torstai 15. tammikuuta 2015

Haparoivin askelin...

Hei rakkaat ystävät. Ette uskokaan, miten korkea kynnys minulla on ollut tulla tänne kirjoittamaan näin pitkän tauon jälkeen. On tapahtunut niin paljon, aivan liikaa.  Koko ajan sisimmässä on ollut kuitenkin sellainen palava tunne, että minun pitäisi kirjoittaa kaikesta - minä haluaisin ja minun pitäisi saada tehdä niin.  Mutta silti, joka kerta olen tuntenut itseni hyvin voimattomaksi ja avuttomaksi tämän tyhjän sivun auetessa eteeni.  Se odottaa, että puhuisin sille - antaisin sydämeni soida. Aina on ollut joku hyvä tekosyy paeta, mutta nyt en enää peräänny, vaan kirjoitan tämänhetkisten voimavarojen mukaan. Ihan vain jotakin. Kunhan vain kirjoitan.


Mutta minua pelottaa. Kun kaiken painaa tekstiksi, joutuu myös käsittelemään kaikkea lisää, lisää ja lisää. Ja kaikki sattuu taas, sattuu ihan liikaa. Yleensä en pakoile todellisuuden kohtaamista, mutta nyt olen ollut siinä pisteessä elämää, että todellisuuden auetessa eteeni - en saa henkeä ja samalla tuntuu että sydän revitään rinnasta. Ei pysty olemaan tässä omassa tilassaan.  Tämänkin onnettoman postauksen kirjoittaminen tulee siis olemaan äärimmäisen vaikeaa ja vaatii suuria voimanponnistuksia.

Asioiden sanominen ääneen satuttaa aivan liikaa ja todellisuuden myöntäminen juuttuu kurkkuun eikä sitä saa aina edes sanottua. Enkä sano sitä nytkään. Täytyy suojella ja ajatella muitakin, joita kohdannut tragedia koskettaa. Heidän tunteitaan.  Minun kipuni on kuin käpäsenpaska valtameressä, kun vertaa perheenjäsenten suruun. Silti, jotta pystyn jatkamaan eteenpäin elämässä edes jotenkin ja jos etenkin tätä blogia jatkossakin kirjoittaa, on minun kerrottava miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.  Nyt tuntuu taas, että jäädyn ihan totaalisesti....


Mitä näihin omiin tunteisiini tulee, olen useimmiten erittäin vihainen ja katkera itselleni.  Syytän itseäni, ainakin jossain määrin - ja se on tietyllä tapaa ihan oikein. Oikein, koska minun täytyy herätä miettimään, mikä tässä elämässä on tärkeää. Joo-o, näitä "wake up call:eja"  on tullut yksi jos toinenkin - mutta tämä on nyt ihan hardcore-matskua pahimmasta päästä.    Olen vihainen ja katkera siitä, että tein elämästäni kiireistä,  valjastin itseni oman elämäni työjuhdaksi enkä enää osannut pysähtyä. Yritin, mutta muistin vain hetken verran.  En osannut pyytää apua enkä antaa yhtään itselleni myöten.  Olen vihainen siitä, että minusta tuli lamaantunut ja turtunut ihminen.  Ei enää ollut voimia välittää tarpeeksi.   En ollut enää tarpeeksi hereillä tai rohkea tarttumaan asioihin.  Sidoin silmäni todellisuudelta ja jäädyin totaalisesti sen sijaan että minun olisi pitänyt olla se Henna, joka ennen jaksoi tarttua asioihin ja laittaa niitä järjestykseen.   Olen pettynyt itseeni, minun olisi pitänyt kyetä parempaan. Olemaan parempi ihminen ja ennen kaikkea ystävä.

Minun olisi pitänyt olla enemmän läsnä ja olla tarpeeksi uppiniskanen. Miten hitossa minä olin niin sokea ja tyhmä ? Välinpitämätönkin jopa.  En saa enää ikinä soittaa ystävälleni, emmekä enää ikinä heitä omintakeista läppäämme kahvikupposen äärellä.  Ei enää kesäisiä uintireissuja eikä karanneitten hevosten metsästystä umpimetsässä rämpien ja tilannekomiikasta vedet silmissä nauraen. Ei mitään.  Enää on vain lämpöiset muistot ja kaipaus, onneksi niitä kuitenkin on. Silti vallan ottavat myös myrskyävät tunteet ja ilmeen leijumaan jääneet suuret kysymykset.  Olen toistellut muillekin surussa ja omantunnontuskissa rämpiville, etteivät he saa syyttää itseään.  Silti minä syytän kuitenkin itseäni, se on kai ihan normaali reaktio kun tälläisessa mittakaavassa oleva kriisi vyöryy kenen tahansa päälle.

