Elämäni pelottavin lenkki

En ole varmaan eläissäni pelännyt niin paljon metsässä, kuin eilen.  Olen aina, lapsesta asti tottunut liikkumaan luonnossa, enkä ole koskaan siellä pelännyt, tai lähinnä tajunnut pelätä petoja tai muita vaaroja, mitä siellä voikaan vaania.

Lähdin eilen illalla kävelylle ajatuksena käyttää Doris samalla kunnon lenkillä.  Päätin lähteä tutulle ja turvalliselle mökkitielle, missä useimmiten käyn myös ratsastamassa.  Hieman ennen loppusuoraa kuitenkin siitä erkanee syvälle metsään traktorinura, jota olen aiemmin käynyt hevosellakin pienen matkan menemässä. Kuitenkin sen muuttuessa huonokulkuiseksi hevosen kannalta, olen aina kääntynyt takaisin ja jäänyt miettimään, minne sitä pitkin mahtaisi päästä.

Siitäpä sain sitten inspiraation lähteä tutkimaan reittiä lähemmin omin jaloin. Hölmönä ajattelin, että se varmasti johtaisi lähellä siintävälle kotakyläntielle, jota pitkin pääsisimme Toukin kanssa takaisin kotiin.   Näin ei kuitenkaan mennyt, vaan suunnitelmat menivät ihan uusiksi.

Ehdimme porskuttaa uraa pitkiin aika hyvän matkaa, kun saavuimme ison hakkuu-aukean laitaan. Aukea oli jo sen verran vanha, että se oli ehtinyt kasvaa umpeen lähinnä pitkästä heinästä ja horsmista. Jäin hetkeksi tasoittelemaan hengitystäni  ja katselemaan ympärille ajatellen : "Missä hitossa me olemme? "

Hetken aikaa hengiteltyäni aloin hieman hahmottamaan vaimeitten äänien ja puuston mukaan, missä mahdollisesti olisimme ja minne seuraavaksi suuntaisimme.  Kuitenkin jokin sekotti pakkani täysin ja sai minun säntäämään eksyksiin.

Meidän ohitsemme, noin sadan metrin päästä juoksi mitä luultavimmin karhu.  Se laukkasi pehmein askelin pitkin heinikkoa / horsmikkoa, kuitenkin ilman että siitä näkyi karvaakaan.  Hirvi se ei ollut, koska se olisi kyllä näkynyt heinikon yli, eikä sudesta tai muusta, pienemmästä suurpedosta lähtisi noin suuret liikkeet.   Koirakin oli niin peloissaan, ja painautuessaan minua vasten sydän jyskyttäen ja keho täristen,  varmisti myös koiran käytös, että nyt ei ollut mikään pieni elukka kyseessä.

Ehdin miettiä kuitenkin hetken mikä se on, vähän huokaista säikähdyksestä sekä hieman koottua itseäni, kun huomasin eläimen juoksevan meidän ohi ja vähän viistottain meistä poispäin.  Valitettavasti eläin juoksi samaan suuntaan, minne meidänkin piti mennä päästäksemme takaisin hiekkatielle. Minun piti valita uusi suunta ja tehtävä koukkaus, jotta emme olisi samalla suunnalla pedon kanssa mutta kuitekin menossa kohti kotia. 

 

Eläin hiljensi vauhtiaan radikaalisti tullessaan tiheän metsikön reunaan ja lähestulkoon pysähtyi siihen.  Dooriksen hökeltäessä paniikissa jouduin ääneen rauhoittelemaan sitä ja silloin se tapahtui: eläin päästi voimakkaan, mutta matalan murahduksen.  Ihan niin kuin se olisi murissut ja korskahdellut samalla. Sen verran paljon luonto-ohjelmia katsoneena tajusin, että se on varmasti karhu.  Koirakin sekosi täysin kuullessaan murahtelun ja alkoi säntäillä hihnassa suuntaan ja toiseen.  Karjahtelin pari kertaa pelottaakseni pedon pois, mutta se tuskin auttoi mitään.

En nähnyt itse muuta vaihtoehtoa, kuin juosta niin kovaa, kuin jaloistani pääsen.  Ajatus mahdollisesta emäkarhusta ja pennuista sai minut pakenemaan. Törmääminen emoon olisi varma kuolemantuomio.   Tiedän, että ei pitäisi juosta, mutta panikoidessani en keksinyt muuta. Lisäksi minulla oli noin 150metrin etumatka ja karhuhan juoksee suoraan suuntaan kovaa, ei mutkille. Ja minä olen metsässä nopea. Tosin nyt hihnassa säntäilevä koira tuotti hankaluuksia, mutta pääsimme hyvään vauhtiin kuitenkin. Vaikka paniikki valui suoraan jalkoihini, myös sen vapauttama adrenaliini sai minuun niin paljon voimaa, että jaksoin juosta vaikeakulkuisessa maastossa useita kilometrejä.

