväni imuroimalla talomme alakerta - lähestulkoon siis joka ikinen vapaapäivä.  Yöviikoillakin imuri huusi ehkä about jokatoinen päivä.  Syynä oli sellaiset vaaleet matot, joissa näkyi joka ikiset muruset ja sukan-nöyhtä-haituvat, ja tietty niitä vihasin ylikaiken enkä pystynyt ikinä kävelemään keittiössä ilman, että yritin etsiä epäkohtia niistä kirotuista räteistä.   Mm. leikattavaa leipää ei olisi saanut ostaa taloon, koska se sotki  ja välttelin ruoanlaittoa siitä aiheutuvan sotkun vuoksi. Lisäksi matot piti pestä vähintään muutaman kuukauden välein, koska niissä näkyi joka ikinen tahra niin selkeesti.   Joo naurakaa ihan vapaasti, onhan tää jotain niin naurettavaa! 

Nyt, olen elänyt ilman niitä matonretaleita jo jonkin aikaa ja ongelma leivänmurusten sekä nöyhtäpalleroitten kanssa on selätetty !   Enää ei tartte pelätä niitten hyökkäyksiä minun verkkokalvoille!  Pääsyy, miksi heitin matot lomalle oli se, että Onni voi ajaa omalla Plaston mopollaan ilman, että matot ovat pikku-miehen tiellä. Alkuun minua häiritsi lattioiden paljaus, mutta asioihin tottuu kun antaa niille mahiksen.

Mattojen häviämisen johdosta minun imurointi-fetissikin on ottanut laantuakseen. Jos Kimmo lukis tätä, se olis edelleenkin sitä mieltä että mm. imurointi- intoilun perusteella minä oon yhtä sekasin ku ennenkin. Mutta onneks se ei muista lukee näitä minun tekstejä kovinkaan usein, eikä pääse tänne laukomaan totuuksia, hihi ;)   Eli imuri heiluu edelleen, mutta hei - vain pari-kolme kertaa viikkoon ! Minun omasta mielestäni meillä ei ees oo kovin siistiä.  Vaikka vastikään eräs uusi tuttavuuteni kävi meillä vierailulla ja totesi, että meillä on siistiä - vaikka taas minun mielestäni koko kämppä oli kuin pommin jäljiltä.  Kaapit meillä on useimmiten sekaisin, vaikka koitan niitä järjestellä säännöllisesti. Pölyjen pyyhintä on niin hanurista, että sitäkin harrastan liian harvoin siihen katsottuna, miten paljon meillä on pientä sisustutavaraa joka nurkassa ja kolossa.   Mutta pääasiassa pyrin siihen, että tasot ovat siistit, jokapaikka ei ole rojua täynnä ja lattiat ei ui roskissa.

Siis lopputuloshan tälle mun imurointihulludelle oli sitten se, että minun imurini sai rasitusvamman alkuviikosta ja joutui sairaslomalle - se sai vaan yksinkertaisesti tarpeekseen.  Ei sen moottori kärvähtänyt ja vaan se vaan hajos sieltä letkun toisesta päästä, suuttimesta, miksi niitä ny sanotaan ?  Ja mitä,  se ehti olla meillä about 2 tai max  3 vuotta ? Se kertoo jotain minun henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sitä kohtaan ja tunnen piston rinnassani.  Kimi ilmoitti kyllä paikanneensa sitä jotenkin eilen, joten huomenna jos pääsisi sitä kokeilemaan, onko se pienen sairasloman ja ehostuksen jälkeen yhtään enemmän pelikunnossa. Uusi varaosa maksaa 30 egee, jos entinen ei pelitä enää kunnolla. Huomaan, miten intohimoista tekstiä saan aikaan jostakin imurista! :D

Viikonloppu minulla menee testatessa imuri-raasuani ja keventäessä pyykkikorin taakkaa,  käyn hiihtämässä jäällä ottaen koirat mukaan juoksemaan sekä salillakin pitäis ehtiä käymään !  Hepat saavat vapaata ainakin tämän päivän.  Sunnuntaina saatan käydä kävelyttämässä niitä, jos vaan saan aikataulut natsaamaan Kimin kanssa.  Kuitenkin, ihanaa kotoilua siis luvassa yövuoroviikosta huolimatta, auringonpaistetta ja hankiaisia <3 

Mitäs te meinasitte puuhailla viikonloppuna ?  Löytyykö täältä ketään muuta, jolla on joitakin pakkomielteitä esimerkiksi siisteyden suhteen  ?    Rohkeimmat avautuu ;) 


<3 Henna

Kuvapostaus: Varsamassu-kuvia ja pienimuotoista mamma-joogaa!