Tiedän, ettei tähän mennessä kirjoitetussa tekstissä ole järjen häiventä mutta antakaa armoa - minä yritän parhaani mukaan purkaa vaan sydäntäni.  Jokainen päivä on kamppailua ja asian läpikäymistä -ainakin tietyssä määrin. Päivät ovat hyvin erilaisia, joskus sitä jo nauraa ja muistaa iloitakkin omasta elämästä joka on suuri lahja kaikkineen, mutta kuten myö ilo - on suru useimmiten oikein käsinkosketeltavaa.  Ja väsymys - minä luulin, että minua väsytti syksyll äenkä voinut aavistaakkaan että se voisi pahentua vielä. Olen kulkenut viimeiset vajaat kaksi kuukautta ihan sumussa ja en muista mitään.  Arkiset asiat tuntuvat raskailta ja nyt oikeastaan niillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Mutta silti, ylös on noustava ja on yritettävä jatkaa eteenpäin vaikka se kuinka haparoivin askelin tapahtuisikin. Koti, perhe, ystävät, liikunta ja meidän elukat saa minut pysymään suht järjissäni ja antaa uskoa huomiseen.


Olen hankkinut apua itselleni ja aion hankkia sitä lisää.  Hakeudun jossain vaiheessa terapiaan, jotta pääsisin käsittelemään asioita kunnolla ja niin, että minulla olisi mahdollisuus jatkaa elämääni ja päästä noista itsesyytöksistä eroon.  Koska silloin, kun ne vyöryvät päälle - en tiedä mitä tehdä. 

Tämä postaus oli nyt ilmeisesri hyvinhyvin synkkä, mutta älkää pelätkö - en minä täysin pimennossa ole.  Kevät tulee, minä olen aloittanut taas liikkumaan ahkerammin koska saan siitä hyvää oloa, Onni täyttää ensi viikolla 2-vuotta ja Karisman massu kasvaa hurjaa kyytiä. Eli paljon on hyvääkin tässä elämässä, asioita joitten vuoksi taistella ja hymyilläkin surun lävitse. Olen maassa, mutta kyllä minä täältä nousen.  Pikkuhiljaa - horjuen ja haparoivin askelin kuin vastasyntynyt varsa. Mutta nousen kuitenkin, onhan se luonnollinen reaktio.

Haleja ja suukkoja kaikille, minulla oli teitä ikävä <3 


<3 Henna


32 kommenttia:

  1. Niin kuin on päiväsi niin on voimasi. Silloin ku emme jaksa ottaa askeltakaan, meitä kannetaan. Taivaan Isän siunausta sinulle, voimia ja iloa tuleviin päiviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana kommentti, kiitos sulle tosi paljon <3

      Poista
  2. Ihana kuulla sinusta Henna. <3 tulee mieleen oman ystävän menetys taas, vaikka siitä on "jo" 3 vuotta. En tiedä miksi se on ollut tänä talvena taas enemmän mielessä. Ja voi miten kadun, etten osannut arvostaa tarpeeksi silloin kun hän vielä eli, ennen kuin masennus vei. Kovasti voimia sinulle nyt. Mutta onneksi kevät tosiaan tekee jo tuloaan ja valo lisääntyy toivottavasti myös sinun elämässäsi. <3

    T. Fanni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Fanni! <3 Tuskin se muisto koskaan häviää, mutta jospa suru helpottaisi ja jäisi vain kaiho ja muistot. Onneksi muistoja on, niitä ei voida viedä pois vaikka kaikki muu menisikin. Kevät onneks tulee, se valaa uskoa kaikkeen tulevaan <3