Juostuamme pitkän matkaa ja tullessamme uuden hakkuuaukean laitaan, huomasin olevani hyvin kaukana kotoa. Naapurin jatkuvasti haukkuvien hirvikoirien louskutukset kuuluivat pelottavan kaukaa, enkä kuullut edes maantien ääniä.  Nousin isolle kivelle ja yritin katsella ympärilleni, mutta näin vaan tuntematonta maastoa ja paljon korkeita kukkuloita. Tajusin juosseeni todella kauas.

Aloin hysteerisenä soittamaan miehelleni ja kerroin mitä on tapahtunut. Hän oli saunomassa kavereittensa kanssa ranta-saunalla, mutta onneksi lähti heti välittömästi etsimään minua. Hän ajoi pitkin kotakyläntietä ja pysähtyi aika ajoin painamaan auton torvea.  Ensimmäisillä kerroilla en meinannut kuulla sitä ollenkaan. Mutta hänen ajaessa tien aivan toiseen päätyyn, kuulin äänen todella vaimeasti, mutta kuitenkin niin, että pystyin suunnistamaan sitä kohti.  Olin ihan poikki ja paniikissa, jalkani olivat hyytelöä ja henkeni ei kulkenut ollenkaan. Sain pitkästä aikaa niin inhottavan ja ennen niin tutun - paniikkikohtauksen.  Ennen ne iskivät minut kanveesiin mitättömistä henkisistä syistä, mutta nyt syyt olivat niin voimakkaat ja pelottavat, että kohtaus oli väistämätön.   En meinannyt hysteerisyydeltäni jaksaa enää juosta ja vaan kompuroin ja kaatuilin tuon tuosta.

Dooriksen huomatessa minun heikkouteni, koiran olemus muuttui täysin.  Kun se aiemmin säntäili hihnassa vetäen päättömänä,  niin nyt se rauhoittui ja kääntyi jatkuvasti katsomaan minua silmiin, kun minä itkin ja koitin saada henkeä. Myös pariin otteeseen kaatuessani, koira säntäsi luokseni ja nuuhki kasvojani häntäänsä heiluttaen. Ihan niin kuin se olisi sanonut: "Älä äiti itke, kyllä me selvitään".  Miten ikinä pystyn luopumaan noin uskollisesta ystävästä?

Hetken aikaa istuttuani maassa ja saatuani happea jaksoin taas juosta. Aloin kuulemaan auton äänet paremmin ja maastokin muuttui parempikulkuiseksi.  Mieheni auton hurina kuului selkeästi ja vihdoin ja viimein hahmotin sen pusikon takaa. Olin perillä.   Polveni ja sääreni olivat naarmuilla ja verillä vatukossa ravaamisesta ja kaatuilusta.  Asuvalintanikaan ei mennyt ihan nappiin, kun lähdin hetken mielijohteesta lenkille ja ylipäätään metsikköön reippailemaan.

Minun metsälenkit kotakylällä ovat toistaiseksi tässä. Eräjorma-egoni sai iso kolauksen eilen, ja vie vähän aikaa, kun uskallan taas lähteä samoilemaan metsikköön ilman asetta.  Sen olen tiennyt, että petoja täällä on ja paljon, mutten koskaan uskonut itse törmääväni niihin. Nyt törmäsin. 

Naapurimme harrastavat hirvenmetsästystä ja ovat myös kiinnostuneet karhuista. Heillä on hirvikoirien lisäksi karhukoira.  Aion ottaa puhelun heille ja kertoa kohtaamisestani, joka siis oli lähellä heidän tilaansa. Olen kuullut, että jos petoja alkaa liikkumaan ihmisten läheisyydessä turhan usein, voidaan kantaa harventaa.  En ikinä halua tuollaista kohtaamista uudestaan, enkä toivo sitä kenellekkään muullekaan. Ei mikään ihme, että hevosemme ovat joskus olleen hermostuneen oloisia juuri tuolla suunnalla lenkillä ollessamme.

Mutta nyt taidan valita tänään lenkkisuunnaksemme ihan päinvastaisen suunnan.  Ihan vain oman rentoutumiseni vuoksi.

<3 Henna

Ihmisten kanssa tekemisissä

Olipas taas otsikko! :D  Mutta niinhän se on mennyt, viime viikko.  Ihmispaljouden seassa, tapaamisia, juhlia ja talkoita. Jatkuvasti jossakin menossa.

Tämä nyt kuulostaa jotenkin negatiiviselta  vaikkei se nyt sitä kuitenkaan kokonaan ole.   Olen pääsyt juhlimaan kahden ystäväni synttäreitä ja muutenkin viettämään aikaa ihanien ihmisten seurassa,   mutta muissa merkeissä olenkin sitten kohdannut niitä vähemmän mukavia henkilöitä.    Nyt taidankin sitten kallistua negatiivisuuden puolelle, koska sellaiset nyt ovat päällimmäiset tuntemukseni tällä hatkellä. Pyydän heti alkuun anteeksi kärkästä kirjoitustyyliäni.