Nyt on vuorossa niitä meidän mamman massu-kuvia!   Vuorokausia on nyt siis 227 täynnä!  Maha on jo aikamoinen, mutta se ei ole Karisman menohaluja hillinnyt!  Mammalla on kova halu liikkua ja työskennellä reippahasti. Kuitenkin pikkuhiljaa jo kevennellään menoa,  säästellään  sekä hevosta että sen kinttuja. Kuunnellaan tammuskan tuntemuksia ja olotilaa.  Vaikka Karismalla on ollut virtaa edelleen kuin pienessä pitäjässä, on se yleisilmeeltään hyvin seesteisen  ja lupsakan oloinen. Joskus se kuitenkin on hieman hapan,  jos sen mahaa koskettelee liikaa ja ilmaisee kohtteliaasti mielipiteensä, kun satulavyötä kiristetään. Hyväkäytöksinen tyttö se on silti ollut.   Niin kuin kuvistakin näkee, alkaa tamman pötsi roikkua jo aikalailla <3 Siellä se vauvva pötköttelee ja ilmoittelee itsestään. Varsa ei tiedäkään, miten me sitä ootetaan, isolla porukalla ja suurella rakkaudella <3

Ja sitten joogaan !  Minulla on tapana venytellä hevosia säännöllisesti, yleensä lenkkien jälkeen tai sitten ihan muuten vaan. Sen voi yhdistää mukavasti mm. maastakäsittelyyn tai hengailuun tarhassa, on kivaa vaihtelua puuhasteluun ja sillä on myös iso hyöty hevosen vetreänä pitämisessä.  Venyttely itse vie sinänsä vähän aikaa,  mutta mielestäni sillä on iso vaikutus hevoseen ja sen toimivuuteen.  Ainakin meillä se on tepsinyt enemmän kuin hyvin.  Hyviä motivaattoreita venyttelyssä ovat mm.   porkkanat, omenat ja leivänpalat. Meillä ponit menisivät vaikka perä edellä puuhun esimerkiksi porkkanoitten vuoksi ;)

Venyttelyssä itse suosittelen aloittamaan hyvin varovasti, pikkuhiljaa liikeratoja laajentaen ja ennen kaikkea hevosen kehon taipuisuutta kuunnellen - liian isoa palaa ei kannata haukata kerralla. Moni hevonen voi olla hyvinkin kipeä jumien vuoksi ja oireilla hyvinkin voimakkaasti.  Joten hiljaa hyvä tulee ja suosittelen lämpimästi alkuun ammattilaisen käsittelyä ja pyytämään häneltä ohjeistusta kotijumppaan.  Repäiseviä liikkeitä ( esim. hevonen yrittää ahmaista porkkanan liian nopeasti riuhtaisemalla itseään "perille" )  on vältettävä,  jottei lihasrevähdyksiä tulisi. Nämähän ovat sitten vain minun mielipiteitäni kyseisestä aiheesta, en ole ammattilainen mutta näissäkin pärjää varovaisella ja maalaisjärjen omaavalla otteella.

Tässä alla kuvamuodossa vielä tätä pienimuotoista  ja kevyttä venyttelyä  / joogaa meidän tamma-mamman kanssa.

 Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ! 

