maanantai 19. syyskuuta 2016

En mielestäin tarinaamme pysty vielä poistamaan

"Kysyin sinulta "haluatko sinä rakas lähteä, haluatko että äiti auttaa sinua lähtemään ?" Painoit pääsi olkapääni päälle - se oli niin raskas ja huokaisit syvästi. Siitä tiesin. Olit valmis. Olit uuvuksissa, kivut häiritsivät sinun untasi, mutta silmissäsi paistoi rauha ja sinulle ominainen lempeys - sinusta näki, että haluat lähteä. Minun oli päästettävä sinut. Vaikka halusin kaikin voimin roikkua sinussa loppuun asti, silti minun oli rakastettava niin paljon, että päästän sinut laukkaamaan vapauteen. En olisi kestänyt sitä enää yhtään hetkeä enempää, että kärsisit. Kun lopun hetki koitti, meillä oli jo silloin rauha - yhdessä. Tämä on oikein. Olin rinnallasi loppuun asti. Kauniimpaa ja rauhaisampaa lähtöä en olisi voinut odottaakaan. Minulla on nyt rauha. Ikävöin sinua ja sydämeni on kuin raastinraudan repimä enkä tule olemaan entiseni vähään aikaan - mutta sinä olet sydämessäni ikuisesti. Muistan meidän viimeiset maastohumputtelut ja sen miten kauniisti kannoit meidän pientä Onnia tarjoten sille sen elämän ensimmäiset laukat. Älä ikinä unohda minua ja minun rakkauttani sinua kohtaan. Hyväile minua kesätuulen henkäyksissä, hörähtele minulle kuusien huminassa. Kiitos Kusko, että olit ensimmäinen hevoseni, opetit minulle paljon hevosen omistajuudesta, en olisi ratsastajana mitään ilman sinua mutta ennen kaikkea opetit minulle miten vahva uskollisuus ja side voi hevosen ja ihmisen välillä olla. Kiitos, että olit kaikille ihmisille aina niin kiltti, kunnon terapia ja ensiratsu joka auttoi ihmisiä eroon traumoistaan ja peloistaan, antaen hermolepoa arjen ja omien murheiden keskellä <3 Kiitos kaikesta rakas, en ikinä unohda sinua. Pala sydäntäni lähti sinun matkaan <3 sinua ikuisesti kaivaten, Äiti " 

(kirjoitettu 24.3.2016 iltamyöhällä kun kaikki on ohi ja pöly laskeutunut)


Cuzco. 5.4.1995 - 24.3.2016

Nyt tämä tulee olemaan minulle vaikeaa. Vieläkin.  Kun joku ottaa puheeksi Kuskon,  koitan välttää puheenaihetta. Se ikävän määrä ja tietoisuus siitä, miten ainutlaatuinen hevonen minulla olikaan. Sitä suurta hyvänmielen lähdettä ei enää ole ja elämästäni puuttuu iso palanen.   Nyt minun on kuitenkin kohdattava asiat, koska tätä aihetta en voi enää sivuuttaa. En vaan voi,  jos minun pitää kertoa teille mitä kaikkea onkaan ehtinyt kuluneen vuoden aikana tapahtua. Pahoittelen tekstin sekavuutta, koska muistikuvani ovat hatarat ja tunneryöppykin tulee edelleen olemaan valtava.
 
Kuskon elämä tuli tiensä päähän torstaina 24. maaliskuuta illalla. Vanha herra oli aiemmin kaatunut kentällä vierailevan ratsastajan kanssa.  Kaatuen ensiksi nenälleen ja siitä voimakkaasti lyöden lantionsa kentän pohjaan. Alkuun näytti siltä, ettei isompaa sattunut mutta hevosen tila muuttui nopeasti vakavammaksi. Se hikosi, tärisi, puuskutti ja nojasi takapäällä karsinan seinään. Jalat olivat voimakkaasti vatsan alla ja sen seisonta oli erityisesti takapäästä hyvin epästabiili ja hoippuva. Voimakkaatkaan kipulääkkeet eivät jopa yliannostuksesta huolimatta auttaneet kokonaan kipuun. Epäilimme eläinlääkärin kanssa vammaa selkä- tai lannerangassa. Diagnoosi oli hyvinkin varma, eikä sen pohjalta ollut tehtävissä juuri mitään  ja lopetus oli suositeltavaa ja siksi ehkä helppo päätös tehdä - vaikkei se ollut sitä millään muotoa. 


