lauantai 4. tammikuuta 2014

Älä anna ulkomuodon pettää - anna sille mahdollisuus

Minulla on jonossa useita postauksia, jotka minun olisi pitänyt/olisin halunnut toteuttaa jo ajat sitten - mutta en saa rauhaa tältä päällimmäiseltä tunteelta,  joka jyllää sisälläni ja pyrkii vimmatusti ulos.  Tämä postaus liittyy toki tietyllä kropparemonttiini, mutta nyt se ei käsittele mitään mittoja tai muitakaan sen isompien suunnitelmien paljastelua,  vaan lähinnä pohdintaa tämän rasvavoittoisen pinnan sisällä.  Toisenlainen kuntoremppa-postaus on kyllä tulossa, innokkaille odottajille vaan tiedoksi :)  Mutta nyt itse asiaan:

Ei ole kauaa siitä, kun pääsin/jouduin seuraamaan tilannetta, jossa keski-ikäinen, peruskunnoltaan hyvällä kunnolla varustettu nainen oli tuttuun, rutiininomaiseen tapaansa lähdössä lenkille.   Hänen ja meidän muiden ympärillä olijoiden seurassa oli vanhempi nainen, jota voisi sanoa jo vahvasti seniori-iässä olevaksi.   Kuitenkin, hän hyvin virkeä ja elinvoimainen sellainen - mutta toki huomattavasti hitaampi ja kankeampi kuin muut seurueessa olevat. 

Keski-ikäinen nainen ilmoitti lähtevänsä lenkille.  Hänen kanssaan joitakin kertoja lenkkeilleenä uskallan sanoa, ettei hänen kävelyvauhti ole reippaudestaan huolimatta mikään päätä huimaava ja hän onkin joskus yhteisellä lenkillä kehoittanut minua hidastamaan askelteni tahtia.

Kuitenkin, tämä vanhus ilmoitti mieluilevansa mukaan.  Nuorempi nainen siihen napakasti :  "minäpä ajattelin kävellä reippaasti, en jouda ketään odottelemaan".   Mummo hiljeni, johon minä salamannopeasti tokaisin: "minä voin lähteä kanssasi,  käydään sellainen lenkki kuin sinä vaan jaksat ja sillä tahdilla millä tahdot."   Olin aiemmin päättänyt mennä itsekin reippaan lenkin ja ehkä vähän hölkätäkin - mutta olin valmis lähtemään erilliselle lenkille sen jälkeen, kun olisin vain ensikisi tallustellut vanhuksen vierellä sellaisen mukavan seesteisen juttutuokion.   Loppupeleissä kaikki meni niin, että vanhus sai seuraa lenkille sekä minusta että toisestakin henkilöstä, ja minä pystyin vähän matkan päästä jatkamaan treeniäni reippaammin.
kuva googlesta

Toinen tapaus tapahtui kesällä, tai oikeastaan se oli jo alkusyksyä, kun olin tuttuun tapaani lopettelemassa uintireissuani  eräällä uimarannalla.  Olin jo poistumassa pukukopeilta autoni luokse, kun minua kohti riensi reippaasti vanhempi naishenkilö, käsillään viittoen.  Hänkin jo vahvasti seniori-iässä. Pieni ja hauraan näköinen vanhus, mutta silmissä suuri palo.  Nainen riensi luokseni kysyen, että olisinko mahdollisesti menossa tänäänkin uimaan.  Hän kun oli seurannut minun päivittäistä uintiani jo useiden päivien ajan kotinsa ikkunasta.  

Ilmoitin hänelle olevani lopettanut jo tältä päivältä ja että olen suuntaamassa kotiin.  Hän tuntui hyvin pettyneeltä - olisi halunnut liittyä seuraani.    Minua harmitti, sillä uintiseura kelpaa aina ja ennenkaikkea olisin kovasti halunnut tehdä vanhuksen iloiseksi.  Kuitenkin älysin  hämmennyksissäni sanoa rouvalle, että lupaan tulla hakemaan häntä seuraavan kerran mukaan, kun saavun rannalle.   Se tarkoitti jo seuraavaa päivää. 

Tuli huominen ja ajelin rannalle.  Parkkeerasin autoni,  tallustelin rantakatua talon verannalle asti ja koputin.  Kuulin jo sisältä iloiset sanat "tullaan tullaan!"  ja hetken päästä oven avasi  ilosta sädehtivä vanhus,  joka tuntui että repeää onnesta nähdessään jonkun ovellaan.  Selvästi otettu siitä että muistin hänet ja sovitun uintireissun.  Hän tohkeissaan alkoi etsimään uimakamppeitaan ja selitteli kaikenlaista.  Lähes 10 vuotta vanhusten parissa töitä tehneenä huomasin orastavan muistamattomuuden ja yksinäisyyden.

kuva googlesta
Menimme uimaan yhdessä ja hän enemmänkin lähinnä kastautui jo hieman viilenneessä vedessä,  polskutteli seurassani hetkisen.  Itselläni oli hirveä himo uida pitkäkin lenkki, mutta vanhuksen kanssa seurustelu tuntui eettisesti oikeammalta ja sillä hetkellä huomattavasti tärkeämmältä.   Hän toivoi, että kahvittelisin kanssaan ja lähti talolleen keittämään meille kahveet.  Ehdin sopivasti uida hyvällä ja reippaalla sykkeellä puolituntisen, kun hän jo tuli kutsumaan kahvikupposen äärelle.    Kahvittelimme ja juttelimme hetkisen. Sitten lähdin kotiini.  Se kiitollisuus ja valo hänen silmissään ei varmasti koskaan pyyhkiydy mielestäni.  Sitä vielä hetken muistellen ajelin kotiini ja mietin, miten vähän ajastani teki jonkun niin onnelliseksi.   Toivon että tapaamme ensi kesänäkin.