<3 Henna

Haaste: Elämäni hevoset

Sain Anskulta kivan haasteen, jossa minun pittää kertoilla hevosista, jotka ovat näytelleet suurta osaa elämässäni tai tehneet minuun jonkinlaisen vaikutuksen.   Tämä kai pitäis / voisi tehdä useammassa osassa, niin kuin tämä facebookissa on liikkunut -  mutta ajattelin listata kaikki kerralla samaan postaukseen, niin eipähän jää yhtään osioo/heppaa mainitsematta ! :)  Kiitos vielä kovasti Anskulle haasteesta ! :)  Ponit esittelen satunnaisessa, ei niinkään tärkeysjärjestyksessä ;)


1.    TORPAN TYKKI alias Reiska, Ressu...
- suomenhevonen, s. 1997.

Reiska oli mieheni serkun suomenhevonen, jolla kävin ratsastelemassa epäsäännöllisesti  vuonna 2008. Samalla ystävystyttiin omistajan, Annikan kanssa.   Kun muutimme Kaaville 2009, aloin notkumaan Annikan luona tallilla koko ajan enemmän ja enemmän, ja jossain vaiheessa huomasin liikuttelevani Reiskaa jo useita kertoja viikossa ja ottavani vastuuta tallilla, kun Annnika oli viikot poissa kotoa.    Reiska oli kyllä aikamoinen persoona,  korkeudeltaan alle 150cm ihana sylivauva jolta ei pulleudestaan huolimatta juoksuintoa puuttunut.  Pieni pyöreä voinappi, jonka selkä ei satulaa kaivannut. Maastovarma ruutipulla, joka oli aina korvat hörössä lähdössä lenkille.  Ähkyherkkä se oli,  usein lieviä kaasuähkyjä jotka yleensä oikeili vain pienen flegmaattisuutena ja usein purkaantui alkukäyntien aikana valtavina pieruina.  Mutta oli sillä pari muutakin, vähän hälyyttävämpää ähkyntapaistakin, taidettiin pariinkin otteeseen talutella sitä epätoivon vallassa mutta aina saatiin kaasut purkaantumaan ja harvoimpa olen niin paljon hevosen paskantamisesta iloinnut. Reiska oli monipuolinen kaveri, se toimii mukavana maastopuksuna sekä ratsain että kärryillä.

2. SUEZ  alias Sues, Sussu, Susu, Mummo...
- lämminverinen ravihevonen,  s. 1989

Suesi on myöskin Annikan hevonen,  ja on ehkä yksi maailman kilteimmistä ja leppoisimmista lv-tammoista, joita tiijän. Liikuttelin aikoinaan Suesia myös samaan aikaan, kun touhuilin Reiskan kanssa ja toki myös niihin aikoihin, kun Kuskokin asui väliaikaisesti yhteensä 8 kuukautta Annikan luona.   Eli marraskuusta 2009  heinäkuuhun 2010 , minulla oli 3 hevosta säännöllisessä liikutuksessa. Sussu oli kaikinpuolin maasto- ja liikennevarma toveri,  ja kuunteli hyvin ohjeita ja jarrutkin löytyivät.  Kerran se kuitenkin pääsi hieman innostumaan laukkamäen alla lähtölupaa odotellessaan,  ja sai iloisilla katapultti-pukeillaan minut lentämään persiilleni jäiselle tielle  - tuloksena häntäluu otti hieman osumata ja pari viikkoa kävelin kuin ne mannet pulttiboisissa :D   Sussu on maasto-ferrarina täysi helmi ja oon tosi kiitollinen sen antamista elämyksistä ja suesi on yksi syy, miksi rakastan lämpösiä.    Sussu vieläkin asustelee kotonaan vietellen lupsakkaa puoli-eläkeläisen elämää,  ja viimeksi kävin viime keskiviikkona mummua moikkaamassa. Vaikka ikää on jo kunnioitettavat 26-vuotta ja se näkyy jo karismaattisena harmaantumisena,  on menohaluja tammuskassa edelleen. 