Laitan nyt kuitenkin muutamia positiivisia kuvia, ettei mene ihan tympeeksi tämä homma ;) Muun muassa nämä ihmiset valaisevat synkkiä hetkiäni elämässäni<3

 No nyt päästääkin sitten kunnolla tähän itse asiaan.   Olen viime aikoina valitettavasti törmännyt muutamaan otteeseen tilanteeseen, missä ihmiset ovat käyttäytyneet tökerösti joko tahallisesti tai tahattomasti.   Kuitenkin jotakin on tehty väärin, koska sillä on saatu ihminen varpailleen. Joko lause on muodostettu sanallisesti väärin tai sitten äänensävy on paljastanut muuten niin kohteliaasti muodostetun lauseen todellisen luonteen.

Itse reagoin tällaiseen todella voimakkaasti.  Vaikka  sinällään asia ilmaistaisiin sanallisesti oikein, äänensävystä on kuitenkin paistanut ihmisen todellisen suhtautumisen asiaan tai ylipäätään sinuun itseesi. Esimerkiksi: "Voisitteko siirtyä hieman?"  - on hyvin kohteliaasti sanottu, mutta sen saa tietyllä asenteella kuulostamaan siltä että sinua käsketään suksimaan helvettiin.    Valitettavasti huolimaton ihminen paljastaa itsensä non-verbaalisen tavan, asennon, ilmeen, äänensävyn, hengityksen ym.  viestinnän kautta.

En minäkään täydellinen ole.   Kun tulen  "yllätetyksi", eli moinen käytös hyppää silmilleni, kuin puskista - en osaa itsekään käyttäytyä, vaikka haluaisin.  Saatan hermostua ja antaa paukkua satakertaisesti takaisin, mutta onneksi olen vuosien mittaan hieman viisastunut.  Minut tuntevat eivät varmasti tätä usko, mutta joskus olen mielummin hiljaa, puren hammasta ja lähden kävelemään.  Olen nykyään mielummin hiljaa ja tukahdutan agressioni, etten sano mitään liian viiltävästi.  En halua raivostua, koska silloin en pidä itsestäni ja useimmiten sen jälkeen välejä on mahdoton korjata, paitsi jos on todella läheinen henkilö kyseessä.  Siksi haluan hengähtää, miettiä asioita hetken ja sitten yrittää keskustella asioista.

Toki, jos toisen ihmisen käytös on mennyt todellakin yli, ja kyse on enemmäkin välinpitämättömyydestä ja tunteettomuudesta, kuin inhimillisestä virheestä,  en välttämättä haluakkaan välejä takaisin. Onneksi en ole vielä päätynyt täysin tuollaiseen ratkaisuun. Kuitenkin olen kohdannut ihmisiä, joitten kanssa on parempi olla maksimissaan vain "Hei vaan"-tuttu  - eikä yhtään enempää.   Joskus sekin on pitänyt oppia kantapään kautta.

Tällaisiä tapauksia on elämässäni ollut useita ja myös minä olen ollut se henkilö, joka on käyttäytynyt typerästi, mutta minulla on tapana pyytää asiaa heti anteeksi, kun huomaan käyttäytyneeni väärin.  Kaikki eivät kuitenkaan osaa pyytää anteeksi. Itse usein välikohtauksen jälkeen alan itkeä, kun järkytyn konflikteista niin herkästi. 

Minulle on viime aikoina tapahtunut näin pariinkin otteeseen, mutta lopullisesti kyllästyin ihmisten käytökseen viikonloppuna, kun olin talkoissa naapuripaikkakunnan hevos-seuran järkkämissä Suomenhevosten vetokisoissa. Olin lupautunut sinne arvan myyntiin, vaikka en todellakaan ole mikään myyntitykki ja inhoan isojen rahamäärien käsittelyä.  Kuitenkin olin oman seuran sihteerille lupautunut hommiin ja mikäpä tuossa, ihan kiva nähdä vahvoja ja hyväkuntoisia suokkeja, jutella erilaisten hevosihmisten kanssa ja  kantaa kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi.  Näin minä ainakin aamulla ajattelin.

Miksi sitten ajoin äärettömän iso kyrpä otsassa kotiin?    Mitä ehti tapahtua tuon hikisen, reilun parintuntisen aikana, mitä ehdin olla talkoissa, ennen kun minun pitä palata kotiin valmistautumaan ystäväni synttärijuhliin?

Minua vastaan käveli ehkä pelottavin nainen, jonka olen koskaan tavannut itseni lisäksi ! :D  Hän vastasi myös arpajaisista omalla tavallaan.   Mutta tyyli, jolla hän puhutteli muita, HYI!  Vieläkin nousee karvat pystyyn.   Hänen tapansa keskustella, antaa ohjeita ja neuvoa,   oli huutaa, tiuskia ja puhua kuin jälkeenjääneelle. Ja se vähättelevä äänensävy kaiken kukkuraksi!    Itse olin ensimmäista kertaa arvanmyynnissa, eikä minulla muutenkaan ole kokemusta myyntihommista tai muista vastaavista. Minä olen se jälkeenjäänyt, kellarissa kasvanut maalaistollero - mutta kiitos  - ei tarvitse karjua!