 Olosuhteiden pakosta emme voineet tehdä lopetusta välittömästi, joka surettaa minua valtavasti näin jälkeenpäin. Aloin kuitenkin samantien hälyttämään ihmisiä ja suunnittelemaan lopetusta. Minun ja Kimmon ystävä, joka myös Kuskollekin tuttu -  lupasi lopettaa hevosen koska hänellä on myös omakohtaista kokemusta hevosen lopettamisesta.   Onneksi voimakkaitten kipulääkkeitten tuella Kusko pärjäsi jotenkuten lopetukseen asti.  Sen luona kävi sen läheiset ihmiset rapsuttelemassa ruunaa, antamassa herkkuja ja jättämässä hyvästit.  Minä koitin pysyä järissäni enkä voinut tehdä muuta kuin vaellella ympäri pihoja, olla tallissa ja tuijotella tyhjyyteen. Pienet unet sain otettua sohvalla, koska olin ottanut unta antavaa lääkettä.  En muista niistä hetkistä oikein mitään isompia yksityiskohtia lukuunottamatta,  mutta suurin osa tunteista ja hetkien rankkuudesta on syöpynyt mieleeni enkä ole vieläkään niistä täysin toipunut.  Kusko kuitenkin huomasi ahdistukseni sekä itkuisuuteni ja tuuppi minua hellästi turvallaan,  kysyvästi.  Kuitenkin sekin oli väsynyt ja uupunut - sen silmistä näki miten se oli luovuttanut ja valmis lähtemään. Kun itkun seasta kysyin "Haluatko, että äiti auttaa sinua lähtemään?"  - se laski päänsä suoraan olkapäälleni ja huokaisi syvään. Siitä tiesin. Tämä on oikea päätös.  


 Kun lopetuksen aika tuli, rauhoitin itseni lääkkeitten avulla sillä minun piti pysyä kasassa. Silti ystäväni saapuessa pihaan ja tajutessani hetken koittaneen - aloin hyperventiloimaan ja tärisemään. Onnia hoitamaan tullut naapurini näytti hieman säikähtäneeltä katsoessaan minun hysteerisyyttä, mutta ymmärsi tuskani ja katsoi minua lohduttavasti. Hetken siinä kokosin itseäni kunnes lähdin ulos. Toinen romahdus tuli matkalla ennen tallia, ja nyyhkytin autotallin seinää vasten ja koitin saada henkeä. Ystäväni, joka oli tullut luokseni tueksi halasi ja silitteli minua, koitti saada minua rauhoittumaan rohkaisevilla sanoillaan. Taas meni hetki kunnes pystyin taas toimimaan.  Suunnitelman lopetuksesta eli miten edetään, olin tehnyt etukäteen, ja kun pääsin tallille - löysin jostakin voimaa toimia rauhassa ja järjen kanssa. Olin ottanut Karisman ja Kassun talliin aiemmin, jotta hepat saavat olla viimeisiä hetkiä yhdessä ja käydä sanomassa heipat turpakontaktilla. Muistan vieläkin, miten Kuskolle välillä niin  hapan Karismakin hörisi vanhalle ystävälleen kysyvästi. Nyt mun on pakko ottaa happea tässä välissä...

Kuitenkin, kun hetki koitti - nakkasin varsalle ja tammalle herkkuja ja rehut kuppeihin, jotta ne keskittyisivät lähinnä syömiseen ja nostin radion volumen isolle jotta musiikin pauhunta peittäisi edes osan äänistä. Houkuttelin vanhuksen ulos karsinasta ja pihalle. Sen kävely oli vaikeaa ja vanhus juuri ja juuri jaksoi kävellä tallin nurkalle, viimeiset metrit vaativat siltä ponnistelua vahvoista kipulääkkeistä huolimatta.  Siellä odotti iso vadillinen porkkanaa, omenaa ja leipää. Muutama metri ennen herkkuvatia pysähdyin heittäytyen hevoseni kaulaan hyvästelemään sen -  kiittämään sitä kaikesta mitä se on minun eteeni tehnyt ja minulle antanut. Takerruin vanhukseen kuin hukkuva ja hautasin kasvoni sen paksuun ja hiestä takkuuntuneeseen turkkiin.  Suukottelin sen samettista lörppäturpaa toistellen miten paljon sitä rakastankaan.  Viimeiset askeleet tuntuivat siltä, että kuolen siihen paikkaan itsekin. Mutta viereltä en olisi lähtenyt mistään hinnasta.