3. VÄLI-HEILI  alias Heta, Heppu...
-suomenhevonen, s. 1993 k. 2012

Heta oli ystäväni suomenhevos-mummu, jolla kävin elämysmatkailemassa oman mielenvirkistyksen vuoksi. Vaikka minulla oli tuolloin omatkin hevoset,  oli Hetan kanssa humputtelu aina kivaa vaihtelua ja jälkeenpäin harmittaa etten tehnyt sitä tarpeeksi useasti.  Joka Hetan tunsi tietää, ettei tämä tamma jättänyt ketään kylmäksi tai sitten vastaanottajassa oli kyllä vika pahemman kerran. Se oli äärimmäisen suuri persoona ja todella sympaattinen isoine korvineen, lörppähuulineen ja viisautta loistavine silmineen.  Se saattoi mielentilastaan riippuen olla kunnon tissienväli-heppa,  mutta hän kyllä osasi myös näyttää jos sattui olemaan tamma-päivät menossa.   Hetan selkä oli myöskin unelmallisin mennä ilman satulaa ja askeleetkin olivat helpot istua. Reippautta ei kyllä tästäkään suokkipullasta puuttunut. Tämän ystävän kanssa sai huoletta lussutella ja laukkailla maastossa.  Ainahan meillä oli jotain säätämistä keskenämme, tai enemmänkin neuvotteluja vauhdista -  mistä tykkäsin paljon.  Siinä vaan oli sitä jotain. Mummeli oli välillä todellinen jästipää, sitkeä toveri joka ei hevillä periksi antanut ja kilpailuvietti oli kova.  Sillä oli ihmisen luonto ja astetta enemmän sähköä pääkopassa, mitä monella muulla kaakilla. Se ei ollut mikään tusinaponi.  Ehkä siksi juuri tätä yksilöä rakastinkin, sen silmien pilkettä ja välillä niin riemastuttavaa figuuria keskellä laidunta.

Heppu ei ollut mikä tahansa hevonen,   siinä vaan oli sitä jotain vaikkakin sen "aaaaaaaws"-tunteen lisäksi hän osasi olla myös äärimmäisen kovapäinen ja raivostuttava.  Heta menehtyi vaikeaan ähkyyn lokakuussa 2012,  ja sain olla ystäväni tukena ja vierellä kun mummu laukkasi taivaslaitumille.  Heta hörhöttelee heppa-enkelinä meidän lenkkipolkujemme havupuiden huojunnassa.  <3 Minä muistan sitä suurella rakkaudella.

4. CUZCO   alias   Vuse, Tuse, Tusonki, Rupsu, Lommoperse... näitä riittää...
- vanhinko-risteytys. ei reksiteröity. s. 1995 / e.  Modesty Dream  i. Jämeri

Suuri rakkauteni. Minun romuluinen sekasikiö, pattipolvi ruunanretale. Minun oma ensimmäinen hevoinen,   Maailman paras heräteostos.  Kusko on ollut elämässäni reippaat 5-vuotta, ja on antanut minulle niin paljon. Ja kun aika tästä jättää, ei talli tai sen ympäristö ole enää ikinä entisellään.  Toivon hartaasti, että meillä on vielä monta yhteistä tervettä vuotta edessä ja sen eteen olen valmis panostamaan. Kusko on opettanut suuresti vastuullisuutta ja saanut minut erityisesti ovailtamaan sen, että sopivanlainen liikunta on suurin avain hevosen terveyteen.  Ollaan opittu kantapään kautta monia asioita, ja minä olen oppinut miten tärkeää on pitää hevosestaan huolta, suurella sydämellä.  Kusko on meidän talliporukan sekä ystäväpiirin suuresti rakastama pulla-mössö-turistiaasi-mummonkuletin, jonka selkään voi nakata kenet tahansa.  Kusko on haluttu lenkkikaveri ja monen luotettava sunnuntai-ratsu tai terpaeuttinen ystävä. Kusko on parhaimmillaan rennossa humputtelussa maastossa tai sitten aloittelijan ensimmäinen turvallinen hevoskyyti.