Ei ole kauaa siitä, kun minulle kävi samoin kuin ensimmäisen tapauksen vanhukselle.  Minua ei huolittu lenkille matkaan.   Vaikka se sai minut katkerasti itkemään, en ole katkera tai vihainen kenellekään.  Mutta kuitenkin tapaus on sellainen, josta koen oikeudekseni avautua ja kertoa ihan jo sen vuoksi, että tällaisista kokemuksista voi itää jotain hyvääkin.

Minulla oli vieraita kyläilemässä.  Urheilullista porukkaa, oikein urheilullista ja timmiä.  Ei rasvan rasvaa nahkasen alla. Minä heitä varten siivonnut etukäteen, yrittänyt tehdä kaiken mukavaksi ja viihtyisäksi, kokkaillut ruokaa, sytytellyt kynttilöitä - halunnut nähdä vaivaa.    Olinkin edellisenä iltana ilmoittanut toivovani yhteistä lenkkiä seuraavaksi päiväksi, sillä tiesin toisen heistä tykkäävän lenkkeilystä ja harrastavan sitä todenteolla. Ja itsekin halusin lenkille kovasti.

Tuli seuraava päivä ja aika aamupäiväiselle lenkille.  He ilmoittivat lähtevänsä kahdestaan.   Minä ilmoitin, että voisin lähteä mukaan, mutta sain tylyn vastauksen kuin apteekin hyllyltä:    "Me kyllä ajateltiin juosta!" Juurikin sellaisella äänensävyllä, että minä en jaksaisi heidän kanssaan mennä.    Minä siihen yhtä nopeasti : "kyllä minä jaksan!  Vaikka olenkin ylipainoinen, ei se tarkoita sitä että minulla olisi huono kunto " Mutta ymmärsin toisaalta,   hän ei tuntenut minua kunnolla.  Ja taustalla on sellaisia tapahtumia, jotka saattavat sumentaa näkökykyä toisen elämään.  Mutta silti se sattui, en minä itselleni mitään mahda.   Toki tiedän, etten ole yhtä timmissä kunnossa kuin he, mutta miksi en ansaitsisi mahdollisuutta lähteä yrittämään tai eikö minun vuokseni voisi edes vähän hiljentää tahtia niin että voitaisiin urheilla yhdessä  ? Enkö minä ansaitse sitä ?

Minä yritin epätoisen ja säälittävän oloisesti selittää, että olen kävellyt /juossut puolimaratoonin reilu 3 vuotta sitten ajassa 2:40  ja rapiat.  En tiedä, onko se hyvä aika, eikä sillä ole minulle niin väliäkään - sillä  koko puolikkaalle maratoonille osallistuminen ilman sen suurempaa harjoittelua oli iso asia minulle.  Ja koska vielä arvoitiin kartasta, että sen mukaan hölkkäsimme kevyesti työkaverini kanssa valtaosan matkasta saavuttaaksemme maalin ennen  3 tunnin täyttymistä.  Jollekin parempikuntoiselle tämä on kai kuin kärpäsenpaska valtameressä  -  meille se oli itsensä ylittäminen.

Kuitenkin palatakseni tapahtuneeseen:  Ymmärsin kyllä, että nämä huippukuntoiset halusivat keskenää lenkille, enkä halunnut pilata heidän lenkkiään olemalla hidaste - joten luovutin, enkä enää yrittänyt tuppautua mukaan koska minulle tehtiin harvinaisen selväksi, ettei minua sinne haluta.    Jäin rannalle ruikuttamaan,  kotiin hoitamaan oman lapseni lisäksi toisen lasta,   kun muut lähtivät hoitamaan huippukuntoaan. 

Jos ihminen leimataan välittömästi esim. ulkomuotonsa vuoksi eikä ihmiselle ei anneta mahdollisuutta, voiko ihminen koskaan kehittyä tai päästä ylipäätään jaloilleen missään ?  Jos joku tai kukaan muu ei usko sinuun, voitko sinä uskoa itseesi ?  Tämän kysymyksen voi heijastaa kaikkeen mahdolliseen elämässä, ei pelkästään fyysiseen kuntoon  vaan esimerkiksi masennuksesta parantumiseen ja miljoonaan muuhun asiaan.



Kun päivä oli saateltu iltapuolelle, ja vieraat lähtivät -  itkin ja nyyhkytin keittiössä.  Itkin todella katkerasti sitä, että olen ylipainoinen ja siksi leimattu ainakin joidenkin ihmisten silmiin huonkuntoiseksi, veteläksi ja laiskaksi.  Lihavaksi, joka hytyy lenkin ekassa mutkassa kuin laihdutus- realityohjelmien sankarit prosessiensa alussa.

Vaikka olen ylipainoinen, se ei tarkoita sitä että olisin laiska tai heikko.  Omaan mielestäni kohtalaisen hyvän lihaskunnon joka on hankittu tekemällä runsaasti fyysistä työtä kotosalla.  Silloinkin, kun muut rentoutuivat sohvalla keräten voimia  - siivosin minä tallin, tein ruokaa, korjasin tavaroita lattioilta, petasin sängyt, keräsin leluja lattioilta, viikkasin pyykkiä... Lenkkikeskustelun jälkeen menin vessaaan tuijottamaan itseäni peilistä ja  sen sekunnin ajan vihasin peilikuvaani.   Olin juuri päässyt siihen pisteeseen että hyväksynyt  itseni ja antanut itselleni aikaa muuttua pikkuhiljaa, mutta nyt taas löysin itseni ottaneena takapakkia - muitten sanojen vuoksi. Mutta silloin myös päätin, että minä näytän vielä kaikille.  Ennen kaikkea niille, jotka minua aliarvoivat ja pitävät huonokuntoisena tai jopa oksettavana minun löllyvän läskivuoreni takia.   Tulen olemaan joku päivä niiin upea nainen.