      Poista
  3. *Iso voimarutistus* ♥
    Tulee vahvasti mieleen ja muistoihin oman erittäin hyvän ystävän poismeno 1. tyypin diabeteksen vuoksi, kaikki tapahtui alle vuorokauden sisään, kukaan ei tajunnut mitään.
    Uskon, että moni meistä lukijoista tietää miltä tää tilanne tuntuu, muista että vertaistukea, ja apua löytyy aina ympäriltä. Millaista se on kun ystävä lähtee yllättäen, kun sydäntä revitään kappaleiksi, millaista on oppia elämään sen kanssa.
    Muista, kukaan ei painosta sua, kukaan ei arvostele.
    Vain välittää ♥
    *Vielä yksi iso voimahali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 <3 Onneksi tosiaan ei tarvitse olla yksin näitten tuntemusten kanssa. Olen etuoikeutettu kun minulla on niin mahtavat taustajoukot sekä live-elämässä että täällä blogin puolella <3 Kiitos sinullekin läsnäolosta ja eritoten siitä kirjeestä <3 Oon edelleenkin liikuttunut siitä <3

      Poista
  4. Voi, pystyn samaistumaan aika hyvin tunteisiisi, joiden kanssa rämmin koko syksyn. Tosin minun paha mieleni johtui ihan muista syistä. Menneisyyden ikävät ja osin käsittelemättä jääneet kokemukset repeytyivät auki viime syksyn alussa, kun pitkäaikainen ystävyyssuhteeni ajautui kriisiin, Ei ollut päivääkään viimeisten viiden kuukauden aikana, kun en olisi asiaa miettinyt. Syytin itseäni; mikä minussa on vikana, miksi olen näin sokea, miksi en ymmärrä? Syytin myös Jumalaa siitä, miksi Hän sallii pahojen asioiden tapahtua.

    Sitten tapahtui jotain. Ymmärsin, että minun on annettava periksi (ei luovuttaa, mutta ikään kuin lakata yrittämästä) ja antauduttava Jumalalle. Yritän niin kovasti etsiä omaa ratkaisuani tilanteeseen ja auttaa itse itseäni, vaikka Jumalalla on aina paremmat keinot.

    Vaikka nyt sinusta ehkä tuntuisikin vaikealta, niin muista, että Jumala ei koskaan hylkää sinua eikä anna sinun hukkua. <3 Hän on aina kanssasi, vaikka sinusta nyt tuntuisikin, että Hän on kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten hieno kommentti Karoliina ! Äärimmäisen hyvä oivallus tuon "luovuttamisen " suhteen, sillä minä rämmin vuosina 2013-2014 vähän samantyylisen asian kanssa. Sitten itsekin huomasin, että kun lopettaa yrittämästä liikaa tai antaa asioitten mennä omalla painollaan - ne palaset loksahtelee kohdalleen jos näin on tarkoitettu. Samanlaista ajatusta oon koittanut siistää myös muuhunkin elämään kuin pelkästään ihmissuhteisiin, ja se on kyllä auttanut jonkin verran omaan jaksamiseen vaikkakin on iso taival edessä että osais vaan joskus antaa olla.

      Mulla on iso koulu tuon asioitten jättämisen Jumalalle-kanssa, siinä on työnsarkaa hetkeksi. Sitä kun on niin juurtunut siihen että "apua ei pyydetä, kyllä on itse pärjättävä" mutta eihän se elämä noin pyöri. Itse haluan auttaa muita joten miksen antaisin jonkun auttaa minua ?

      Kiitos paljon sullekin tuestasi <3 Ihanan rohkaiseva kommentti tämäkin <3 Paljon voimia myös sulle sinne!

      Poista
  5. Haleja ja suukkoja sullekkin, koita selvitä <3

    ~Silja<3

    VastaaPoista
  6. En tunne sinua henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut blogiasi ja vaikutat mukavalta ja aidolta ihmiseltä. Toivon että saat surutyösi päätökseen ja käsittelet asian niin että voit jatkaa elämääsi ja muistaa ne hyvät asiat. Hurjasti tsemppiä, kyllä se siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että. <3 Kiitos paljon sullekin lämpimistä sanoistasi, jospa sitä tässä vielä uuteen nousuun päästaisiin kevättä kohden ! :)