5. KARISMA BOSS alias   Kaama, Laama, Kb,  Vatipää, Väpsykkä, Ferrari, Vöhvelö, Ruutipulla....

- lämminverinen ravihevonen,  s. 2001

Hän ei esittelyjä kaipaa.  Meidän tallin oma draama-kuningatar ja suuri stara! Hevosmaailman "Kissi Vähähiilari".   Tämä alunperin Kuskon seuraneidiksi ja maastoilukaveriksi ostettu neiti osoitti alkuvaikeuksien jälkeen, että hänestä on vaikka mihin jos vaan hänelle annetaan mahdollisuus ja edes jonkinmoiset puitteet.  Ja näinhän tehtiin.  Kovasti töitä, hampaitten kiristelyä ja veren maistamista suussa - mutta myös pieniä maistiaisia paremmasta huomisesta, jotka auttoivat minua jatkamaan sitkeästi.  Onnettoman näköisestä ja päästään sekaisin olevasta, ylivirittyneestä laamasta on kuoriutunut oikein sorja ja meille sopiva kotikentän partaveitsi.  Tekemistä ei tammassa puutu edelleenkään ja koko ajan puuhastellaan ilman sen suurempia paineita.  Kesällä tulee viisi vuotta täyteen yhteiseloa ja sitä täytynee juhlistaa, että on itse vielä  suurinpiirtein hengissä :D  Ei vaiskaan, tammuska on nykyään pääosin leppoisa ja sopivasti reipas kaveri, joka kyllä on sen verran fiksu että tunnistaa myös aloittelija / lapsikyydin selässään.   Ilmaiseksi tämä ei mitään anna, joten vaatinee minulta sekä vuokraajilta pitkää pinnaa.   Tiivistettynä, meidän hiomaton timantti on hän <3

Haastan seuraavat toverit tekemään saman haasteen:

ROOSA

ELINA

KAROLIINA

LAURA

ENSKI L

SUVI

OMENAPUUN HUMMAT


Hyvää viikonloppua !

<3 Henna

Ystävyyden sääntökirja

Lukijani  -j ,   viime postauksen kommenttiboksissa asetti minulle kysymyksen, joka tulla tupsahti aivan kuin tilauksesta!  Olin jo jonkin aikaa pyöritellyt vähän samantyyppisiä juttuja omassa päässäni,  joten kiitän ja kumarran nöyrimmästi sinua -j, kommentistasi  <3  Olen niin otettu siitä, että lukijani rohkenevat kääntyä puoleeni tämmösissä jutuissa.  Nyt sain samalla itselleni sopivasti potkun kirjoittaa tästä, koska olen tätä osittain vain alitajuntaisesti luonnostellut viimeiset viikot. Laitan pätkän kommentista tähän alkuun, jotta teidän olis ehkäpä helpompi siirtyä sopivanlaiseen lukemis- moodiin  :)

"Haluisin kysyy sulta sun ajatuksia liittyen ystävyyteen tai oikeestaan sen loppumiseen/"hiipumiseen". Käykö sulle joskus niin, että huomaat jonkun tärkeen ihmisen yhteydenpidon vähentyneen? Mitä teet, jos huomaat, että yhteydenpito muuttuu yksipuoliseksi, eli käytännössä toinen ei enää kysele kuulumisia, ehdota tapaamisia ym vaan koko juttu hiipuu niin että tuntuu kuin pitäisit ihan yksin ystävyyttä yllä? Onko sulle käynyt näin?"

Mun täytynee iha ensimmäisenä lähtee liikkeelle sellaisesta yleispätevästä tilannekatsauksesta, johon siis liittyy minun omat ystävyyssuhteet ja ennen kaikkea niitten laaja kirjo. Epäilen taas vahvasti, että tästä ei tule kovin lyhyt postaus - joten ymmärrän, jos vain sitkeimmät jaksaa lukee tämän loppuun asti.  Toivottavasti en kuitenkaan jäis kovasti jankkaamaan samasta asiasta, vaan voisin kirjoittaa kaiken tarpeeksi ytimekkäästi. Yrittäkää kestää!

Minulla on paljon kavereita, ja lisää tulee koko ajan. Olen todella sosiaalisesti avarakatseinen ja ennen kaikkea palavasti halukas tutustumaan ihmisiin. Minusta jokainen ihminen on tutustumisen, mahdollisuuden arvoinen. Minua kiinnostaa silmien takana oleva tarina ja usein vain pikaisella silmäyksellä saan ihmisestä jo aika paljon selville. Älkää käsittäkö väärin, en ole utelias eikä minulla ole mitään sen suurempaa tarvetta syynätä ihmistä läpi kera suurennuslasin.  Kunnioitan kyllä ihmisten omaa tilaa ja yksityisyyttä. Kuitenkin, minulla vaan valitettavasti sattuu olemaan todella herkät tuntosarvet tämmösissä emotionaalisissa jutuissa. Monesti sellaiset siipirikkoiset ja suojamuurin takana piilottelevat ihmiset tekevät minuun vaikutuksen ja kiehtovat minua erityisesti.   Valitettavasti minulla ei kuitenkaan ole aikaa hengata säännöllisesti kaikkien kanssa, koska arkeni on kovin kiireistä eikä entisillekään ystäville ole aina aikaa. Kuitenkaan en halua kääntää selkää ihmiselle, joka haluaa tulla luokseni ja avata sydäntään.