Tiedän, että minua myös rakastetaan juuri tämmöisenä, ja heille avaan sydämeni todella.  Mutta tämän kokemuksen jälkeen aion myös elää itselleni enemmän ja laittaa itseni kuntoon niin, ettei enää kukaan jätä minua ulkopuolelle noin. Aliarvoi.    Siksi että olen lihava.  Se on isoin loukkaus minua ja minuuttani kohtaan vähään aikaan, mutta en jaksa olla katkera kenellekään, sillä suurin osa ihmisistä ei tajua mitä he tekeevät. 


Toisaalta, olen kiitollinen tästäkin kokemuksesta ja käännän tämän voitokseni - sillä tapahtuneen johdosta sain äärimmäisen suuren motivaatiopotkun perseelleni ja heräsin syväjäästä kropparemonttini suhteen.  Kävin samaisena iltana itse juoksemassa vesisateessa 7 km lenkin keuhkoputkentulehduksestani huolimatta ja  jaksoin sen tehdä hymyssäsuin vaikka sinne alunperin lähdin hirveän kiukun voimasta !  Päivitettiin eilen Kimmon kanssa saliavainkin kuntoon,  joten pitkästä salitreenitkin kutsuvat viikonlopun aikana.    Joten minun kai pitäisi tässä vaiheessa sanoa loukkaajilleni,  että KIITOS ! :) 

Tästä muistin taas itsekin,   ihmistä ei saa tuomita tai leimata ulkonäön tai muittenkaan lähtökohtien perusteella. Me emme koskaan tiedä pinnan ulkopuolista elämää pelkän ulkokuoren katselmuksen perusteella.   Pitää antaa mahdollisuus!  Ja mitä sitten, jos joskus joudut vähän odottelemaan ja peesailemaan toisen takia -   mikä tässä elämässä kuitenkin on tärkeintä ?   Jos kukaan ei anna toiselleen mahdollisuutta, tai tue toista kohti tavoitteita ja terveempää, tasapainoisempaa elämää  - onko meillä kellään täällä varjojen maailmassa mitään tulevaisuutta tai toivoa paremmasta elämästä  ?

Näihin tunnelmiin päätän postaukseni.  Jatketaan juttelua kommenttiboksin puolella !  Lämpöistä ja rakkaudentäyteistä viikonloppua ystävät !

<3 Henna 



36 kommenttia:

  1. Ihana teksti! tsemppiä sulle kropparemonttiin, oot niin upeee nainen kaikilla tavoin! ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon sulle ! <3 Kyllä näillä tsempeillä pitäis alkaa homman rullata ! <3

      Poista
  2. Jälleen aivan ihana kirjoitus Henna! <3 Sinä se osaat kirjoittaa aina niin mahtavasti, että tekstiisi voi todellakin eläytyä. Mutta niin se ikävä kyllä aina meinaa olla, että ihmisiä leimataan heti ulkonäön perusteella, tuntematta laisinkaan. :/ Parisen vuotta sitten itsekin sain kokea ns. syrjintää, koska olin silloin todella ylipainoinen. Ja tapaus sattui vieläpä TYÖHAASTATTELUSSA. Voin sanoa, että ei mikään mukavin tunne... Mutta kuitenkin, niistäkään asioista ei pidä lannistua. Kaikki eivät vaan välttämättä aina tajua, miten toimia fiksusti (ikävä kyllä). Olet ihana ja vahva mimmi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on kyllä totta, ei kaikki tajua ja monesti taustalla voi olla omat ongelmat mitkä sitten tosiaan sokaisee näkökyvyn toisen kannalla ottamiseen. Onpa ikävä että sulla on mennyt noin asiat, mutta näkisivätpä nytten miten hoikka sinusta on tullut! ähäskutti vaan niille ja pieni kielennäyttö siihen kaupanpäällisiksi hihihih ;) Samoi sie oot kuule samaten ihanainen, oon saanut sun laihtumis-postauksesta paljon tsemppiä ! <3

      Poista
    2. Voi sinua <3 Kovasti lämmitti sun sanat mieltä! Ja onnea ja tsemppiä sun projektiis! Vaikka olet kaunis nainen jo nyt, muista se!

      Poista
  3. Mä olen suht hoikka kakskymppinen, mutta pulleat keski-ikäiset tädit kiitää mun ohitse tuolla lenkkipoluilla siihen malliin, etten kyllä ulkomuodon perusteella tee mitään johtopäätöksiä kenenkään urheilullisista kyvyistä :D Se on se reenin määrä eikä kropan malli mikä eron tekee... Tsemppiä kuntokuuriin, muista kuitenkin levätä tarpeeksi varsinkin kipeänä, ettei tauti pitkity :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimeomaan, mutta siitä se kunto vaan kohenee kun reippailee. Ja tottakai jokainen meistä on fyysisesti yksilöllinen, kunnotkin nousee eri tavalla ja rakenteet on erilaisia. Tunnen paljon ihmisiä jotka pysyvät hoikkana roskaruualla ja sohvalla löhöämällä, mutta ovat silti hyvässä kunnossa myös lihaksellisesti tai omaavat hyvän kunnon. Sitten jotkut saavat reenata himona, pysyvät hieman tanakoina ja saavat tehdä kaksinverroin töitä :) mutta tätähän se erilaisuus on, eipä sitä passaa liikaa siksi toisiamme vertailla :)

      Kiitos paljon sulle ihanasta kommentista! Ja mie koitan levätäkkin tosiaan, on vaan kauhee vimma päästä tekemään itselleen jotain vihdoinkin :) Mutta kyllä se tästä tasottuupi taas :)

