Rakkaudesta omaan työhön

 Tämä postaus on omistettu minun superhyperhyvälle työpaikalle.  Sen vanhuksille, mun työkavereille ja esimiehille.  Kiitän ja kumarran nöyrimmästi viimeisestä viidestä vuodesta työpaikallani ja toivon sydämeni pohjasta - että työvuosia juurkin tässä talossa on rutkasti edessäpäin.

 

Askel painaa ja kädet tuntuvat voimattomilta.  Kello käy vasta yhdeksää illalla ja huokaisen syvään tietäen, että mun pitäisi jaksaa taas valvoa valppaana seuraava yö, tehden valvomisen lisäksi myös töitä.  Jaksan hädintuskin kantaa olkalaukkuani tai kävellä rappuja, saati sitten ajatella olevani kohta vastuussa aika monesta vanhuksesta ja heidän huolenpidostaan.

Kuitenkin,  astuessani hoivakodin tiloihin - mieleni keventyy kuin taikaiskusta ja minut valtaa tunne siitä, että olen tärkeä.  Olen kotona. Täällä on erityisen hyvä olla.   Kävelen olohuoneeseen ja näen jälleen kiikkustuoleissa istuvia mummoja, jotka tuttuun tapaansa ovat kerääntyneet iltahämärään istumaan iltaa toistensa kanssa mukavia keskustellen ja illan-ohjelmia seuraillen.  Heidät nähdessäni tulen väkisilläkin hyvälle tuulelle, virkeämmälle mielelle ja tervehdin iloisesti kuulumisia kysellen. Suuntaan hoitajien kansliaa kohti,  jossa usein tuoksuu minulle varta vasten keitetty tuore kahvi, ja vastassa on myös iloisia kasvoja.  Tai jos joskus sattumoisin näin olekaan, niin syy selviää hyvin pian - ja se passaa meille enemmän kuin hyvin.   Itketään ja nauretaan, tuetaan ja tsempataan - joskus ehkä myös kaikella rakkaudella vähän naljaillaankin asiasta ja asian vierestä.  Olen minäki tullut töihin jos jonkinmoisessa mielentilassa ja se on aina otettu hyvin vastaan.  Minua ei pelota avautua ja olla omat itseni työkavereilleni, tai toisinpäin. Ja eikä pidä unohtaa pomojani,  hekin huipputyyppejä.

Juttu lentää hyvin sekä asukkaitten että työkavereitten kesken.  Joko itse asiasta ja useimmiten myös asian vierestä.  Osataan myös vaihtaa näkemyksiä, väitellä ja hieman kinastellakin.  Enemmän ja vähemmän järkeviä ideoita syntyy ja työporukan unelmat räjähtävistä Tyky-päivistä leijuu ilmassa. Läppä ja sarkasmi lentää,  mutta samalla hiljennytään myös välittämään meidän hoidokeista.  Meillä on sellainen yhteenkuuluvuuden tunne,  tai ainakin minä henkilökohtaisesti koen asian näin. Ai hitsi, että tämä on oikeesti niin hienoa ! Olen niin kiitollinen.

Usein kärsin siitä, että teen töitä yksin. Olen todella sosiaalinen tyyppi ja tiedän sisimmässäni, miten hienoja tyyppejä täällä pörrää päiväsaikaan ja usein saan heistä maistaa vain murusen aamuraporttien sekä  siinä sivussa pienen paskanjauhannan muodossa.  Asukkaista valtaosan näen unessa ja välillä pääsen heitä vain pikaisesti jututtamaan. Se syö joskus aikalailla ja etenkin nyt kun mietin tätä taas vähän enemmän. Vaikka olen tiimipelaaja, olen myös nauttinut yksintyöskentelystä ja etenkin yötyön tuomista eduista. Kuitenkin, joskus toivoisin olevani päivätyössä ihan vain siksi, että kuuluisin vielä syvemmin tuohon hyvään porukkaan.

Työssäni olen nauttinut yön hiljaisuudesta ja sukkasillaan sipsuttelusta. Kuunnellut kuorsauksia ja tuhinoita, ottanut selvää unen syvyydestä.  Silitellyt vanhusta poskesta, antanut hyvänyönhalauksen.  Pidellyt kädestä, taluttanut takaisin vuoteelle unta jatkamaan. Hakenut lisäpeitettä, vienyt kuumaa mehua. Kuullut sanat:  "sinä olet hyvä tyttö, meidän tyttö"  Se viimeistään saa minut  väsymyksen keskeltä muistamaan,   miksi teen juuri tätä työtä.  Vanhus on niin kaunis kasvon juonteineen, harmaantuneine suortuvineen ja elämänkokemuksen tuike silmissään.  Minulla on niin paljon opittavaa heiltä ja monta elämänohjetta kuulematta.

 

Kesällä tulee 10-vuotta täyteen työkokemusta lähihoitajan ammatista ja voin sanoa, että vaikka ammattiin kuuluvat taidot eivät tällä hetkellä pääse todellakaan täysiin oikeuksiinsa ja ovat taatusti vuosien mittaan surkastuneetkin  - olen työurallani ehdottomasti onnellisin ja ylpein ammatistani.  Olen saanut aikaisempien vuosieni aikana kokea muualla työpaikkakiusaamista, käynyt läpi burn outin, ottanut vastaan nyrkiniskuja, nipistelyä, saanut sylkeä naamalleni, kohdannut halveksuntaa esimiehen suunnalta, nostanut  liian pientä palkkaa ja niin edelleen.

Vaikka työ mm. kivuliaitten ja muistisairaitten keskuudessa ei ole todellakaan aina helppoa, kaikki tuntuu olevan nyt balanssissa.  Vaikka olenkin useimmiten hyvinhyvin väsynyt ja yöviikko vie minusta viimeisetkin mehut, olen todella onnellinen töissä ollessani.  Minun on vaan yksinkertaisesti hyvä ja vapaus olla. On tilaa hengittää ja koen, että me työkaverit arvostetaan toistemme työpanosta ja että asukkaat luottaa meihin. Vaikka näyttäisinkin kuinka aivokuolleelta aamuisin ja aiheutan sillä hilpeyttä, piristyn työkaverit nähdessäni ja illalla samoin. Vaikka olo olisi kuinka toivoton ja nuupahtanut vielä kotipihasta lähtiessäni, on ensimmäiset askeleet kohti työpaikkaa aina vaan kevyemmät.

Mua usein huvittaa mainos telkkarissa,  jossa mies toistelee koko ajan "En tykkää, en tykkää.."  Toki kotiin olisi kiva jäädä, sitä ei pidä kieltämään - mutta silti,  minä tykkään !   Kaikki on myös asenteesta kiinni.

Näin työviikon alkumetreillä erityisesti huomasin, miten paljon iloisempi olen töissä kuin kotona. Se kuulostaa aika hurjalle, mutta tavallaan olen pakomatkalla kodin askareista.  Kotona tuijotan neuroottisena kotimme nurkkia ja jokaista epäkohtaa sekä tekemätöntä työtä.  Töissä saan tehdä minulle kuuluvat työt ja se on siinä. 

Työpaikkani on minulle suurimpia kiitosaiheitani elämässäni. En oikein osaa selittää asiaa tämän paremmin.  Nyt vaan kiitän ja kumarran, ja lähden hymyssä suin tekemään aamukierrokseni.

Mites teillä pyyhkii teidän työpaikoillanne ? Onko siellä hyvä buugi ?  Oletteko mielestänne löytäneet itsellenne oman paikan, missä on hyvä työskennellä?


<3 Henna