Kuskolla oli vaikeasta olotilasta huolimattta onneksi hyvä ruokahalu, joten se alkoi tyytyväisenä mussuttaa eväitä. Eikä sitä yhtään ihmetyttänyt tämä erikoiskohtelu, sillä se oli sellaiseen tottunut ja  ympärillä oli vain tuttuja ihmisiä.  Ystäväni oli valmiina aseen kanssa ja hän pyysi minua ilmoitttamaan kunhan olisin valmis. Silitin vielä hetkisen vanhusta ja seurasin, että sillä olisi mahdollisimman paljon herkkuja suussaan jotta tämä kuolisi varmasti  "onnellisena" . Kun tilanne näytti hyvältä, käänsin pääni pois antaen luvan ampua. 

Kun tilanne oli ohi ja edessäni makasi vanha ystäväni kuolleena - romahdin huutamaan suoraa kurkkua kaatuen ruunan päälle. En muista tarkkaan, mutta muistaakseni huusin sanoja RAKAS ja ANTEEKSI yhtä aikaa.  Syleilin vielä hevoseni kaulaa ja makasin vain siinä vierellä. Hetken aikaa minusta tuntui, että Kusko olisi saanut ottaa minut matkaansa. Olin aivan poikki ja kaikki se uupumus vyöryi niskaani. Kimmo ja ystäväni seisoivat vierellä sanoen lohduttavia sanoja ja kapsahdin Kuskon lopettaneen ystäväni kaulaan kiittämään siitä, että juuri hän hoiti asian ja vielä niin hienosti. Ei varmasti ollut hänellekään mikään helppo tehtävä.  




Koska maa oli vielä roudassa ja hautapaikka hankalassa paikassa - emme voineet heti haudata hevosta Kuitenkin ruuna peitettiin väliaikaiseen lumihautaan todella suuren kinoksen alle, josta se sitten haudattiin lopulliseen lepoon 3 viikkoa myöhemmin. Tuo aika oli yhtä tuskaa, sillä joka kerta ohi mennessä jäin tuijottamaan lumivuorta, joka alla tiesin ystäväni odottavan viimeistä leposijaansa. Kävin seisomassa lumivuoren juurella täynnä turhautuneisuutta ja odotin kuumeisesti kevään etenemistä. En saanut oikein kunnolla levättyä ajatuksissani missään vauheessa, koska vain odotin ja odotin viimeistä silausta. Koska tiedostin sen, että minun on kohdattava kuollut hevoseni vielä kerran. Mutta kun lopullinen hauta oltiin saatu tehtyä ja siirrettyä vanhus lepoon - sain enemmän rauhaa sisimpääni. Silti minulla on vieläkin paljon kysymyksiä, ja niitä pohtiessani sisimpäni valtaa suru ja ahdistus. Ehkä juuri siksi välttelen aihetta. Mutta on hyvä, että minun pitää nyt käsitellä tätä.