      Poista
  7. Aivan valtavasti tsemppiä ja jaksamisia! Niin vaikea miettiä mitä sanoisi muutakin kuin jaksamisia ja tsemppiä! Jokainen käsittelee surua eri tavoin ja jokainen jota se koskettaa niin käsittelee sitä asiaa. Joilrakin se vie enemmän aikaa kuin muilta ja sinulla on oikeus olla hakemassa apua surun keskellä. Sinulla on täysi oikeus vahvastikkin käsitellä ja surra asiaa.
    Sukulaisperheessäni kuoli isä jonka vuoksi kaksi pientä lasta jäi isättömäksi. Pienempi lapsi sulkeutui asiasta aluksi, mutta osasi juuri kirjoittaa. Hän kirjoitti paperille isästään ja kuinka surullinen oli muttei suruaan antanut näkyville ulospäin. Hänen tapansa käsitellä suruaan oli erilainen mutta aivan hyvä tapa.
    Jaksamisia ja voimia vielä! Sinä selviät vaikeuksienkin yli ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle miljoonasti kommentistasi <3 Uskon ´, että itsellänikin tämä kirjoittaminen auttaa, onhan se auttanut ennenkin työstämään kaikkea muutaman mitä elämässä kohtaa :) Toivon kovasti, että pääsisin taas postailemaan kaikesta muustakin,niistä hyvistäkin jutuista koska ne antaa elinvoimaa kivasti lisää :)))

      Poista
  8. Voin niin samaistua tunteeseen kun tietää ettei rakasta ihmistä enää näe. Sitä vain miettii, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisi pitänyt nähdä useammin jne. Menetin läheisiäni auto-onnettomuudessa kesällä, eikä sitä vieläkään ymmärrä. Ei nuoren ihmisen pitäisi tietää ystävien pois nukkumisista vielä mitään. Elämän kuuluisi hymyillä ja kaikkien ovien olla avoinna. Nyt jäljellä on vain kauniit muistot ja kyyneleet. Välillä jo helpompaa, tietysti tulee päiviä kun tuntuu ettei vaan jaksa yhtään mitään. Jokaisella on oma suru, eikä tulisi miettiä ettei ole oikeutettu suremaan. Kenenkään suruja ei voi verrata keskenään. Suru helpottaa ajan myötä, eikä tälläisia ikäviä asioita varmaan ikinä unohda, mutta asioiden kanssa oppii elämään. Elämä on kovaa, eikä auta kuin olla itse kovempi. Paljon voimia sinulle,<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voimia sullekin ihan hirmuisesti, ei ole ollut sullakaan kovin helppo viime vuosi :(( juurikin tuo mitä kirjoitit --> ettei siis jaksa yhtään mitään, on kyllä todellakin iso osa minun elämääni tällä hetkellä. Nukkuminen tuntuu olevan kaikista mieluisin vaihtoehto viettää päivää, mutta sehän ei luonnollisesti onnistu pienen lapsen ja muitten hoidettavien vuoksi. Joskus kuitenkin toivon hartaasti että saisin nukkua joskus edes yhden päivän niin paljon kuin tarvitsisin, sillä tunnen olevani ihan loppu tällä hetkellä myös fyysisesti. On tullut univelkaa aivan liian pitkään kerrytettyä...

      Kaipa tämä tästä kevättä kohden piristyy. Yritän nyt olla hieman armollisempi itselleni myös hevosten suhteen, koska aina ei voi täysillä tehdä kaikkea. ja onneksi ei tarttekaan, koska tamman massu kasvaa hurjaa vauhtia ja sitä mukaa aletaan keventämään liikuntojakin pikkuhiljaa :)))

      Kiiti sulle että uskalsit itsekin avautua tänne ja voimia kovasti sulle myös jaksamiseen <3 <3 <3

      Poista
    2. Paras tapa on itselläni ollut tarttua vain heti arkeen, niin paljon kuin omat voimat vain suinkin riittävät. Minua koskettanut onnettomuus kosketti myös monta muuta pienellä kylällämme ja kyllä ehdottomasti paras lääke on ollut ystävien tukien. Ja tämä kirjoittaminen on myös auttanut.. Itselläni tulee huonoja hetkiä silloin tällöin ja elämä tuntuu rankalta. Sitten kun alkaa muistella kaikkia ihania muistoja ja hulluja tempauksia mitä yhdessä koettiin tulee hymy huuleen. Minua ei enään pelota elämä, sillä tiedän minulla olevan omia suojelusenkeleitä, jotka johdattavat ja haluavat minun nauttivan elämästä täysin siemauksin:) Kyseiset ystäväni olivat juurikin niitä, jotka elivät täysillä ja ottivat kaiken irti elämästä. Ja sen olen oppinut, että niin pitäisikin tehdä. Elämä on arvaamatonta eikä ikinä tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Olen kiitollinen kaikesta ajasta minkä sain ystävieni kanssa viettää ja me törmätään vielä joskus<3