Niin kuin jo mainitsinkin, minulla on tuttavia/kavereita/ystäviä paljon, mutta täytynee jatkaa vielä että todella läheisiä ystäviä vain kourallinen.  Ystävienkin seasta erottuu vielä erikseen niin sanottu "Circle of Trust"  - porukka,  jossa ystävyys on hyvinhyvin paljasta ja haurasta ilman mitään teatteria, valepukuja,  haarniskaa tai maskia. Ihminen voi näyttää ne synkimmät kolkkansa ja lausua epätoivoisimmatkin ajatuksensa toiselle ilman pelkoa, että tämä käyttäisi joskus niitä sinua vastaan, vähättelisi tai juoruilisi asiasta muualle. Nämä ihmiset voin laskea yhdellä kädellä, mutta muutamia potentiaalisiakin yksilöitä on ilmaantunut maisemiin. Annan ihmiselle helposti mahdollisuuden näyttää, onko hän tarpeeksi luotettava.   Olen armelias, mutta mitään en anna ilmaiseksi.

En mielestäni vaadi paljoa ystävänä, mutta jonkun toisen todellisuudessa olen oikeasti todella vaativa. Enkä kyllä kielläkään sitä.  Vaadin rehellisyyden -  ja se voi olla jollekin liikaa. Se on taito, joka tuntuu olevan nyky-yhteiskunnassa katoava aarre,  koska epärealistisuus ja salailu vie ihmisten mielistä aivan liikaa tilaa. Kaipa meistä ihmisistä on tullut niin mukavuudenhaluisia, että halutaan mennä siitä mistä aita on matalin - myös ihmissuhteissa. Halutaan välttää vähän arkaluontoisempia tai tiukempia keskusteluja,  konflikteja.  Minäkin toisinaan,    myönnän kyllä.  En minä mikään pyhimys ole.  Vaikka kuinka itse koittaa vannoa rehellisyyden nimiin,  en voi sanoa olevani 100 %  aito joka ikisessä tilanteessa. Minunkin on pakko joskus näytellä lähinnä vieraskoreuden vuoksi, jotta voisi välttyä turhalta draamalta. Olen siis oppinut hieman rajoittamaan mielipiteitteni jakamista. Kuitenkin ystävyyssuhteissa haluan pitää meinigin ehdottomasti mahdollisimman aitona, koska totuuden takia erkaantuminen on huomattavasti paljon parempi juttu, kuin että pitäisi valehtelemalla toisen väkipakoin lähellään ja kaikki olisikin vain kulissia.

Ystävänä olen välillä kiireitteni vuoksi ehkä surkein yhteydenpitäjä ikinä! Joten voin myös syyttää itseäni, jos olen etääntynyt jonkun ystäväni kanssa.  Kuitenkin on ollut hienoa huomata, että vaikka yhteydenpito olisi joskus yksi - tai molemminpuolisesti laiskaa - pysyy tietyt suhteet yhtä aitona ja tunteet vahvana.  Usein riittää jo pelkkä tietoisuus siitä, että toinen on olemassa ja minulla on paikka hänen sydämessään. Vaikka kohtaamisia olisi harvoin,  jatketaan siitä mihin jäätiin.  Sen kyllä tietää sisimmässään, missä on sitä ehtaa tunnetta.  Laiskuudestani huolimatta kuulutan ystävyyden hoivaamisen perään ja siihen, että oikeasti on ystävälleen läsnä. Kyllä ihmissuhteita pitää vaalia.  Minä jos joku sain kokea tietynlaisen herätyksen viime vuoden lopussa ja olen ottanut siitä opikseni.  Mielestäni sanonta "ystäväsi on hän, joka tietää sinusta kaiken ja silti pitää sinusta"  - on tyhjentävä aforismi, joka osuu ja uppoaa!