Kun hän ensimmäistä kertaa avasi suunsa minulle, säikähdin ja menin lukkoon.  Olen todella herkkä ja kun minulle aletaan huutaa tai tiuskia ilman syytä,  alan lähestulkoon itkemään.  Ja kun kyse oli vain ohjeista, joita naiselta aloin kyselemään, että tekisin varmasti kaiken oikein. Hänen huudettuaan "ohjeet" minulle, ääni väristen sanoin naiselle, että minulla ei ole kokemusta ja että voin antaa tehtävän jollekin muulle. 

En ollut ainut, jota naisen käytös kauhistutti.  Myytyäni arpoja, ihmisten kysellessä palkinnoista, ohjasin heidät kaukana siintävän palkintopöydän luokse, missä palkinnot olivat kaikkien nähtävillä mutta valitettavasti myös nainen tyrannisoi siellä.    Ihmisten käydessä pöydän luona ja luultavasti kysellessä, milloin arvonta on  - he luultavasti saivat samanlaisella äänensävyllä varustettua ohjausta, mitä minäkin sain.  He nimittäin kävelivät pöydän luota järkyttyneen näköisinä, silmiä pyöritellen ja päätään pudistellen. Olisin niin voinut lukea heidän huuliltaan :  "Olipas hiton hyvä arvonta tämä"  tai  "Olipas vihainen nainen"

Tämä nainen ehti vielä ennen lähtöäni tulla huutamaan minulle ja myyntiparilleni, kun kyllästyin ja annoin rouvalle tavarat käteen ja sanoin, että minun pitää lähteä.  Ja tottahan se oli, minun oli jouduttava kotiin hoitamaan hevoset ja valmistautumaan juhliin.

Vetokisat sinällään oli aivan mahtava tapahtuma, paikka oli mitä kaunein ja suurin osa ihmisistä aivan ihania. Näkysällä oli iloisia kasvoja ja komeita hevosia, ilmassa makkaran tuoksua ja  taustalla kuului iloista puheensorinaa, naurua ja kavoiden kopsetta.    Kuitenkin tämä yksi ihminen onnistui pilaamaan minun aamuni kokonaan ja varastamaan minulta sen ihanan nostalgisen tunnelman, mitä lähdin perinteisistä vetokisoista hakemaan.  Lähdin kotiin pettyneenä, itkuisena ja katkerana.

Kun lähdin muutamaa tuntia myöhemmin ajelemaan pielavettä kohti, soitin ihmiselle, jolle lupauduin tulla talkoisiin, ja kysyin, kuka henkilö mahtoi olla. Kerroinkin mistä kiikastaa ja pohdin ääneen, oliko nainen niin stressaantunut tai hänen omassa elämässään jokin niin pahasti pielessä, että hänen piti kaataa kaikki elämänsä paska ja turhautuminen toisten niskaan?  Onko hän niin yksin, ettei voi puhua kenellekään ja saada tukea, vaan hänen piti tulla yleiseen tapahtumaan tiuskimaan ja luomaa pahaa ilmapiiriä ?   Ehkä minä olin ainut, jota asia kosketti, mutta jos minä onnistuisin v-mäisyydelläni pilaamaan yhdenkin ihmisen päivän, olisin siitä todella häpeissäni ja surullinen.  Vilpitön häpeä ja  anteeksipyyntö on kuitenkin se, minkä pitäisi korjata useimmiten asiat.

 Laitan muutamia kuvia tähän vetokisoista, mitä ehdin kaiken hässäkän keskellä pikaisesti napsasta. 

Huh, tulipas tekstiä. Olen ollut hyvin kiireinen, eikä postauksia ole kuulunut, mutta tässäpä luettavaa ja pureskeltavaa korkojen kera!  Jos teillä on jotain fiksua lisättävää niin olkaapa ystävät hyvät, antakaa paukkua!  Minullakin olisi varmasti vielä olisi jotain sanoja tuolla takaraivossa piilossa, mutta oksennettua suurimman osan tämähetkisistä tuntemuksistani tähän näytölle, olen hetkellisesti tyhjää täynnä :D  

<3 Henna

Kysymyshaaste

Sain haasteen Sofialta, kiitoksia!   Olen tehnyt samantyyppisen haastepostauksen aiemminkin, mutta kysymyksien liittyessä enemmän hevosiin, innostuin vastailemaan :) 

 Kysymykset:

1. Montako hevosta omistat (jos omistat)?



Omista kaksi hevosta. Lv-tamma Karisma Boss ja lv/sh-risteytysruuna Cuzco (Kusko)  hörähtelevät tallissani toistaiseksi.

 

 2. Koulu, este, kenttä, vai maasto?

Kaikki olisivat kivoja, mutta paskojen polvieni johdosta en pahemmin esteitä harrasta.  Ja toki taitoakin puuttuu reippaasti.  Olosuhteiden pakosta pääasiassa maastoilua ja joskus kouluntapaista tuuppailua pelloilla, jos sitä nyt voi kouluksi sanoa :)

 






3. Kilpailetko?

En.  Olen todella huono kilpailija, inhoan vastakkainasettelua ja muutenkin paineensietokykyni on mitätön.  Jos minulla olisi hevonen, jolla kilpailla, antaisin sen mielelläni luotettavalle ihmisille kisakäyttöön ja osallistuiin kisoihin mielelläni omistajan ja huoltojoukon roolissa :)

4. Korkein este, jonka olet hypännyt?

Olisko vuosia sitten joku  pieni ollut, maksimissaan  85 / 90 cm. Kuvan este ei todellakaan ole niin korkea  ;) Aiemmin olin hulluna esteisiin ja inhosin koulua, mutta nyt olen syttynyt enemmän sileän työskentelyyn.