      Tänään minulla on hyvä päivä ja uskon, että niin tulee olemaan sullakin vielä kun aika kuluu ja parantaa haavoja. Sinulla on paljon hyviä asioita elämässä ja mitä suloisin lapsi:) Hirmuisesti tsemppiä tähän alkuun, se kipu kyllä helpottuu päivä päivältä. Täytyy vaan muistaa jaksaa ja muistaa katsoa huominen. Se kun saattaa olla juurikin sen päivä milloin elämä alkaa jälkeen hymyillä. Halauksia, olet ajatuksissa<3:)

      Poista
    3. kiitoskia sulle miljoonasti, huomasin tämän kommentin vasta nyt <3

      Poista
  9. En oikein osaa sanoa mitään ihmeellistä tähän, mutta toivon että tämä kommentti voi silti piristää mieltäsi edes nanosekunnin ajaksi. Paljon haleja ja tsemppiä sulle, sateen jälkeen on aina poutasää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 voi kuule et uskokaan miten pelkkä kommentti piristää, kiitos miljoonasti! <3

      Poista
  10. En osaa ajatella minkälainen olisin samassa tilanteessa. Olen kyllä menettänyt isovanhempani, mutta heidän kohdallaan pahin suru on mennyt nopeasti ohi, koska he ovat olleet vanhoja ja nopea kuolema on ollut heidän kohdallaan toivottu. Tottakai minulla on heitä ikävä. Ystäviä en onneksi ole menettänyt. Paras tapa on kuitenkin vaan jatkaa elämistä, palata takaisin arkeen. Kyllä elämä siitä palautuu uomiinsa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. näinpä, pakkohan tässä on jatkettava - elämä on löiia lyhyt tuhlattavaksi murehtimiseen ja minä oon tehnyt sitä tähän mennessä aivan liikaa :D on alettava pikkuhiljaa elää itsekin niin osaa nauttia elämästä <3 kiitos tsemppaamisesta! <3

      Poista
  11. Ihana kuulla sinusta pitkään aikaan! paljon voimia sinne, täytyy sanoa että täälläkin ollut syksystä lähtien ajanjakso, kun tuntuu ettei välillä vaan jaksaisi mitään, haluaisi vaan nukkua. Välillä on helpompaa, välillä vaikeempaa. Mutta nousta täytyy, vaikka vaikealta se tuntuukin.. Kyllä me selvitään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinn tehdään ! <3 onneksi tuleva kevät piristää kummasti myös <3 tsemppii sullekkkii!! <3

      Poista
  12. Ihana että kirjoitit <3

    VastaaPoista
  13. *Rutistus* <3
    http://runomieli.blogspot.fi/2015/02/lohdutus.html

    VastaaPoista
  14. Ethän enää syytä itseäsi..? Minä tunnen ainakin kiitollisuutta siitä että olit hänen elämässään. <3 Itse mietin että olisin voinut olla enemmän.. Mutta mennyttä ei voi muuttaa.. Muistoja vaalien ja on vaan jatkettava.. Nautittava omasta elämästä kun ei siitäkään tiiä miten pitkään kestää. Ihanaa kesää toivottaen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos sinulle ihanasta ja voimaa antavasta kommentista <3 Olisi ollut ihana tietää kuka olet, mutta ilmeisesti joku perheenjäsen tai läheinen <3 En sinänsä syytä itseäni mutta toki sitä vieläkin on joskus todella kipuileva asian suhteen ja silloin tunteet ovat niin sekaisin ja oma sisin täynnä kysymyksiä ja ikävää. Mutta toivotaan että aika korjaa, on hyviä ja huonoja päiviä. Yritän itsekin elää ja nauttia elämästä vielä kun kaikki on suhteellisen hyvin ja elämää on jäljellä. Mutta toki sitä olisi halunnut jakaa monta asiaa ystävän kanssa, se aina saa mielen murheelliseksi... mutta eiköhä tämä tästä, kiitos sulle vielä kerran <3

      Poista