maanantai 16. heinäkuuta 2012

Luopuminen on rakkauden hinta

En eilen kyennyt kirjoittamaan kunnollista postausta Dooriksen lähdöstä, sillä tuntui että muserrun täysin enkä saa henkeä lainkaan tehdäkseni ylipäätään mitään. Miten raskasta onkaan luopua noin lyhyessä ajassa rakkaaksi tulleesta lemmikistä? Kuitenkin väärinymmärryksiä oikaistakseni tai lähinnä omien ajatusteni selvittämiseksi päätin vielä aiheesta kirjoittaa.

 Sain siis viime viikolla yhteydenoton pariskunnalta, jotka asuvat maalla todella syrjässä ja harrastavat metsästystä, erityisesti jänisten.  Heillä oli kova tarve ajokoiralle ja  muutenkin elämäntilanteensa sellainen, että aktiivinen koira sopii hyvin heidän kuvioihinsa. 

 Olin aiemmin hyljännyt monta kotitarjousta olosuhteiden huonouden vuoksi, joten tämä vaihtoehto oli kuin taivaasta laskeutunut.  Doris on kuitenkin koira, joka ei tulisi pärjäämään kerrostaloasunnossa tai muutenkaan kaupungissa. Niin kova riistavietti ja haukkuherkkyys sitä ohjaa yyberkovan energialatauksen lisäksi.

Jokatapauksessa, tämä pariskunta tuli eilen sovitusti katsomaan koiraa. Ehdin aamun aika orjentoitua siihen, että mitä mahdollisimmin Dooris lähtee heidän mukaansa.  Käytin koiran pitkällä lenkillä ja annoin sille aikaa. Kuitenkaan yhteisestä ajasta ei meinannut tulla mitään, sillä itkin koko ajan.  Yritin nieleskellä ja löytää asiasta sen oikeudenmukaisuuden ja muistaa, että juuri näin pitää asioiden mennä.  Silti romahdin tuon tuosta enkä meinannut pysyä tolpillani.

Koiraki oli hämillään ja tuli jatkuvasti luokseni häntää heiluttaen ja painautui minua vasten odotellen rapsutuksia. Sen silmistä kuitenkin paistoi epäluulo ja ihmetys siitä, miksi sitä halatessani itken enkä saa sanaa suustani. Koitin ryhdistäytyä ja sainkin juteltua sille kaikesta.



Hetken vierailtuaan uudet omistajat ihastuivat koiraan ja tovin juteltuamme he kysyivät, raaskinko antaa koiraa heidän mukaansa.  Ääni väristen sain kaivettua myöntävän vastauksen kurkustani, vaikka tuntui että sydämeni hangoittelee vastaan koko voimastaan.  Kun suostuin, sain vielä sanottua, että jos tulette toisiin aatoksiin, otan koiran takasin.  He epäilivät sitä, sillä olivat tykästyneet koiraan kovin.  Ja myös dooris tuntui tykkäävän uusista ihmisistään.  Se painautui istumaan uuden isäntäsä jalkoihin ja tuijotti miestä palo silmissään.  Mies ehkä muistutti jollain tapaa setääni, sillä hän tuoksui tupakalle ja oli nauravainen ja erittäin miellyttävä mies.  Minun oli helppo antaa koira heille.

Itkin koko loppukeskustelun ajan, mutta onneksi mieheni oli läsnä ja jatkoi juttelua loppuun asti. Sain juuri ja juuri pyydeltyä anteeksi tunneryöppyäni ja kerrottua, että koira on minulle todella rakas ja luopuminen todella rankkaa.  Mutta heillä on varmasti parempi koti tarjota rakkaalle Toukilleni.

Sain halata koiraa vielä kerran, suukotella sitä lörttöturvalleen ja kuiskata korvaan : " Ole reipas ja kiltti tyttö. Äiti rakastaa sinua."

Koira kiipesi luottavaisin mielin auton takapenkille, heilutti häntää uusille omistajilleen ja sain vielä hipaistua sitä kevyesti, ennen kuin ovi pantiin kiinni.  Auton startatessa en kyennyt katsomaan taakseni, vaan hetken poispäin käveltyäni vajosin pihamme nurmikolle huutamaan ja parkumaan, kuin pieni lapsi. Minua hävetti, mutta en voinut reaktiolleni mitään. Olin menettänyt viimeisenkin palasen sedästäni, joka oli minulle kuin toinen isä.   Hetkellisesti tuntui, että  Dooriksen lisäksi petin kaikki sukulaiseni.  

Tiedän, olen naurettava. Toimin täysin oikein koiraa, muita perheenjäseniäni ja itseäni kohtaan, mutta   olin elämässäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, että annan lemmikkini pois "vapaaehtoisesti". Ennen kun olin taistellut niistä viimeiseen verenpisaraan ja luopunut vasta sitten, kun en halannut rakkaani kärsivän.  Luopuminen on kuitenkin rakkauden hinta,   silloin mitataan rakkautesi määrä lemmikkiäsi kohtaan.   Jos rakastaa tarpeeksi, osaa myös päästää irti toisen hyvinvoinnin vuoksi ja tuskan poistamiseksi. 