      Poista
  4. Olet mahtava Henna! Sinun blogiasi on ihana lukea ja postaukset pistävät aina miettimään asioita. Usein kun on vaikeaa, tulen juuri tänne blogiisi lukemaan mietteistäsi ja saan siitä voimaa jatkaa eteenpäin. Kiitos, ja tsemppiä tulevaan sinullekkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä teidän kommentit, että saatte voimaa mun kirjoituksista - on jotain niin parasta ! Tiedän, etten turhaa päällä jorise tai puhu tunteistani, jos nämä auttaa edes yhtä ihmistä niin tavoite on enemmän kuin onnistunut ja itsekin saan tosi paljon voimaa jatkaa eteenpäin. Mahtavaa että tämä tunteitten tuominen muitten luettavaksi kantaa hedelmää <3 Kiitos paljon sulle ja iso halaus sinne! <3

      Poista
  5. Voi Henna, olet paras sellaisena kuin olet! Sinulla on sisin, jossa on tilaa muillekin ja omaat empatiaa jota osaat jakaa <3 Voin kuvitella, että tuollainen käytös sattui! Mutta onneksi asoilla on yleensä kaksi puolta. Joskus kiukun vimmalla saa aikaan paljon hyvää :) Ja minä tiedän, sä pystyt mihin vaan. Voit näyttää vaikka koko maailmalle! Tsemppiä arkeen ja kropparemonttiin myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voe tokkiisa teitä ihanuuksia ! <3 näinhän se on <3 Kiitos mussukka! :))

      Poista
  6. Voi Henna! Niiin iso hatunnosto sulle, mä niin arvostan sua! <3 Sä oot jo nyt upea nainen, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin!

    Mä tiedän montakin ei-niin-laihaa, mutta oikeesti hyväkuntoista ihmistä. Ei se hyvä kunto aina päällepäin näy. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ystäväiseni ! <3 Ei se tosiaan katso ulkokuorta, kohta on voimoo lissää kun pääsen taas käymään säännöllisesti salilla ! <3

      Poista
  7. Höh, mulle tuli paha mieli kun luin tätä tekstiä! Sähän käveletkin niin reippaasti, että varmaan pysyisit pelkällä kävelyvauhdillasikin monen hölkkääjän vauhdissa! :D Mutta se mistä tuli hyvä mieli, oli tuo uimarimummon kanssa seurustelu! Oot vaan niin aito ja ihana, ei ihme että mummelit tykkää! :) Mäkin haluan mummojen kanssa lenkille tai uimaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämän pingviinin perässä ei noin vaan pysytä :D mä vaapun niin nopeesti eteenpäin, vaikka et sinäkään puluseni hidas ole ;)) <3 Kiitos rakkaani, mummelit on kyllä huippuja <3

      Poista
  8. Sulla on mukavat kannutusjoukot aina täällä kommenteissa, mutta sanonpahan minäkin vielä, että taasen paljon ajatuksia herättävä kirjoitus :). Mulla ei koskaan ole ollut tuollaista tilannetta, että haluaisin joidenkin kovempikuntoisten mukaan lenkille, jotka sitten ei huolisi sillä oon aina tykännyt käydä yksin, mutta hyvä lukea erilaisia kokemuksia.

    http://a4d69b0be31a71a4ce13-693158ff2c1c99d0e4a41d57d491843d.r93.cf1.rackcdn.com/wp-content/uploads/2011/01/NelsonStruveUFCFN21_2697.jpeg

    Tuossa kuvassa (jos toimii linkki) on Roy Nelson, joka näyttää tulleen suoraan mäkkäriltä, mutta on taistellut UFC:ssä maailman kovimpia ottelijoita vastaan ja voittanut paljon kovakuntoisemman näköisiä tyyppejä. Matsin lopuksi vielä voitettuaan hieroo vatsaansa, että ei ole koiraa karvoihin katsominen. Sitten jos voimanostajia mietitään, niin ei kukaan ole missään six päkki kunnossa, mutta nostaavat kuitenkin satoja kiloja rautaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot oikeessa, minulla on kyllä mahtava porukka täällä tarinoitani lueskelemassa ja minua tukemassa. :) Mutta tosi ihanaa, että siekii kommentoit ! :) Arvostan kovasti!

      Lenkillä käynti on toki mukavaa yksikseen, saapi kuunnella mielimusiikkiaan ja mennä omaan tahtiin. Miettiä ja pohdiskella halutessaan syntyjä ja syviä - hiljentyä. Mutta joskus se toisen pelkkä läsnäolo on sellainen tsemppari että se pitää sykkeen hyvässä tahdissa eikä sitten ihminen unohdu haahuilemaan vaan :D

      Hei mä muuten tiijän ton tyypin minkä linkitit ! Iha huippu! Joitakin kertoja oon UFC:tä katsonut telkkarista ja tätäkin tyyppiä ottelemassa - kun Kimmo on kertonut tästä ja hänen ulkomuodostaan ja saavutuksista ! nimeomaan siitä' että ulkomuoto hämää pahemman kerran. Kerran olen itsekin nähnyt tuon hänen tavaramerkikseen muodostuneen vatsan hieronnan, aika kuumaa oli kieltämättä ! ;)

      Niinhän se on, ei se aina ulkomuotoa katso :) näillä on hyvä mennä eteenpäin, vaikkakin tavoittelen vähän vähemmän löllyvää vartaloa :D mutta eiköhä se tästä etene! :)

      Poista
  9. Olipa ihana teksti! :') todella ihanasti kirjoitettu!
    Olen blogisi anonyymi lukija ja kommentoinkin vasta ensimmäistä kertaa ja haluan sanoa että kirjoituksistasi oikeen huokuu miten lämminsydämminen ihminen olet! Tsemppiä Sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että nyt viimeistään kommentoit, kiitos tästä ja sanoistasi tosi paljon ja tsemppiä sullekin kilokaupalla! <3

      Poista
  10. Loistava teksti! Mummut ♥
    Mulle on käyny monesti samaa syrjimistä vielä vuosi sitten, täydessä arkielämässä.. Tiesin tuolloin että olen ehkä aavistuksen pyöreä, vaikkakin normaalipainoinen (176cm/70kg). Kysyin kavereilta usein, lähteekö joku lenkille: ei pysty, ei ehdi, on töitä, tuli justiin lenkiltä, ei halua liikkua yhtä hitaasti kuin minä kun en läskien takia pysty juoksemaan. "Laihduta läski niin pääset mukaan". Totuus oli, että liikuin tuohon aikaan äärimmäisen paljon ja pystyin juoksemaan 10km lenkkejä helposti.