Kuskon kanssa kesällä 2010 :D

5. Parhain muistosi satulassa?
Todella monta ihanaa muistoa Kuskon kanssa, se on niin ihanan raivostuttava ukkeli monimutkaisuudessaan. Myös Karisman eteneminen ratsun uralla on tuonut paljon onnenkyyneleitä.

6. Minkä hevosen ottaisit autiolle saarelle (vain yksi)?

Kuskon ottaisin ehdottomasti, se on luotettava ja fiksua seuraa.  Lisäksi herralla on  hyvä huumorintaju. Tosin jos siellä olis paljon moskiittoja, niin joutuisin harkitsemaan uudelleen, Kusko ei ole kyrpiintyneenä niin kivaa seuraa ;)

7. Oletko ollut ikinä leirillä, missä?
Nuorena penskana yksi leiri Hingunniemessa kiuruvedellä. Nyt olen tänä kesänä ohjaajana kahdella eri leirillä, joista toisessa Kusko on leiriheppana.

8. Harrastatko muuta, kuin ratsastusta?
Valitettavasti nykyään on ihan mielettömän vähän aikaa muille harrastuksille.  Mutta kalastus ja metsästys ovat olleet aina lähellä sydäntäni,  isäni ja setäni opettaneet pienestä tytöstä asti.  Rakastan myös laulamista, onneksi sitä voi harrastaa maastolenkeillä ja samalla lauluni karkoittaa kaikki möröt pois reitin varrelta ;)

9. 5 parasta blogia, joita luet?

Öö nyt heitit pahan, koska luen todella vähän muita blogeja.  Noh toki luonnollisesti luen paljon ystävieni blogeja, mutta myös muutamia muitten henkilöiden,  todella laadukkaita, joitten kirjoittajien kanssa olen pääsyt tutustumaan ajan myötä :)

10. Ihanin hevonen, jonka olet tavannut?


Aikoinaan eräs älyttömän hieno,  iso torinhevonen (sk178cm). Väriltään se ei minua välttämättä täysin miellyttänyt, mutta sen koko, silmät ja luonne <3 Omia tietysti rakastaa mahottomasti, vaikkeivat aina kaikkia vaatimuksia välttämättä täytäkkään. En minä ystäviänikään hylkää, jos ne eivät jokapäivä ole samalla aaltopituudella.

11. Minkä laisen hevosen haluaisit (kerro siitä ja laita kuva)?

Tämä on helppo.  Friisiläinen.  Mielellän 165-175 cm korkea, jykevä ja ruuna. Osaisi hitusen enemmän, kuin minä itse ja  opettaisi minua eteenpäin, niin kuin Kusko on tehnyt minulle viimeisen kolmen vuoden aikana. Harmi vaan kun nuo ovat niin pirun kalliita :(




Haastan:

Annen, Sadun, Saaran ja  Nipsun 





1. Millaiseksi kuvittelet elämäsi viiden vuoden kuluttua? 

2. Millainen on mielestäsi kaunis ihminen? 


3.  Oletko joskus ratsastanut hevosella tai jollain muulla eläimellä?  


4. Mihin olet "heikkona" ? 


5. Millainen on unelma- päiväsi? 


6. Miten yllätät puolisosi tai ystäväsi ? 


7. Mikä on sinulle rakkain tai tärkein esine ? 


8. Millaisen aamupalan nautit yleensä? 


9. Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään?


10. Hermostutko helposti ? 


11. Lempikarkkisi? 




Tulipas hyvin ailahtelevia kysymyksiä   Nyt eeku vuan naikkoset vastailemaan ! ;)




<3 Henna

Ylä- ja alamäkiä

Ensinnäkin voisin kertoa huonoja uutisia:  Doris ei pääsekään asumaan edesmenneen setäni naisystävän luokse. Hänen henkilökohtaisista syistään hän ei pysty ottamaan Doorista vastaan, vaan minun pidettävä toistaiseksi koiraa meillä ja etsittävä sille uusi koti.   Jos sopivaa kotia ei löydy, joudun tekemään vielä astetta pahemman päätöksen koiran elämästä. Minun ei taatusti tarvitse sitä teille sen enempää kuvailla.

Tunnen olevani umpikujassa. Rakastan koiraa silmittömästi, mutta kuitenkin kaikki muut olosuhteet sotivat tunteitani vastaan ja ottavat minusta ylivallan.  Ja hyvä niin, koska yleensä päätökseni teen tunne-pohjalta - ja se ei todellakaan ole aina ollut iha hyvä asia. 

