Luopuminen on rakkauden hinta

En eilen kyennyt kirjoittamaan kunnollista postausta Dooriksen lähdöstä, sillä tuntui että muserrun täysin enkä saa henkeä lainkaan tehdäkseni ylipäätään mitään. Miten raskasta onkaan luopua noin lyhyessä ajassa rakkaaksi tulleesta lemmikistä? Kuitenkin väärinymmärryksiä oikaistakseni tai lähinnä omien ajatusteni selvittämiseksi päätin vielä aiheesta kirjoittaa.

 Sain siis viime viikolla yhteydenoton pariskunnalta, jotka asuvat maalla todella syrjässä ja harrastavat metsästystä, erityisesti jänisten.  Heillä oli kova tarve ajokoiralle ja  muutenkin elämäntilanteensa sellainen, että aktiivinen koira sopii hyvin heidän kuvioihinsa. 

 Olin aiemmin hyljännyt monta kotitarjousta olosuhteiden huonouden vuoksi, joten tämä vaihtoehto oli kuin taivaasta laskeutunut.  Doris on kuitenkin koira, joka ei tulisi pärjäämään kerrostaloasunnossa tai muutenkaan kaupungissa. Niin kova riistavietti ja haukkuherkkyys sitä ohjaa yyberkovan energialatauksen lisäksi.

Jokatapauksessa, tämä pariskunta tuli eilen sovitusti katsomaan koiraa. Ehdin aamun aika orjentoitua siihen, että mitä mahdollisimmin Dooris lähtee heidän mukaansa.  Käytin koiran pitkällä lenkillä ja annoin sille aikaa. Kuitenkaan yhteisestä ajasta ei meinannut tulla mitään, sillä itkin koko ajan.  Yritin nieleskellä ja löytää asiasta sen oikeudenmukaisuuden ja muistaa, että juuri näin pitää asioiden mennä.  Silti romahdin tuon tuosta enkä meinannut pysyä tolpillani.

Koiraki oli hämillään ja tuli jatkuvasti luokseni häntää heiluttaen ja painautui minua vasten odotellen rapsutuksia. Sen silmistä kuitenkin paistoi epäluulo ja ihmetys siitä, miksi sitä halatessani itken enkä saa sanaa suustani. Koitin ryhdistäytyä ja sainkin juteltua sille kaikesta.

Hetken vierailtuaan uudet omistajat ihastuivat koiraan ja tovin juteltuamme he kysyivät, raaskinko antaa koiraa heidän mukaansa.  Ääni väristen sain kaivettua myöntävän vastauksen kurkustani, vaikka tuntui että sydämeni hangoittelee vastaan koko voimastaan.  Kun suostuin, sain vielä sanottua, että jos tulette toisiin aatoksiin, otan koiran takasin.  He epäilivät sitä, sillä olivat tykästyneet koiraan kovin.  Ja myös dooris tuntui tykkäävän uusista ihmisistään.  Se painautui istumaan uuden isäntäsä jalkoihin ja tuijotti miestä palo silmissään.  Mies ehkä muistutti jollain tapaa setääni, sillä hän tuoksui tupakalle ja oli nauravainen ja erittäin miellyttävä mies.  Minun oli helppo antaa koira heille.

Itkin koko loppukeskustelun ajan, mutta onneksi mieheni oli läsnä ja jatkoi juttelua loppuun asti. Sain juuri ja juuri pyydeltyä anteeksi tunneryöppyäni ja kerrottua, että koira on minulle todella rakas ja luopuminen todella rankkaa.  Mutta heillä on varmasti parempi koti tarjota rakkaalle Toukilleni.

Sain halata koiraa vielä kerran, suukotella sitä lörttöturvalleen ja kuiskata korvaan : " Ole reipas ja kiltti tyttö. Äiti rakastaa sinua."

Koira kiipesi luottavaisin mielin auton takapenkille, heilutti häntää uusille omistajilleen ja sain vielä hipaistua sitä kevyesti, ennen kuin ovi pantiin kiinni.  Auton startatessa en kyennyt katsomaan taakseni, vaan hetken poispäin käveltyäni vajosin pihamme nurmikolle huutamaan ja parkumaan, kuin pieni lapsi. Minua hävetti, mutta en voinut reaktiolleni mitään. Olin menettänyt viimeisenkin palasen sedästäni, joka oli minulle kuin toinen isä.   Hetkellisesti tuntui, että  Dooriksen lisäksi petin kaikki sukulaiseni.  

Tiedän, olen naurettava. Toimin täysin oikein koiraa, muita perheenjäseniäni ja itseäni kohtaan, mutta   olin elämässäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, että annan lemmikkini pois "vapaaehtoisesti". Ennen kun olin taistellut niistä viimeiseen verenpisaraan ja luopunut vasta sitten, kun en halannut rakkaani kärsivän.  Luopuminen on kuitenkin rakkauden hinta,   silloin mitataan rakkautesi määrä lemmikkiäsi kohtaan.   Jos rakastaa tarpeeksi, osaa myös päästää irti toisen hyvinvoinnin vuoksi ja tuskan poistamiseksi. 

Nyt on Dooriksella hyvä olla.  Se saa temmelää enemmän vapaasti, pääsee pitkille lenkeille ja syksyllä/talvella paljon jänisjahtiin.  Minulla ei ollut tarjota niin paljon, mitä uusilla omistajilla, ja rakastaakseni koiraa, päästin sen menemään.  Vaikka ikävä valtaa mieleni edelleen ja  saa sydämeni tykyttelemään ylimääräisiä tahtejaan, silti koitan pitää järjen päässäni.

Minun täytyy kiittää kovasti ystävääni Jennaa, joka on auttanut minua silmittömän paljon kaiken tämän ja muunkin hässäkän keskellä. Eilisestä ei olisi tullut varmaan mitään, jos hän ei olisi ollut melkein välittömästi luonani, kun Dooris lähti.  Jennan järkevät sanat saivat minut rentoutumaan ja yhteinen ratsastuslenkki sai minut piristymään kaatosateesta huolimatta. Myös muutamien muiden ystävien tsemppaavat puhelut saivat minut nousemaan synkkyydestä.  Ystävät ovat kyllä sellainen taivaanlahja, että niitä ei voi korvata mitenkään.

Koiran lähteminen näkyi jo selkeästi tänä aamuna. Pihalla sai kävellä ilman mahdotonta louskutusta ja ilman huonoa omatuntoa. Eläinlaumamme harmonia alkaa palata takaisin omiin uriinsa, kunhan nyt Viljo tulee kotiin kohta viikonmittaiselta biletysreissultaan :D

Kyllä tämä tästä. 

<3 Henna