    Opiskelin maatalousoppilaitoksella = lähes jatkuvasti liikkeessä. Opiskelijaboksissani odotti kaks bordercollieta lenkille ja treenaaman pääsyä, tallilla varsa liikuntaa, ja kävin melkein päivittäin vielä joko salilla tai uimassa. Tallimatka oli 6km/suunta, jonka hölkkäsin päivittäin. Joka päivä vastustelematta, vaikka oli millainen sää tahansa. En omistanut autoa tuolloin,
    enkä tykännyt pyöräilystä kuin todella pitkillä matkoilla.

    Joukosta pois jättäminen sattuu. Se todellakin sattuu, ja tuli nieltyä monet itkut, purettua asioita tallilla tai lenkillä. Rupesin lenkkeilemään entistä enemmän, pidempiä matkoja ja tiputin ruokavaliostani täysin kaiken pois. Söin pelkkää kanan/kalkkunan lihaa sekä kurkkua laihdutuslääkkeiden yliannostuksen kanssa. Söin viittä eri laihdutuslääkettä päivässä, ja jokaista vähintään kaksinkertaisen annoksen.
    En uskaltanut syödä edes vitamiinitabletteja koska pelkäsin niiden sisältävän ylimääräisiä kaloreita. Lopetin viimeisinä päivinä jopa veden juonnin, koska pelkäsin saavani siitä ylimääräistä energiaa.

    Paino tippui nopeaa, ja mutta olin silti mielestäni se sama läskikasa jota ei huolita mukaan. Tarpeeksi monta kertaa ambulanssiin jouduttuani sanottiin, ettei kaikki ole enää kohdillaan. En jaksanut pitää edes lyijykynää kädessä, olin kalpea kuin haamu, elintoiminnot veteli ihan viimeisiään.

    Sairastuin syrjimisen seurauksena anoreksiaan. Jotain oli pakko tehdä etten ole se ainoa ulkopuolinen, ja tapauksessani ainoa keino oli tiputtaa painoa. Alkuun tavoitteena oli tiputtaa vain 10kg, mutta tulokseen päästyäni en ollut tyytyväinen, vaan jatkoin sokaistuneena painon pudottamista.
    Painoin viimeisellä ambulanssikyydillä sairaalaan päästyäni vain 37 kiloa. Tiputin 33kg puolessa vuodessa. Makasin alkuun teho-osastolla koska nostatin keuhkokuumeen, (muutenkin kuume oli 42 asteessa). Sairastin myös samalla kertaa aivokalvon tulehduksen ja endokardiitin. On suorastaan ihme, että olen hengissä. Olin tämän jälkeen syömishäiriön osastolla 4kk.

    Nykyään olen mitoissa 176cm/45kg. Vielä on matkaa 12kg normaalipainoon, joka on maailman ahdistavin ajatus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kylläpä pysäitti tämä sun kommentti. Mulla tuli kauhee kiire tulla tänne koneelleni vastaamaan sulle, mutta nyt en meinaa oikein löytää sanoja, miten sua voisin sua tsempata tai ees vastata kommenttiisi - niin pysäyttävä se oli.

      Kyllä se niin on, että meidän ihmisten taustalla on paljon erilaisia kokemuksia ja traumoja, jotka saattavat pahimmassa tapauksessa ajaa meidät sairauskierteeseen. Sitä ei ihmiset voi pinnan perusteella arvellakkaan, mitä kipuja toisen voi sisimmässään kokea. Oon pahoillani sun puolesta, että oot sairastanut loukkausten ja syrjimisen kautta - minun pieni mielipahani on pientä sinun tarinaasi verrattuna.

      Hirmuisesti voimia sulle taisteluun, oot tullut hyvän matkaa parempaan päin - kyllä sie vielä voiton puolella tulet olemaan ! <3 Iso voimahali sinne! <3

      Poista
    2. Kiitos ♥ Ainoa asia on vaan, etten tahtoisi välttämättä tuohon normaalipainoon. Järki sanoo että tottakai parannutaan nyt kunnolla, sillä jo tän melkein 10kg lisää saaneena, olo on paljon parempi. Tunteet sanookin toisin, älä tee tätä, lopeta. Oon vaan varma tulee taas armoton läskikasa jota ei huolita mukaan mihinkään.
      Onneksi valmistuin koulusta jo, joten ei tarvitse katsoa samoja naamoja, tarvitse olla aina se viimeinen.

      Poista
    3. Noh, kaikki aikanaan :) ei onneks ole kiire minnekään ja ehkä opit /totut siihen tunteeseen että normaalipainossa et ole missään nimessä lihava. Mutta kaikki ei tosiaan tapahdu hetkessä ja omakin psyyke pitää saada mukaan hommaan :) olet jo nyt onnistunut hyvin, kun olet saanut painoasi noinkin hyvin ylös <3 tsemppiä kovasti!

      Poista
  11. Tuntuu pahalta lukea tätä, koska olen oikeastaan varma, että olet käsittänyt väärin tuon lenkille lähdön pääsyyt. En edes halua uskoa että kyse olisi ollut siitä ettetkö olisi ollut arvokas tms.

    Joskus kuitenkin tulkitsemme toisten sanomisia väärällä tavalla.. Ja meidän tulkinta ei todella ole se, mitä toiset tarkoittaa.