Vaikka jossittelu on turhaa - mietin usein, miten tapaturman olisi voinut estää ja tietyt ykstityiskohdat tapaturmassa murehdituttaa minua edelleen. Olen välillä täynnä katkeruutta, mutta toisaalta tiedän, että näin oli tarkoitettu enkä haluaisi antaa vihalle sijaa sydämessäni tai elämässäni muutenkaan.   Olin nähnyt viimeisen vuoden aikana Kuskon ikääntyvän nopeasti ja sen terveydentilassa muitakin muutoksia. Eläinlääkäri aiemmin talvella totesi sillä olevan aika varmasti metabolinen oireyhtymä ja hevosesta olikin tullut silmin nähden väsyneempi.  Siksi ehkä tarvittiinkin tapaturma, josta ei voitu nousta.  Jotta minun oli helppo päästää hevonen pois. koska ikääntyminenkin oli jo selvästi havaittavissa. Ja ehkä silmäni olisivat sumentuneet niin, etten ehkä olisi osannut tehdä lopetuspäätöstä ajoissa jos selkeitä syitä siihen ei olisi ollut. Olin vähän aikaa sitten rukoillut hevosasioitten tiimoilta johdatusta, ja vastaus tuli nopeammin kuin arvasinkaan. Se oli toisaalta lohduttavaa, mutta myös pelottavaa. Minusta kuitenkin onni onnettomuudessa oli se, että Kusko sai lähteä niin sanotusti "saappaat jalassa" -  sen ei tarvinnut märäntyä joutilaana jossain pihaton perällä lihaksettomana ja odottaa loppuaan. Se sai elää täyspainoista elämää lähes loppuun asti ja sain paljon rakkautta ihmisiltä. Kusko rakasti huomiota ja rentoa humputtelua - se ei olisi kestänyt elämää pihan koristeena.




Ajattelen vanhusta edelleen joka ikinen päivä.  Ruuna jätti ison aukon minun ja monen muun elämään. Se oli hyvänmielen hevonen ja todellinen terapiaratsu, jonka selässä murheet ja huolet unohtui sekä ratsastaminen oli mutkatonta ja turvallista kenelle tahansa.  Ihmiset muistuttavat minua edelleen miten hieno hevonen Kusko olikaan ja vaikka sanat tuntuvat hyvältä - ne myös samalla viiltävät sisältä ikävän miekalla. Kusko oli vaan niin paras pullamössö ja tuskin samanlaista hevosta koskaan saan.   Karismalle totesin hyvin pian Kuskon kuoltua : " Sinun pitäisi nyt sitten olla tässä tallissa se kypsä ja tasapainoinen aikuinen hevonen, sulla on isot saappaat täytettävänä!"  Karisma on yrittänyt kyllä parhaansa muutamaa lapsusta lukuunottamatta ! :D    Minulla on myös pieni ruunanalku kasvamassa, joten oloni on surusta huolimatta toiveikas.

Olen suuresti kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka olivat minua tukemassa ja auttamassa noina vaikeina aikoina. Ja kiitollinen rohkaisevista viesteistä joita sain.  Eräs ystäväni oli tullut katsomaan miten voin ja kun oli löytänyt minut sohvalta nukkumasta - oli hän vain istunut pitkän aikaa vierelläni minua tuijottaen ja vartioinut untani. Se, jos joku liikutti minua suuresti eikä ole kauaa, kun häntä asiasta liikuttuneena kiittelin. Ja kiitän nöyrimmästi myös ystäviäni, jotka olivat lopetusaikaan vierelläni ja naapuariani joka piti huolta Onnista. Tuo jos joku on ystävyyttä enkä unohda sitä <3 

Rakkauteen kuuluu myös luopumista ja kykyä päästää irti. Tuollaisina hetkinä mitataan rakkaus ja ihmisen vahvuus - kyky nähdä toiselle parhain vaihtoehto ja osata ajatella epäitsekkäästi. Minulle ainut lohtu on, että vanhaherra sai elää elämää rakastavassa perheessä jossa sitä arvostettiin ja  pidettiin kunnialla huolta loppuun asti. Minulla on muistot minun pullamössöstä eikä niitä voi kukaan viedä minulta pois. Enkä mielestäin tarinaamme pysty vielä poistamaan. Enkä koskaan sitä sieltä poistakaan.


<3 Henna










28 kommenttia:

  1. Kyyneleet nousi silmiin tätä lukiessa. Tuskan ymmärrän hyvin vasta itsekin heppakaverin menettäneenä... paljon jaksamista sinne!❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan osaa kovasti sinunkin suruusi, se on tosi raastavaa heittää hyvästit :( Mutta onneksi on muistot, niitä ei voi viedä pois <3

      Poista
  2. Kyyneleet nousi täälläkin silmään. ❤ Osaanotto ja jaksamista! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon sulelkin myötäelämisestä <3 ootte ihania !