Nyt on Dooriksella hyvä olla.  Se saa temmelää enemmän vapaasti, pääsee pitkille lenkeille ja syksyllä/talvella paljon jänisjahtiin.  Minulla ei ollut tarjota niin paljon, mitä uusilla omistajilla, ja rakastaakseni koiraa, päästin sen menemään.  Vaikka ikävä valtaa mieleni edelleen ja  saa sydämeni tykyttelemään ylimääräisiä tahtejaan, silti koitan pitää järjen päässäni.

Minun täytyy kiittää kovasti ystävääni Jennaa, joka on auttanut minua silmittömän paljon kaiken tämän ja muunkin hässäkän keskellä. Eilisestä ei olisi tullut varmaan mitään, jos hän ei olisi ollut melkein välittömästi luonani, kun Dooris lähti.  Jennan järkevät sanat saivat minut rentoutumaan ja yhteinen ratsastuslenkki sai minut piristymään kaatosateesta huolimatta. Myös muutamien muiden ystävien tsemppaavat puhelut saivat minut nousemaan synkkyydestä.  Ystävät ovat kyllä sellainen taivaanlahja, että niitä ei voi korvata mitenkään.

Koiran lähteminen näkyi jo selkeästi tänä aamuna. Pihalla sai kävellä ilman mahdotonta louskutusta ja ilman huonoa omatuntoa. Eläinlaumamme harmonia alkaa palata takaisin omiin uriinsa, kunhan nyt Viljo tulee kotiin kohta viikonmittaiselta biletysreissultaan :D

Kyllä tämä tästä. 

<3 Henna












14 kommenttia:

  1. Voi että..elämä antaa ja elämä ottaa, näin se vaan menee. Mutta hienoa että löytyi hyvä koti!! Kuulostaa ainakin siltä. Ajattele vain tosiaan sitä aktiviteettia ja halitusta, mitä Dooris saapi uudessa kodissaan! Kukaan ei oo loppujen lopuksi ainakaan hävinnyt tässä tilanteessa!!Dooriksella on hieno uusi koti ja teillä säilyy rauha pihassa sekä mielessäkin. Näille tilanteille kun ei mahda mitään, eikä ole kenellekkään hyväksi yrittää pitää väkisin, jos systeemi ei toimi. Jos on noin mukavat uudet omistajat Dooriksella, niin varmaan saat kuulumisiakin aika-ajoin kuulla!?! Mutta on niin uppeeta kun sie annat tuntemuksien tulla ulos, etkä patoile sisääsi!!<3 -Anne-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niinpä, kaiken kaihon keskellä asiat ovat niin. minä en todellakaan kykene sulkeutumaan ja hautomaan asioita yksikseni, sellaista tapahtuu hyvin harvoin. itken kyllä silloin kun itkettää :D ja muutakin :D

      Poista
  2. Kuullostaa oikein hyvältä kodilta, toivottavasti kertovat Dooriksen kuulumisia välillä! Joidenkin on vaikeeta ymmärtää, miten eläintä voi rakastaa niin kovasti. Kaikille eläin ei ole vain eläin...vaan paljon enemmän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sepä se :) mutta juu siis annellekin minun piti tuohon vastaukseen laittaa, että juu, saan pitää yhteyttä omistajiin ja saan kuulla dooriksen kuulumisia kyllä, ihanaa ettei tarvitse kokonaan "erota" koirasta, vaan tietää sen kuulumiset ja sen voinnista :)

      Poista
  3. Voi Henna <3 Vaikka nyt on raskasta, niin kyllä varmasti ajan myötä huomaat tehneesi hyvän päätöksen. Yritä jaksaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä tästä :) tänään on ollut jo hitusen parempi päivä :)) kiitos ystäväiseni <3

      Poista
  4. Minun täytyy kiittää kovasti ystävääni Hennaa joka on minulle korvaamaton itkujensa kanssa <3 Olet ihana! Dooris on nyt kivasssa uudessa kotona että sinullakin ja kirppusirkuksella on hyvä olla kotona ilman suurempia stressin aiheita, älä rupea itkemään kiitos.