    Toivon että rohkenit lenkin jälkeen jutella tästä asiasta ja ilmaista heille että olit pahoittanut mielesi.

    Tuntuu pahalta ajatella, kuten itsekin sanoit, ettei ulkomuodon perusteella voi tuomita. Joskus todella pinnan alla voi olla monia asioita, kuten tämän mainitsemasi huippukuntoisenkin tytön kohdalla.

    Henna - sinä olet arvokas ja sinulla on oikeus tunteisiisi. Mutta sinulla on oikeus myös ilmaista paha olosi kasvotusten ja selvittää mieltä painaneet asiat. Olen itsekin lukuisia kertoja loukannut ihmisiä täysin tietämättäni, ja olen ollut iloinen siitä että vastapuoli on rohjennut kertoa siitä ja olemme päässeet siitä molemmat eteenpäin.

    ..ja asiaan sivuten, olen itse näin paljon liikkuvana kohdannut toisenlaisen näkökulman. Monesti saan kuulla, että "en pysy sun matkassa"-lenkillä, tai"en tule, koska olen hidaste jne.".. Ja se myös tuntuu äärimmäisen pahalta. Aivan kuin minä määrittelisin ihmisiä jonkun lenkin vauhdin perusteella. Vaan tykkään kävellä/juosta erilaisia vauhteja, ja tietenkin haluan että määrittelemme vauhdin sen mukaan miltä toisesta tuntuu hyvälle. Ja toivon nimenomaan sosiaalisuutta,ja siksi tuntuukin pahalle kun ihminen mieltää ettei minun kanssa voi lähteä lenkille..ja silloin nimenomaan "vastapuoli" ajattelee sitä mitä muka minä ajattelen. Ja se tuntuu pahalle. En halua että minun ajatuksiani vääristetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu niin miekii haluan uskoa ettei sitä mulle ole tarkoitettu henkilökohtaisesti, mutta koska lapsesta asti olen lihavuuteni vuoksi kokenut jatkuvasti toisarvoisuutta ja minun läskeistäni edelleekin heitetään herjaa (niin kuin itsekin teen, mikä on minulle puolustautumiskeino) - oli tämä ensimmäinen kerta, että minä en päässyt lenkille mukaan.

      Olkoon syyt mitkä tahansa, oli se minusta väärin tehty. Kuitenkin haluan ymmärtää toisen tunteet ja sen päällimmäisen ajatuksen, miksi kaikki meni niin kuin meni. Koska taustalla oli paljon muutakin. En minä tässä vihainen ole, ja toisaalta koen huonoa omaatuntoa siitä että ylipäätään pahoitin mieleni tästä. Mutta en voi tunteilleni mitään.

      Asia on jo hoidossa, ja kaikki ok tietääkseni. Toki tämä oli mulle ja itsetunnolleni aikamoinen kolaus taas vähään aikaan ja häpeän ylipainoani taas astetta enemmän. Mutta niin kuin kirjoitin, tästä seuraa myös paljon hyvää ja uskon että tämäkin kaikki oli tarkoitettu tapahtuvaksi ihan jo senkin vuoksi että tämä herätti ja tsemppasi mua aika paljon. Joten olen tästäkin kiitollinen.

      Ymmärrän täysin tuonkin pointin mitä viimeisenä kirjoitit ! Koska vaikka ehkä onkin yllättävää - on minullekin sanottu samalla lailla "sinä kävelet niin nopeasti ettei sun perässä pysy" Tottakai tuntuu pahalta sekin, koska silloin joku toinen ajattelee sinun vähättelevän toisen tahtia ja luulevan ettet halua odottaa ketään. Ja sekään ei ole kiva tunne, voin vaan kuvitella. Minä en ajattele noin, vaan nimeomaan haluaisin jonkun huippukuntoisen tukea ja tsemppiä, esimerkkiä - joka rohkaisis minuakin treenaamaan enemmän :)

      Minustakin kaikenlaiset lenkit on ihania, kunhan pääsee vaan liikkumaan ! ja seurassa höpistessä aikakin kuluu rattoisasti <3

      Poista
    2. Nii aivan. Ymmärrän kyllä. Ja joskus tahattomatkin sanat viiltää syvälle.. Ja toki jokaisen pitää kantaa siksi vastuunsa myös omista sanoistaan. <3 mutta ihanaa kun saitte selvitettyä!

      Ja eihän huonoa omaatuntoa tarvitse tuntea omista reaktioista. Eihän niille mitään voi. Itse ainakin juuri mietin samankaltaisissa tilanteissa, että miksi tämä asia satutti niin kovasti. Useinhan se kuvastaa sitä että sillä alueella on vielä työstettävää. <3

      Mutta rakas Henna! Kyllä minä haluan ainakin olla sinua tukemassa ja tsemppaamassa. <3

      Poista
    3. Nimeommaan, omat kivuthan siellä taustalla usein on ja että niihin kirpaisee herkemmin :) mutta rohkeesti eteenpäin vaan! <3 Kiitos paljon, tiijän että tukijoukkoja mulla onneks on - sellaisa jotka uskoo muhun <3

      Poista
  12. Heippa! En ole tainnutkaa aikaisemmin kommentoida mitään, vaikka blogias oon jo kauan lukenut. Tämä postaus herätti nimittäin mussa tosi monenlaisia tunteita, kuten monet aikaisemmatkin postaukses. Mä ite oon aikas liikunnaillinen lukioa käyvä tyttö, urheilen reippaat kymmenen tuntia viikossa vähintään, joskus jopa lähemmäs 20. En kuitenkaan ole mikään hyväkuntoinen ulkoisesti, ylimääräisiä kiloja löytyy muutamia jne. Enkä pidä juoksemisesta. En siis jaksa raahautua lenkille ulos, liikun mielummin muualla. Joskus kuitenkin yhdessä lenkille lähdettyä multa on kysytty, kuinka olen niin paskakuntoinen, etten jaksa juosta yhtä lujaa kuin joku useammin lenkillä käyvä kaverini. Tämäkin satutti, määritteleekö kuntoni se, kuinka lujaa&pitkälle jaksan juosta? Onhan se tietenkin niin, mutta itse koen olevani yleisellä mittapuulla hyvässä kunnossa, vaikken juosta jaksakaan tasaisesti niin pitkälle kuin joku toinen.Lenkkeily on kuitenkin laji, jossa kunto kasvaa, varsinkin alussa, hyvin nopeasti. Tiedän, ettei mun tarvitsisi käydä kuin jokunen kerta lenkillä, että jaksaisin juosta sen kymmenen kilsaa helposti, peruskuntoni kun on hyvä. Mutta koska en nauti siitä, en sitä tee. Mielestäni on väärin, että silloin saan huonokuntoisen leiman.