Mutta jokatapauksessa, alan suunnittelemaan ilmoituksia nettiin, missä koira etsii kotia maalta, metsästystä harrastavasta, lapsettomasta ja kissattomasta perheestä, missä koira saa paljon aktiviteettia, pääsee suorittamaan ajokoiran virkaansa ja lisäksi saa jakamatonta huomiota perheeltään.  Koira ei missään nimessä ole helppo, joten en aio kaunistella asioita koiran luonteesta.    Mielummin lopetutan koiran, kuin annan sen sellaiseen kotiin, missä sitä ei ymmärretä ja se päätyy ikuisesti häkkikoiraksi.  Helpommallahan minä pääsisin, kun antaisin sen ensimmäiselle vastaantulleelle sitä haluavalle henkilölle, mutta moraalini ei anna sitä periksi.

En pysty kohtaamaan koiraa enää kunnolla. Sen ulistessa ja painautuessa minua vasten en selviä ilman lohdutonta itkunpuuskaa. Luopuminen satuttaa niin paljon, varsinkin kun Dooris aina muistuttaa minua rakkaasta sedästäni.   Tänään kuitenkin ajattelin viedä sen lenkille, jos vaan kotitöiltäni kerkeän.  Haluan rakastaa sitä kunnolla, niin kauan kuin vaan saan sen pitää luonani.

Kaiken tämän luopumistyön keskellä kuitenkin on paljon hyvääkin.   Isäni on lupautunut tulemaan heinäkuussa meille kaivinkoneen kanssa urakoimaan kenttä- projektin eteen.  Nyt on kiire kaataa loput puut tien toiselta puolelta ja siistiä paikat risuista, jotta iskä pääsee heinäkuussa aloittelemaan kannon kaivuut ja  maitten tasoittelut.  Odotan innolla kaikkea, mutta samalla jännitän, miten rahani riittävät siirtomaiden ym.  ostoon.  Sähköjä ym. unohtamatta.  Onneksi minulla on säästörahat tallella ja  elokuun puolella saan vielä lomarahatkin taskuuni.   Mutta tiedän jo valmiiksi, että rahat tuskin tulevat kokonaan riittämään kentän tekoon, niin kallista se lysti on.

 Mutta jospa asiat jotenkin järjestyisivät, kenttä tulee meille todella tarpeeseen, koska innokkaita ratsastelijoita ilmenee koko ajan lisää ja lisäksi me Karisman kanssa olemme kipeästi oman, kunnollisen kentän tarpeessa, jossa saamme treenailla rauhassa ilman ulkoisia häiriötekijöitä. Pellotkin kun ovat turhan epätasaisia ja liukkaita välillä  ratsastettaviksi, eikä niitäkään saa puhki rällätä, kun kuitenkin heinää niistä tarvitaan tehdä. Lisäksi haluan palavasti harrastaa muutakin hevostelua mm. maastakäsittelyn, juoksuttelun ja irtohypyttelyn merkeissä.

Nyt laitan kovasti kättä ristiin ja toivon, että asiat loksahtelisi paikoilleen, niin kun on kaikkien kannalta parasta.  Aina elämän tie ei ole helppo, mutta kuka täällä helpolla pääsee? Tuskin kukaan.

<3 Henna

Juhannustunnelmia ja uusi viikko edessä

Morjensta!  Jussi sen kun vaan vierähti ja huomennä pyörähtää jälleen uusi viikko käyntiin! Miten tämä aika kulkeekin näin nopeasti ? :)

Juhannus meni oikein rattosasti ystäväni Heidin ja hänen perheensä kanssa. Tehtiin hyvää ruokaa ja rentouduttiin yhdessä uiden, saunoen ja veneillen.   Kävin myös pyörähtämässä pikaisesti vanhempieni luona, koska asuvat ihan lähellä ystäviäni.   Kissanpentu Mauno oli kasvanut jo hurjasti viime näkemän ja oli kotiutunut hyvin uuteen kotiinsa. Lahjana Mauno oli äidilleni sekä isälleni oikein mieluinen, molemmat ovat ihan höpönä siihen pieneen karvakasaan ja kissakin tuntuu tietävän sen :)

Lauantaina kävimme pielaveden satamaravintola Laivurissa laulamassa karaokea ja moikkaamassa pikkeveljeäni Jannea.   Ilma oli ihana, vaikkakin todella kylmä vuodenaikaan verraten. Oli kiva nähdä paljon tuttuja kasvoja ja elämää nuoruuden tutuissa maisemissa.  

Ensi viikolla päästään taas takaisin normirytmiin heppojen kanssa, ainakin vähäksi aikaa. Tuntilaiset palaavat kuvioihin, joten saan taas liikutusapua mukavasti ja seuraa lenkille.  Viikko tulee muutenkin näillä näkymin olemaan aika touhukas, koska siihen sisältyy kahdet eri synttärikemut ja lisäksi lauantaina olisi hevosten vetokisat Tuusniemellä, jonne olen lupautunut talkoisiin. Parin viikon päästä olisi sitten Kuskon ja minun leiri-urakka edessä.

