Elämäni pelottavin lenkki

En ole varmaan eläissäni pelännyt niin paljon metsässä, kuin eilen.  Olen aina, lapsesta asti tottunut liikkumaan luonnossa, enkä ole koskaan siellä pelännyt, tai lähinnä tajunnut pelätä petoja tai muita vaaroja, mitä siellä voikaan vaania.

Lähdin eilen illalla kävelylle ajatuksena käyttää Doris samalla kunnon lenkillä.  Päätin lähteä tutulle ja turvalliselle mökkitielle, missä useimmiten käyn myös ratsastamassa.  Hieman ennen loppusuoraa kuitenkin siitä erkanee syvälle metsään traktorinura, jota olen aiemmin käynyt hevosellakin pienen matkan menemässä. Kuitenkin sen muuttuessa huonokulkuiseksi hevosen kannalta, olen aina kääntynyt takaisin ja jäänyt miettimään, minne sitä pitkin mahtaisi päästä.

Siitäpä sain sitten inspiraation lähteä tutkimaan reittiä lähemmin omin jaloin. Hölmönä ajattelin, että se varmasti johtaisi lähellä siintävälle kotakyläntielle, jota pitkin pääsisimme Toukin kanssa takaisin kotiin.   Näin ei kuitenkaan mennyt, vaan suunnitelmat menivät ihan uusiksi.

Ehdimme porskuttaa uraa pitkiin aika hyvän matkaa, kun saavuimme ison hakkuu-aukean laitaan. Aukea oli jo sen verran vanha, että se oli ehtinyt kasvaa umpeen lähinnä pitkästä heinästä ja horsmista. Jäin hetkeksi tasoittelemaan hengitystäni  ja katselemaan ympärille ajatellen : "Missä hitossa me olemme? "

Hetken aikaa hengiteltyäni aloin hieman hahmottamaan vaimeitten äänien ja puuston mukaan, missä mahdollisesti olisimme ja minne seuraavaksi suuntaisimme.  Kuitenkin jokin sekotti pakkani täysin ja sai minun säntäämään eksyksiin.

Meidän ohitsemme, noin sadan metrin päästä juoksi mitä luultavimmin karhu.  Se laukkasi pehmein askelin pitkin heinikkoa / horsmikkoa, kuitenkin ilman että siitä näkyi karvaakaan.  Hirvi se ei ollut, koska se olisi kyllä näkynyt heinikon yli, eikä sudesta tai muusta, pienemmästä suurpedosta lähtisi noin suuret liikkeet.   Koirakin oli niin peloissaan, ja painautuessaan minua vasten sydän jyskyttäen ja keho täristen,  varmisti myös koiran käytös, että nyt ei ollut mikään pieni elukka kyseessä.

Ehdin miettiä kuitenkin hetken mikä se on, vähän huokaista säikähdyksestä sekä hieman koottua itseäni, kun huomasin eläimen juoksevan meidän ohi ja vähän viistottain meistä poispäin.  Valitettavasti eläin juoksi samaan suuntaan, minne meidänkin piti mennä päästäksemme takaisin hiekkatielle. Minun piti valita uusi suunta ja tehtävä koukkaus, jotta emme olisi samalla suunnalla pedon kanssa mutta kuitekin menossa kohti kotia. 

 

Eläin hiljensi vauhtiaan radikaalisti tullessaan tiheän metsikön reunaan ja lähestulkoon pysähtyi siihen.  Dooriksen hökeltäessä paniikissa jouduin ääneen rauhoittelemaan sitä ja silloin se tapahtui: eläin päästi voimakkaan, mutta matalan murahduksen.  Ihan niin kuin se olisi murissut ja korskahdellut samalla. Sen verran paljon luonto-ohjelmia katsoneena tajusin, että se on varmasti karhu.  Koirakin sekosi täysin kuullessaan murahtelun ja alkoi säntäillä hihnassa suuntaan ja toiseen.  Karjahtelin pari kertaa pelottaakseni pedon pois, mutta se tuskin auttoi mitään.

En nähnyt itse muuta vaihtoehtoa, kuin juosta niin kovaa, kuin jaloistani pääsen.  Ajatus mahdollisesta emäkarhusta ja pennuista sai minut pakenemaan. Törmääminen emoon olisi varma kuolemantuomio.   Tiedän, että ei pitäisi juosta, mutta panikoidessani en keksinyt muuta. Lisäksi minulla oli noin 150metrin etumatka ja karhuhan juoksee suoraan suuntaan kovaa, ei mutkille. Ja minä olen metsässä nopea. Tosin nyt hihnassa säntäilevä koira tuotti hankaluuksia, mutta pääsimme hyvään vauhtiin kuitenkin. Vaikka paniikki valui suoraan jalkoihini, myös sen vapauttama adrenaliini sai minuun niin paljon voimaa, että jaksoin juosta vaikeakulkuisessa maastossa useita kilometrejä.