    Poikkesin nyt täysin aiheesta, punainen lanka ei ollut missään vaiheessa varmaan mukanakaan, mutta piti päästä kuitenkin kirjoittamaan tämä! Näin tiivistettynä sanoisin, että ei sitä aina ole hyvässä lenkkeilykunnossa vaikka muuten paljon urheilisikaan, joten ei voi odottaa, että hieman ylipainoa omaava henkilökään aina olisi huonokuntoinen! Ihmiset, ja lajit, ovat niin erilaisia ja vaativat niin eri asioita vartalolta, ettei mielestäni mikään juoksukunto voi olla määritelmä sille, oletko kunnossa vaiko et. Varsinkaan, kun jotkut kykenevät luonnostaan kirmailemaan paljon helpommin kuin toiset, vaikka olisivat siltikin huonommassa kunnossa.

    Kuitenkin, hyvää uutta vuotta sinulle Henna ja koko perheellesi, jatka samaa rataa! Vaikutat aivan ihanalta ihmiseltä, jolla on todellakin sydän paikallaan! Kaikkea hyvää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, tulipas kiva pointti sulta tänne ja kiitos kovasti kun kommentoit ! Niin hän se nimenomaan on, ihmiset ovat yksilöitä suoristuskykyineen ja ennen kaikkea fyysisine ominaisuuksineen :) ei meitä pitäis vertailla liikaa ainakaan :)

      Niin ei tässäkään tapauksessa tainnut olla pääsyy se minun kunto, vaan joku muu. siitä tuleekin hieman oikaisua seuraavassa postauksessa :)

      Hirmuisesti hyvvää sulle sun vuoden alkuun! <3 ja kommentoihha jatkossakin jottain jos mieleeen juolahtaa, laita vaikka muistutukseksi "urheilijatyttö" niin muistan kuka anonyymi on kyseessä <3 hih

      Poista
  13. Hyvä aihe! Minäkin oon normaalipainosta huolimatta törmännyt siihen, että olen joidenkin käsityksen mukaan huonokuntoinen. Tällä hetkellä saikusta johtuen olenkin, mutta aiemmin peruskunto on varmaan ollut ihan ok. Varmaan olen itsekin antanut kuvan, etten ole kovin urheilullinen, enkä ole pitänyt esim. joukkuelajeista, mikä voi sitten vaikuttaa siltä että olen vain sohvaperuna ;) Mutta kyllä se on tuntunut ikävältä jos joku epäilee, jaksanko kävellä pidemmän lenkin tai mahtuuko tietty vaatekoko päälle. En sitten tiedä, onko ensin minulla ollut oma huonokuntoisen identiteetti, vai onko minulle sellainen tullut toisten käsitysten muodostamana. Jos asuttais lähempänä niin kylläpä lähettäis höpöttelylenkille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuo kyllä tuntuu ikävältä että leimataan herkästi jonkilaiseksi ihan omien johtopäätösten perusteella.Tämä samaa voi verrata moniin muihinkin aiheisiin. Tuo vaatekoko-asia on aina kauhee aatella, omallekin kohdalle.

      Todellakin lenkille lähettäis, mie niin kaipailisinkin mukavaa höpöttelykaveria lenkkipoluille :)) Useimmiten saan tehdä lenkit yksinäni :(

      Poista
  14. Hassua, kun itse haluan taas painoa edes hieman lisää.
    Muistan, kun joskus haaveilin, että haluan olla laihempi ja nyt inhoan itseäni näin laihana, vaikka en edes ole erityisen laiha. Haluan painoa lisää, mutta kun sitä ei vain tule.
    Minua taas ärsyttää vaatteita ostaessa, että aikuisten puolella kaikki saattaa olla liian isoa- joten niiinpä kipitän nuorten puolelle ostamaan 13-14 vuotiaiden vaatteita. :D Sillon tulee sellanen olo, että " en koskaan kasva aikuiseksi" Toisaalta mikäpä kiire tässä on.
    Silti vaikka olen välillä halunnut olla laihempi, välillä painavampi, välillä blondi, välillä brunette- niin olen onneksi muistanut arvostaa sitä mitä olen sisältä. Sitä ei kukaan voi viedä minulta pois, sitä ei helposti muuteta, sen eteen on tehty paljon työtä, paljon minuutteja jolloin opettelen ymmärtämään, paljon kävelty oman ylpeyden yli ja paljon myönnetty virheitä.
    Muista Henna arvostaa sitä mitä olet sisältäpäin, koska siinä on paljon arvostettavaa ja paljon aihetta taputtaa olkapäälle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Ilona ! <3 Totta, onhan se sisältö tosiaan tärkein - vaikka siinäkin omalla kohdalla vielä paljon viilattavaa :) onneksi tiedän olevani niin pitkään kehityskelpoinen yksilö, kun vaan pidän rehellisyyden ja aitouden mukana elämässä <3