    Nähdään pian, rakkaudella Jenna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 en ennää itke tämän asian vuoksi, lupasinhan sen sulle ;) nähhään todellakin ;) <3

      Poista
  5. Voimia, varmasti on raskasta, mutta kuulostaa siltä että teit parhaimman mahdollisen ratkaisun kaikkien kannalta. :)

    VastaaPoista
  6. Ystävyys on kyllä rikkaus. Itse uudelle paikkakunnalle muuttaneena olen joutunut kokemaan yksinäisyyttä. Muuttoni jälkeen löysin useita uusia tuttavuuksia, enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta kuitenkin. Pikkuhiljaa kuitenkin uusi ihminen paikkakunnalla ei ollutkaan enää ihmeellistä ja tuttavuudet kaikkosivat yksitellen. Onneksi muutama tuttu jäi joihin ilmeisesti voi luottaa. Olen miettinyt asiaa ja olen päätynyt siihen lopputulokseen, että vielä aikuisiälläkin käyttäydytään kuin pikkulapset; alkuinnostus uudesta henkilöstä jonka jälkeen sisäpiirit sitten muodostuvat. Olen pettynyt ihmisiin, jotka kaikkosivat elämästäni. Sen sijaan minusta on hienoa, että ne oikeat ystävät jo lapsuudesta saakka ovat pysyneet vierellä. Vaikkakin ovat kaukana. Mutta tukena puhelimen päässä. Tottakai kaipaisi sosiaalista elämää myös nykyisellä kotipaikkakunnalla. :(

    Eli nimenomaan, ystävyys on rikkaus, mutta joskus on elettävä elämää yksinäisempänäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kanssasi kyllä täysin samaa mieltä! Itsekin olen ollut sinun tilanteessasi ja on hyvin lohdutonta tuntea, kun huomaa jäävänsä yksin juuri silloin, kun kiinnostus lopahtaa ja juuri silloin, kun sitä apua ja tukea eniten tarvitsisi. Ja vaikka itse olisi ollut apuna silloin, kun toinen sitä tarvitsee, ei välttämättä saakaan vastakaikua. Ihmiset vaan yksinkertaisesti häviää ympäriltä. se on todella lohdutonta ja saa usein katsomaan peiliin ja miettimään: "mikä minussa on oikein vikana?" vikoja tiedän itsessäni olevan paljon, mutta yritän kuitenkin parhaani.

      Minunkin täytyy ymmärtää, että me kaikki emme ajattele samalla tavalla, olemme oppineet ajattelemaan asioista eri tavoin ja mitenpä sitä muuttamaan. On ikävää, jos huomaa kasvavansa toisesta ja aiemmin niin rakkaasta ihmisestä erilleen, mutta joskus elämän ajatusmaailmat eivät vaan yksinkertaisesti kohtaa ja silloin saattaa tulla pettymyksiä.

      Olen itse huomannut että, jos aina vaan odottaa, että toiset tulevat aina minun luokseni ja itse ei tarvitse tehdä mitään - jää helposti yksin. itse olin aiemmin hyvin aloitekyvytön ja odotin, että ihmiset toistuvasti tulevat minun luokseni, jäin hyvin helposti yksin. mutta opin vahvasti, että joskus on tultava itse vastaan ja oltava läsnä myös toisen luona, että voi olla hyvä ystävä ja saada vastarakkautta. ystävyys on molemminpuolista omistautumista ja uhrautumista yhteisen rakkauden eteen.

      Lapsuudenystävät ovat kyllä sellainen aarre, mitä uusien rinnalla on muistettava vaalia etäisyyksistä huolimatta.

      Eletty lapsuuteni yksinäisenä luuserina on jättänyt minuun sellaiset jäljet, että osaan arvostaa rakkaitani ja taistelen aidon rakkauden eteen viimeiseen verenpisaraan. Aiemmin en tunnistanut sitä, mikä on aitoa, mutta pettymysten kautta olen saanut kehitettyä itselleni tarkemman tutkan.

      Kiitoksia todella hyvästä kommentistasi, olisi kiva tietää kuka olet, koska kirjoitit hienosti! :) Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti et joudu olemaan yksin, jokainen ihminen ansaitsee rakkauden ja toisen läheisyyden <3

      Poista
  7. Ääh..Tuli ihan tippa silmä kulmaan, kun luin tämän..Iselläni on samanlaisia kokemuksia.Minäkin olen menettänyt kolme rakasta lemmikkiä ja vaikka tietää, että näin on parempi, niin kyllä se silti surettaa kovasti aina välillä :/

    Kukaan ei ota sulta pois muistoja, jotka koit Dooriksen kanssa ja sillä on varmasti hyvä olla nyt..Koita jaksaa Henna <3 ..Vaikka tiedän, ettei se tule olemaan helppoa.

    -Minz

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi. <3 lemmikki on kuin lapsi tai muu perheenjäsen, siitä tulee niin rakas ja yhteinen lyhyt eletty elämä on kultaakin kalliimpi. niin kuin itsekin sanoit, onneksi muistot jäävät ja niitä ei voida viedä pois. <3

      Nyt alkaa pikkuhiljaa onneksi jo helpottaa, kun tiedän, miten hyvä Dooriksella on olla uudessa kodissaan. Ja mitä ihaninta, saan kuulla kuulumisia koirasta, eli kokonaan ei tarvitse toista jättää unholaan :)

      kiitoksia sinulle <3

      Poista