Huomasin eilen, että teitä lukijoita on jo 50!   Kiitoksia kaikille, jotka ovat liittyneet remmiin ja jaksavat kommentoida ja osallistua ahkerasti keskusteluihin! On kiva huomata, että joitakin kirjoitukseni kiinnostavat niin paljon, että haluaavat seurata blogiani säännöllisesti.  Tunnen monia, jotka lukevat blogiani, mutta eivät ole jostain syystä liittyneet lukijoihin.  Minusta on ihana tuntea lukijani edes jollain tavalla, koska koen itsekin saavani siitä, että tutustun ihmisiin ja saan vaihtaa tuntemuksia täällä. Toivoisin, että blogini toimisi jonkinlaisena kanavana, josta jokainen saisi jotakin jaksaakseen arjen keskellä :)

Mutta nyt tämä lähtee hakemaan hevoset laitumelta talliin yöksi. Toiset pikku reppanat ovat olleet ötököiden syötävänä laitumella parisen päivää, kun mamma oli humputtelemassa. Nyt pääsevät talliin nukkumaan yönsä rauhassa.

<3 Henna

Tulevaa peljäten ja jännittäen

Olen elänyt viime aikoina jännityksen ja paineen alla, koska lähinnä oman itseni aiheuttaman paineen lisäksi myös ulkopuolelta tulee hieman tiukkoja kysymyksiä yleisen suorituskykyni ja elämäni suhteen. Tiedän, ettei kukaan tarkoita kysymyksillä pahaa, mutta ne muistuttavat minua tämänhetkisestä saamattomuudestani ja koen siitä syyllisyyttä.  Lisäksi minulta vaaditaan isoja päätöksiä nopeassa ajassa. Vaikka haluaisin tietyllä tavalla paeta päätöstä, tiedän ,että minulla on vain yksi lopputulos, johon minun on päädyttävä.

Minut on totuttu näkemään tarmokkaana, elinvoimaisena ja ahkerana Hennana, joka tormeltaa eteenpäin tukka putkella ja sisu puserossa.  Tekemässä paljon töitä kotona ja lisäksi myös auttamassa muita.  Tätä on jatkunut vuosikaudet ja pidin itsestäni todella paljon silloin, kun sain itsestäni paljon irti itseni ja muiden iloksi ja avuksi.   Mutta kaikki ei vaan voi jatkua ikuisesti.  Nyt huomaan itse olevani se uuvahtanut ja avun tarpeessa.

Olen viime aikoina ollut käteni murtuman sekä jatkuvan sairastelun vuoksi hyvin hyvin onneton tapaus  sekä fyysisen, että henkisen suorituskyvyn saralla. Minusta ei ole juuri ollut mihinkään, koti on useimmiten ollut kuin pommin jäljiltä ja moni jo keväällä suunniteltu koti/piha- askare on jäänyt tekemättä. Toki minun itseni nyt täytyy taas kerrankin koittaa ajatella järjellä ja muistaa, että mitä minä olisin muka murtuneella kädella voinut tehdä paremmin ?  Ehkä tämä "pakollinen" laiskottelu on vienyt minulta taas mielenterveyden :D  Minua kun ei ole luotu makoilemaan päivät pitkät sohvilla leffoja tuijotellen , vaan rakastan reippailua luonnossa ja  häärimistä pihassa kera elikoiden.  Onneksi käteni murtumasta huolimatta kykenin kohtuullisesti ratsastamaan.  Jos en olisi voinut, olisin varmaan seonnut katsellessani lahoavia hevosiani.

 Kuntoremottinikin voi huonosti.  Koska käteni oli paskana ja lisäksi olin sairaana, minulta jäi treenejä väliin ja painon putoaminenkin pysähtyi jo ajat sitten.   Onneksi ihana kunto-ohjaajani Reino on ollut todella ymmärtäväinen ja tsemppaava kaikesta huolimatta. Voin muuten lämpimästi suositella Reinoa sellaisille henkilöille, jotka haluaa yksilöllistä kunto- ja ravinto-ohjausta ja  mukavia treenejä henkilökohtaiset liikunta / kuntoutus- tarpeet huomioiden. 

Vaikka treenejä minulta jäi väliin,  ja koin siitäkin huonoa omatuntoa ja tunsin itseni paskaksi ihmiseksi, sain tänään todella hyvät fiilikset salilla treenatessani.  Jälkaprässissä sekä pystypunnerruksessa tein tähän mennessä kaikista parhaimmat suoritukset, isommilla painoilla. Olin todella iloinen saadessani balsamia haavoille, kun jotain hyvääkin tässä on tapahtunut.  Voimaa olen saanut lihaksistooni todella paljon lisää, vaikka paino ei ole hirveemmin laskenutkaan. Mutta lihastahan tässä on haluttukkin!    Vaikka olenkin pullava, on minussa kuitenkin voimaa ja kestävyyttäkin.  Onneksi en ole ihan mikään toivoton löllyvä lihavuori. Mutta, eiköhän tässä ollut tarpeeksi puimista kehoni massavuudesta ;) 

Kiitos rakkaiden ystävieni, olen saanut paljon elinvoimaa heidän seurastaan.  Vierailevat ystävät antavat aina lisäpuhtia ja tarmoa jaksaa eteenpäin.   Rentouttavan seuran lisäksi Jenna on käynyt uskollisesti auttelemassa heppojen kanssa viikottain ja siitä olen hänelle hurjan kiitollinen. Lisäksi olen saanut ihania vieraita sekä läheltä, että kaukaa ja heitä tavatessani en muista kaikkea ikävää ja ahdistavaa, mitä tuleva tuo tullessaan. On toki elämässäni ihaniakin asioita, mutta nyt tällä hetkellä niitä on vaikeampi muistaa, kun synkkyys meinaa laskeutua hartioilleni luuhistuttavan kovaa.