      Poista
  3. Itkemmään sait miutkin tällä tekstillä, nousi meijän Survi-mummon yhtäkkinen lähtö tänä kesänä mieleen. Sie teit Henna aivan mahtavasti ja arvostan sinnuu suuresti hevosihmisenä <3 Kuskolla ei olisi voinut olla parempaa omistajaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan osaa kultaseni teidänkin suruun <3 ihan hirveetä tuollainen tapaturma ja katsoa toisen kärsimistä mutta hienosti ja nopeasti te toimitte ! Kuule ihan samat sanat voin sannoo sinusta <3 Paljon suukkoha ja haleja sinne <3

      Poista
  4. Ihana kirjoitus, nyyhkytin koko tekstin ajan. Kusko sai parhaimman mahdollisen elämän <3 En voi kuvitella ollenkaan miltä susta tuntuu, varmasti rankkaa. Tsemppiä ihana <3

    ~Silja<3

    VastaaPoista
  5. Kauniisti kirjoitettu ystävän kuolemasta. Alunperinkin jumituin lukemaan blogiasi varmaan tuon sinun suuren tunteesi vuoksi. Jotenkin on ihmeellistä että koet kaiken niin vahvana. Tarkoitan tätä positiivisessa mielessä, mutta en oikeen saa puettua sanoiksi mitä tarkoitan. Itse en osaa itkeä menetettyä hevosta tai koiraa, vaikka pitkiä taipaleita rinnakkain olemme kulkeneet. Surua toki tunnen, tottakai. ystäviähän ne eläimet joiden kanssa pitkään eletään ovat. Toiset meistä kokevat kaiken suuremmin. Sinä olet niitä ihmisiä joiden sydän on avoin, se on hieno asia, mutta epäilemättä myös uuvuttavaa. Uskon kuitenkin että osaat myös iloita pienemmistä asioista kuin moni muu. Siitä saa voimaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos, hiljaiseksi pisti tuo sun analyysi - osui ja upposi <3 varsinkin tuo loppu <3

      Se on tämä erityisherkkä luonteenpiirre, sekä taakka että vahvuus :D oot ihan oikeessa, koen asiat todella isosti, vahvasti ja eläydyn asiaan kuin asiaan aika tunteella ja mun sydän menee helposti asioihin mukaan. Se on rasittavaa sekä itselleni että läheisilleni mutta toisaalta, minusta ei saa välinpitämätöntä ihmisten ja asioiden suhteen, vaan kuuntelen ja ottaudun aika hyvin asioihin. Mutta se että olen koko ajan tuntosarvet pystyssä, on välillä tosi uuvuttavaa. Ehkä vähän olen viime aikoina oppinut ottamaan etäisyyttä asioihin joihin en voi vaikuttaa, se on helpottanut omaa elämää <3

      Ihanasti kirjoitettu, varsinkin tuo loppu oli tosi lohduttava. kiitos miljoonasti <3

      Poista
  6. Itku tuli. Muistot vyöryi mieleen omien hevosteni lopetuksesta. Toinen lopetettiin äkillisen sairastumisen vuoksi helmikuussa 2015 ja toinen kesäkuussa 2015. Ikää näillä oli vain 4 ja 7 vuotta.

    Nämä ovat itselleni todella arkoja aiheita vieläkin, enkä niitä mielelläni pysty puheeksi ottamaan mutta joskus se on vain kohdattava ne. Yritän ajatella että rakkautta oli päästää irti, se lohduttaa edes vähän. <3

    - Marika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oijjoi, jos minulla on ollu rankkaa niin sulla on ollut OIKEESTI RANKKAA! Kaksi vielä saman vuoden puolella, huhhuh - miten sä oot pysyny järjissäsi ? :O Otan osaa kovasti sinun menetyksiin, ihan hirveetä <3 sun hevoset olivat nuoria ja elämä edessä - minun kuitenkin jo vanha ja vaivainenkin. Mutta totta, rakkaan menetys koskee aina - ei siitä pääse yli eikä ympäri :/ myös ystäväni hevonen kuoli nuorena - oli hieno ja lahjakas ratsun alku. Kyllä on surettanut ystäväni puolesta tosi paljon.