      Nämä paino-asiat on tosi mienlenkiintoisia, niin kuin tuossa yläpuolella anonyymi avautui omasta alipainoisuudestaan ja siekii haluaisit massaa vähän enemmän - ei se ole tosiaan sekään helppoa vaikka toista moni luuleekin. mulla muutama muukin henkilö tuttavapiirissä, jotka yritää epätoivoisesti saada vähän enemmän painoa ylös mutta ei sitten millään meinaa nousta. Joskus se tuntuu hieman epäreilulta, kun mie pysyn fatsona ja toinen vaan ruikkuna - mutta uskoisin että molemmat, sekä ali että ylipaino aiheuttaa kipuiluja kantajassaan. joten samoilla viivoilla ollaan :)

      Poista
  15. En oikein tiiä mistä alottais.
    Minusta on todella ajattelematonta että joku ystävä tai kaveri sanoo ettei halua toista lenkille vain hänen ulkomuotonsa takia ja jos kerran on jotain sanonut, niin siitä pitää myös kantaa vastuu. Itse ihmettelen, että miten kukaan voi loukkaantua sinun tekstistäsi. Sinuahan siinä on alunperin loukattu oman ulkomuotosi takia. Ja mitä hävittävää sillä toisella on, jos kaverinsa tai ystävänsä takia hidastaa omaa tahtiaan lenkillä sen yhden kerran. Jos mielii sitten itse juosta kovempaa tai haluaa rankemman treenin tai lenkin, niin jokainen voi lähteä itse omalla ajallaan vaikka samana päivänä uudestaan lenkille. Ja mitä se yksi päivä haittaa, jos höllää yhdellä lenkillä hieman vauhtiaan. Ja sitten tuosta syrjinnästä ym.. Niin en tiedä mikä on alunperin ollut minussa vikana, kun minua on koulukiusattu, mutta edelleenkin se kalvaa mua siten etten luota moneenkaan ihmiseen ja ajattelen vieraiden vain aina inhoavan minua ilman että he edes tuntevat minua. Mun ulkonäköä ei o ikinä haukuttu, mutta kaikesta muusta on kyllä jaksettu marista. Joko olen ollut liian voimakas, nopea, kovaääninen, hevosharrastustani on haukuttu ja minua siinä samalla "hevoseksi" ym. Olen monesti ihmetellyt, että miksi erilaiset ihmiset aina tuomitaan. Minusta erilaisuus on rikkautta, mutta itseni tunsin aika köyhäksi vuosien saatossa, kun aina kuulin samoista asioista, eikä sanojia tarvinnut olla kuin yksi, niin jo pari tuli siihen mukaan solvaamaan. Aina pitäisi miettiä, että kiusaajilla on niin paljon ongelmia, että siksi he kiusaa, mutta kannattaisi mennä ammattiauttajalle eikä purkaa pahaa oloaan ihmisiin, joita ei edes tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no kyllä, hän ei kyllä tarkalleen sanonut mitään minun ulkonäöstäni, tokaisi vaan heti ensikättelyssä että aikovat juosta, luultavasti hieman olettaen etten minä kykenisi moiseen :) ajattelematonta kyllä, mutta ei kuulemma tarkoitettu niin kuin minä sen käsitin. Ja kylläpä minä ymmärrän, meillä kaikilla kun on ne omat asiat mitkä joskus haittaa näkökykyän pidemmälle toisen maailmaan.

      Mutta kuka muu tahansa olisi taatusti tehnyt samanlaisen johtopäätöksen kuin minä. Mutta enivei, olleita ja menneitä - anteeks annettu puolin ja toisin. Tokihan se sattui arkaan paikkaan mutta olen minäkin taatusti tietämättäni iskenut jotain ihmistä vyön alle elämäni aikana kiitos sammakoita päästelevän suuni :(( joten armoa vaan puolin ja toisin niin tämä maailma on parempi paikka ellää :)

      Olen kyllä kanssa aina valmis hidastamaan tahtiani toisen vuoksi, pääasia että yhdessä voidaan liikkua ja turista mukavia samalla :) ei se tosiaan oo keneltäkään pois jos mentäiskin vähän rauhallisemmin välillä :)

      Minustakin on ihmeellistä ja todella harmillista tuo, että ihmisten ei anneta olla persoonia. Itse olen kans aikamoinen persoona - voimakas sellainen niin positiivisesti kuin negatiivisesti. Jotkut karttavat minua sen vuoksi ja minun mielipiteitä pelätään ja toki - siten makaa miten petaa, on ollut tilanteita jolloin olis pitänyt olla vaan hiljaa, vaikka se kuinka olis vastoin omia periaatteita. Monesti tämmöisten "ulkopuolelle jättämisten" ja konflikti-tilanteiden johdosta minusta tulee hetkeksi arka ja jopa hieman syrjäytyvä - mutta pian yleensä unohdan tämän roolileikin ja olen taas välitön ja toisaalta naiivi oma itseni :( niin ärsyttävää kun se välillä onkiin, niin on rasittavaa olla joinakin päivinä MINÄ :D

      yleensä juurikin näitten kiusaajien, solvaajien, juoruilijoitten, selkäänpuukottajien ja kaksinaamaisten ihmisten taustalla on oman elämän ongelmat. On huonoa itsetuntoa, uupumusta, masennusta.. käsittelemättömiä asioita menneisyydessä... kaikkea mahdollista. Se on tosi ikävää, jos ei uskalla ja osaa puhua läheisilleen tai niin kuin mainitsitkin - ammattiauttajalle. Minulle minun pelastukseni on ollut ystävien lisäksi tämä blogi ja se, että olen oppinut katsomaan ensiksi peiliin ja tutkailemaan omaa sisintä. Vielä minussakin on voi tokkiisa, hirmuisesti hiomista mutta jo sillä, että osaa nöyrtyä ja tunnustaa, on kantava voima kohti parempaa minuutta.

      Hirmuisesti sulle tsemppiä kaikkeen mahdolliseen ! <3

      Poista