Jos joku on minulle rehellinen ja paljastaa minulle todellisen minänsä, avaa sydämensä - hän saa takuulla minun koko sydämeni ja uskollisuuteni vastalahjaksi ja nähdä minun elämäni sen kaikissa väreissä. Myös ne mustat hetket. Oikeastaan minun ystävyyden mittari on juuri tässä,  kaikessa yksinkertaisuudessaan.   Kaikki eivät siihen pysty - enkä minä halua enkä voikaan heitä siihen pakottaa. Enkä minä silti heitä halua hyljätä, pidän toki elämässäni mutta "Circle of Trustiin" en pysty tiedon tai tunteitten panttaajia ottamaan. Ystäviä ollaan, mutta säännöt ovat selvillä.  Minulla on ollut pitkään sellainen aavistus useammankin ystäväni kohdalla, etteivät he voi olla täysin avoimia kanssani. Toki ymmärrän, koska elämät muuttuu ja  meillä jokaisella on oikeus yksityisyyteen.  Joitakin asioita on ehkäpä luultu liian arkaluontoisiksi jaettavaksi ? Who knoes. Kuitenkin olen päättänyt kunnioittaa toisen tilaa enkä pyri väkisillä kenenkään luottamusrinkiin,  jos en ole tarpeeksi riittävä sinne. Toki se tuntuu pahalta kun sitä vähän syvällisemmin ajattelee,  mutta  kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa.

Olen usein saanut huomata taikka aavistaa sen, etten kelpaa juttuihin mukaan tai mahdu persoonani kanssa tiettyihin porukoihin. Tai että minulta salaillaan asioita.   Kyllä se on vaikuttanut paljon minun itseluottamukseen, käytöseen ja tuonut epävarmuutta ystävyyssuhteissa. Ennen reagoin tällaisiin tilanteisiin erittäin voimakkaasti.   Ja vain siksi koska tilanteet muistuttavat minua lapsuudestani enkä enää kestänyt sitä ollenkaan.  Oma voimakas tunteilu vain pahensi asiaa ja ajoin ystäviäni vain kauemmas luotani. Osa on jäänyt kauemmaksi, mutta toisaalta on sitten niitäkin hienoja suhteita, joissa on pystytty aikamoisen paskanmyrskynkin jälkeen aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskinäinen rakkaus on säilynyt sekä luottamusta on rakennettu uudelleen.  Kyllä palaneista raunioistakin voi rakentaa uutta ja tuhkasta voi versoa uusi elämä.

Nykyään osaan suhtautua salailuun ja ulkopuolisen rooliin paremmin,  lähinnä salaisella haikeudella ja surumielisyydellä. Tottakai se satuttaa,  ettei ansaitse täyttä paikkaa toisen elämässä, mutten halua katkeroitua.  En ole ollut vihainen, vaan pettynyt siihen että tajuan olevani jossakin määrin  aina se sama pikkutyttö , joka lapsena nojasi koulun kylmää seinää vasten seuraten sivusta kun muut tytöt letittelivät toistensa hiuksia ja pitivät kynnenlakkaamis-sessioita.  Toivoisin, ettei minun tarvitsisi palata aikamatkalla niihin aikoihin. Mutta jos se on se taakka, mikä minulle on annettu kannettavaksi - kannan sen. Jokaisella on kyllä oma painolastinsa, joten en ole mikään uhri. 

Osaan jo tyytyä asemaani ja siihen, mitä edes nyt on. Ja olen kiitollinen niistä murusista, jotka olen saanut.   Kunhan vain ystäväni ovat edes jonkinlainen osa elämääni.  Kun joku on ollut ystäväni, hän tuskin helpolla pääsee eroon nimityksestään.  Kun rakastuu oikeasti johonkin ihmiseen, ei se rakkaus noin vaan häviä.  Ystäväni eivät tiedäkään, kuinka heitä arvostan ja rakastan kaikesta koetusta huolimatta.  Ystävyydet voivat ja niiden pitääkin olla erilaisia. Joitakin ystäviä voi rakastaa vähän kauempaa, toisen tilaa kunnioittaen. Ja silloin myös minulla on oikeus pidättäytyä vähän kauemapana.