      Hirveän iso halaust täältä sinulle ja vielä kerran iso osanotto sun menetykseen <3

      Poista
  7. Mä tunnen sun tuskan. Omalla tavalla tosin.. Voimia sulle niin niin paljon. ❤
    Mun rakas tammani lähti ikivihreille hieman alle viikko sitten, tuli todella puskista enkä ikinä, ikinä olisi uskonut että ihminen voi tuntea näin syvää surua ja ikävää rakkaansa puolesta. Näillä meille rakkailla eläimillä on kuitenkin nyt kaikki hyvin. ❤ Itku tuli tekstiä lukiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso osanotto sinullekin ja halaus täältä <3 Ei voi tosiaan koskaan tietää, milloin tulee eron hetki. Muistelen omaa viimeistä maastohumputtelua ruunan kanssa ja koitan epätoivoisesti ahnehtia niitä hyvänmielen tunteita mitä niistä aina sain. Toisaalta silloin tuska vaan kasvaa isommaksi kun muistaa mitä ei enää saakaan takaisin. Yritän heikkoimpina hetkinä "keksiä" ja muistella Kuskosta niitä huonoja asioita (joita ei montaa ollut) , jotta minun olisi helpompi hyväksyä sen lähteminen ja päästää irti. Mutta nytkin olen valuttanut kyyneleitä varmaan litran tähän läppärin näppäimistölle.... aikaahan se vie että suru muuttaa muotonsa sellaiseksi että enää ei satu niin paljoa..

      Kiitos sinulle että kommentoit ja kerroit omaa tarinaasi menetyksestä <3 Voimia paljon sinulle <3

      Poista
  8. Rakas henna, ihana että oot taas täällä! Tänään vasta huomasin että oot päivittänyt taas blogia, ja niin iloisena rupesin lukemaan uusia postauksia. Ilo muuttui kuitenkin kyyneliin kun luin tän postauksen. Ihan hirvittävän asian oot taas joutunut kokemaan *voimahali*. Itsekkin omistan vanhan ponitamman jonka jalat alkaa jo huomautella takana olevista kilometreistä.. sitä on itekkin jo ruvennut miettimään että mitä tuleva tuo tullessaan. Mutta sen vaan vielä haluan sanoa että kyllä se elämä vielä hymyilee, ennemmin tai myöhemmin.<3 -Emma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rakas Emma ihanista sanoistasi <3 toki nämä on rankkoja juttuja ja vaatinee aikansa, että tunnetilat tasoittuu mutta onneks ollaan jo ehkä pahimman yli päästy vaikka tulee välillä synkkiä hetkiä..

      aika aikaansa kutakin - sitähän se tämä elämä on. Onneksi sain pitää kuskon kaltaisen mussukan elämässäni yli 6 vuotta <3 ruuna teki paljon minun itseluottamukselle ja toi monen muunkin ihmisen elämään paljon hyvää <3

      elämä menee väkisinkin eteenpäin ja tulevaisuus on Kassussa, minulla on pieni ruuna kasvamassa tulevaisuuden ratsuksi ja toki on meidän upea tammamme Karisma näyttämässä varsalleen mallia <3

      Poista
  9. itelläkin tuli tippa linssiin tätä tekstiä lukiessa kun nykyään itse pelkään joka päivä millon joudun hyästelemään meidän perheen 12,5v vanha suomenlapinkoira papparaisen :( olen itse 17v niin en edes muista kunnolla sitä aikaa kun se ei ole meillä ollut...<3 Kirjoitit kyllä niin kauniisti ja teit aivan oikean ratkaisun kun päästit Kuskon laukkailemaan terveenä taivaslaitumille vaikka tuntuikin pahalta <3 Oot vahva nainen, elämä kyllä kantaa väkisinkin eteenpäin :') Voimahali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos juuli ihanan lohduttavasta kommentista <3 minullakin on jo seniori~ikäinen koiruus olga 11v. Ja tiedän että aikaa ei ole enää montaa vuotta, siksi koitan nauttia joka hetkestä kun aikaa vielä on <3 joten ymmärrän sua, tsemppiä hirveesti sinullekin niihin vaikeisiin päiviin, jotka tulee joskus sitte vastaan jokaisen meidän eläimenomistajan kohdalla <3 itku tuli kyllä väkisillä kun tunteet ottaa vallan.....

      Poista