Juostuamme pitkän matkaa ja tullessamme uuden hakkuuaukean laitaan, huomasin olevani hyvin kaukana kotoa. Naapurin jatkuvasti haukkuvien hirvikoirien louskutukset kuuluivat pelottavan kaukaa, enkä kuullut edes maantien ääniä.  Nousin isolle kivelle ja yritin katsella ympärilleni, mutta näin vaan tuntematonta maastoa ja paljon korkeita kukkuloita. Tajusin juosseeni todella kauas.

Aloin hysteerisenä soittamaan miehelleni ja kerroin mitä on tapahtunut. Hän oli saunomassa kavereittensa kanssa ranta-saunalla, mutta onneksi lähti heti välittömästi etsimään minua. Hän ajoi pitkin kotakyläntietä ja pysähtyi aika ajoin painamaan auton torvea.  Ensimmäisillä kerroilla en meinannut kuulla sitä ollenkaan. Mutta hänen ajaessa tien aivan toiseen päätyyn, kuulin äänen todella vaimeasti, mutta kuitenkin niin, että pystyin suunnistamaan sitä kohti.  Olin ihan poikki ja paniikissa, jalkani olivat hyytelöä ja henkeni ei kulkenut ollenkaan. Sain pitkästä aikaa niin inhottavan ja ennen niin tutun - paniikkikohtauksen.  Ennen ne iskivät minut kanveesiin mitättömistä henkisistä syistä, mutta nyt syyt olivat niin voimakkaat ja pelottavat, että kohtaus oli väistämätön.   En meinannyt hysteerisyydeltäni jaksaa enää juosta ja vaan kompuroin ja kaatuilin tuon tuosta.

Dooriksen huomatessa minun heikkouteni, koiran olemus muuttui täysin.  Kun se aiemmin säntäili hihnassa vetäen päättömänä,  niin nyt se rauhoittui ja kääntyi jatkuvasti katsomaan minua silmiin, kun minä itkin ja koitin saada henkeä. Myös pariin otteeseen kaatuessani, koira säntäsi luokseni ja nuuhki kasvojani häntäänsä heiluttaen. Ihan niin kuin se olisi sanonut: "Älä äiti itke, kyllä me selvitään".  Miten ikinä pystyn luopumaan noin uskollisesta ystävästä?

Hetken aikaa istuttuani maassa ja saatuani happea jaksoin taas juosta. Aloin kuulemaan auton äänet paremmin ja maastokin muuttui parempikulkuiseksi.  Mieheni auton hurina kuului selkeästi ja vihdoin ja viimein hahmotin sen pusikon takaa. Olin perillä.   Polveni ja sääreni olivat naarmuilla ja verillä vatukossa ravaamisesta ja kaatuilusta.  Asuvalintanikaan ei mennyt ihan nappiin, kun lähdin hetken mielijohteesta lenkille ja ylipäätään metsikköön reippailemaan.

Minun metsälenkit kotakylällä ovat toistaiseksi tässä. Eräjorma-egoni sai iso kolauksen eilen, ja vie vähän aikaa, kun uskallan taas lähteä samoilemaan metsikköön ilman asetta.  Sen olen tiennyt, että petoja täällä on ja paljon, mutten koskaan uskonut itse törmääväni niihin. Nyt törmäsin. 

Naapurimme harrastavat hirvenmetsästystä ja ovat myös kiinnostuneet karhuista. Heillä on hirvikoirien lisäksi karhukoira.  Aion ottaa puhelun heille ja kertoa kohtaamisestani, joka siis oli lähellä heidän tilaansa. Olen kuullut, että jos petoja alkaa liikkumaan ihmisten läheisyydessä turhan usein, voidaan kantaa harventaa.  En ikinä halua tuollaista kohtaamista uudestaan, enkä toivo sitä kenellekkään muullekaan. Ei mikään ihme, että hevosemme ovat joskus olleen hermostuneen oloisia juuri tuolla suunnalla lenkillä ollessamme.

Mutta nyt taidan valita tänään lenkkisuunnaksemme ihan päinvastaisen suunnan.  Ihan vain oman rentoutumiseni vuoksi.

<3 Henna