Minun mielestäni olisi suuri synti johdattaa toista harhaan, olkoon kyse mistä tahansa asiasta, mutta nyt erityisesti kun puhutaan tunne-elämän asioista.  Jos toinen ei  herätä kiintymystä tai tunteet ovat kuolleet, ei pidä alkaa leipomaan lantaläjästä kakkua.  Tämä tarkoittanee tarkemmin sitä, että miksi turhaan yrittää kuorrutella sitä kerman ja strösselien peittoon jos sisimmältään siinä ei ole mitään makua tai siinä ei ole mitään eloa.  Olen nähnyt sivusta ja kokenut itsekin, miten ihmiset väkisillä yrittävät pitää toisistaan.   Ei mitään järkeä.  Toiselle inhimillinen, ystävällinen ja kohtelias  PITÄÄ olla, mutta ei ikaikista voi väkisillä ystäviä leipoa.   Jos ei nappaa, niin ei ole mikään pakko.  Harhaan ei saa ketään johtaa :)

Minulla on ystävyyssuhteita jotka on kylmettyneet ilman sen suurempaa dramatiikkaa tai muitakaan pettymyksiä.  Ihmiset jatkavat elämäänsä, jokainen kohtaa uusia kuvoita elämässään. Paikkakunta  tai jopa maa saattaa vaihtua.  Elämä ja ajat muuttuu. Siltikään, ei se lämmin ajatus heistä katoa - vaan sitä on onnellinen toisen onnesta siellä jossain muualla.  Sitä välittää, mutta ei ole riippuvainen toisesta enää. Joskus sitä vaan kasvaa erilleen, ja se on ihan fine.

Minä arvostan suuresti aitoa länsäoloa ja vilpitöntä ystävyyttä. Jos jokin pienikin asia ja murhe painaa mieltä, ystävä on henkilö jolle voit sen turvallisin mielin kertoa. Ja ystävä on se, joka lohdutuksen lisäksi tarvittaessa potkaisee sinua perseelle ja muistuttaa, jos satut olemaan urpo tai muuten vaan sekaisin. Ja toki myös sellaisista kipeistä asioista pitää pystyä puhumaan. Monta asiaa pystyisi pelastamaan, kun puhutaan ajoissa eikä anneta murheen paisua mielessä pilvenpiirtäjän kokoiseksi.   Jos tuntuu, että tunne tai luottamus ei ole molemminpuolista, ei kannata jäädä tuleen makaamaan vaan yritä keskustella asiasta ja jos tämäkään ei kanna hedelmää - on ihan hyväksyttävää nostaa kytkintä, eikä tämä tarkoita riitelyä tai siltojen polttamista. Kun ei synkkaa nii ei vaan synkkaa. Yksinkertaista.

Mitä itse kysymykseesi tuleekaan, nimimerkki -j,  suosittelen että kokeilet ottaa ystävääsi/ystäviisi yhteyttä ja tavallaan  avoimesti "testaat" heitä.  Ehdota jotain kivaa yhteistä tekemistä tai  ihan vain tapaaminen kahvikupposen ääressä! Jos toinen osapuoli vaikuttaa etäiseltä,  kysy onko kaikki hyvin ja onko teidän välillänne jotain.  Kerro kasvotusten rehellisesti mitä tunnet ystävääsi kohtaan, onko sinulla ikävä tms.  Sinä heität pallon ystävällesi  ja katsot, mitä tämä sinulle vastaa ja millaista on hänen sanaton viestintä. Sanaton yleensä voi kertoa plajon enemmän mitä hän sinulle puhuu.  Sinä et menetä siinä mitään.  Jos yrityksestäsi huolimatta et saa vastakaikua tai huomaat selkeesti asioitten muuttuneen, anna asian olla ja yritä jatkaa elämääsi.  Minä tiedän -  ei se helppoa ole.  Mitä suurempaa rakkautta se on ollut, sitä vaikeampaa "eroaminen" on. Mutta älä tyydy haaleisiin fiiliksiin vaan etsi mielummin sellaista lämpöä mikä lämmittää teitä kun on kylmä tai  sellaista satenkaarta, joka värittää sitä joskus niin harmaata arkea.


<3 Henna