Joudun luopumaan vastikään perheeseemme tulleesta, edesmenneen setäni koirasta  Dooriksesta.   Päätös on ihan älyttömän rankka minulle, enkä selviä yhdestäkään päivästä itkutta. Olen koittanut taistella päätöstä vastaan, mutta vihdoin olen itsekin tullut siihen tulokseen, että näin on parempi. 

Dooris on käyttäytynyt viime aikoina todella agressiivisesti meidän toisia koiria sekä kissojakin kohtaan, käynyt syyttä suotta etenkin Iidan päälle sekä tarhassa, että vapaana pihalla ja päällekarkaukset eivät ole mitään lievänsorttisia, vaan ovat jo selkeästi aiheuttaneet Iidalle traumoja ja pelkoja Doorista kohtaan. Emme ole pystyneet pitämään Olgaa ja IIdaa koiratarhassa, koska Iida ei uskalla tulla kopistaan ulos edes pissille. Onneksi tyttöset ovat niin kilttejä, että pysyvät pihassa uskollisesti ja osaavat nukkua nätisti sisällä meidän kanssa.  On todella ikävää eristää Dooris muista ja pitää se yksin ulkona, mutta ei kai muuta vaihtoehtoa ole. En voi ottaa riskiä, että joku tulevista tappeluista koituu jommankumman pystykorvamme kohtaloksi, Olgan kunto ei ainakaan kestä isoja tappeluita.

 Dooris on hyvin hellyydenkipeä ja huomionhakuinen  ja ilmeisesti on niin turhautunut ja omistuksenhaluinen, että kokee toiset koirat uhkaksi.  Muutenhan Dooris on hyvin kiltti, ainoastaan hirveän energinen ja huonosti koulutettu.   Olenkin jo alustavasti sopinut, että Doris pääsee setäni naisystävän luokse asumaan, jossa sen pitäisi saada jakamatonta huomioa ja paljon vapautta. Vaikka luopuminen on raskasta, niin tämä on varmasti ainoa oikea ratkaisu.   Dooris on muutenkin karkaillut viime aikoina tarhasta ja yrittänyt käydä kissojenkin päälle. En halua, että kesyt kissamme alkaa pelätä koiria dooriksen takia.  Kaikkien kotieläimiemme kesken on ollut todella hyvä harmonia, josta en halua luopua.

Joskus elämässä tulee eteen kipeitä päätöksiä, nyt on minun vuoroni.  Ne sattuu pirusti, luovuttaminen tekee pahaa, mutta minun on ajateltava muitakin, kuin itseäni. Dooriksen hankinta oli minun tahdon läpimurto ja sen suhteen tein virheen. Nyt tajuan päästää irti ja toivoa vain hyvää. Onneksi minun ei tarvitse erota koirasta ikuisesti, vaan tulen sitä näkemään syksyisin, ja tiedä vaikka jos pääsemme syksyllä yhdessä jänisjahtiin. Kuka tietää.

 Mutta nyt iloisempiin asioihin!  Huomenna näen pitkästä aikaa rakkaan ystäväni Heidin, joka on palannut Suomeen kesälomalle Australiasta. Vietämme yhdessä juhannusta grillaillen ja saunoen, olen niin onnellinen, kun saan rakkaan ystäväni takaisin syleilyyni  ja viettää hänen kanssaan laatu-aikaa.  Hän taatusti on sellainen henkilö, joka saa minut unohtamaan pettymyksen Dooriksen kanssa.

Oikein hyvää juhannusta teille kaikille rakkaat lukijat!  Uusille lukijoille haluan antaa isot virtuaali-halit ja tervetulo-toivotukset!   Nauttikaa kesästä ja rakkaittenne seurasta!

<3 Henna

Ei tosikoille :D

Noniin, vaikka aamuni ei alkanut mitenkään hehkeissä, eikä missään hilpeimmissäkään merkeissä (josta kerron myöhemmin),  sain ihanan piristysruiskeen päästyäni koneen ääreen: 


 VIDEOPOSTAUS  on nimittäin valmis! 


Nauttikaa :)   Suosittelen lämpimästi jättämään aivot narikkaan videon katsomisen ajaksi,  meillä ne ovat unohtuneet matkasta jo elämän alkumetreillä ! :D   On ihana omistaa ystävä, jonka kanssa saa hölmöillä ja seikkailla  ilman, että pitää muistella omaa ikäänsä.  Ei me haluta kasvaa aikuisiksi  :D

<3 Henna