Viikonloppu-kuulumisia ja mietteitä eheytymisestä

Vaikka väsyttää, on silti mieli iloinen ja mietteliäs. Takana on minulle erilainen, mutta rentouttava viikonloppu.  Yleensä kun vietän viikonloput kotona puuhastellen jotain vähän arkisempaa.

Lähdettiin perjantaina Onnin kanssa reissuun Varkauteen, ystäväni Lauran luokse viikonlopun viettoon.  Viikonloppu oli erilaisuudessaan meille hyvin rentouttava, minä ainakin pääsin eroon liian tutuista ja välillä ahdistavista ympyröistäni ja kotona perääni huutelevista rästitöistä.   Onni sai riiustella tyttöystävänsä kanssa ja ihmetellä pientä tyttökaveriaan. Vaikka Onni onkin herrasmies, välillä käytöstavat unohtuivat ja yhtäkkiä Ninjan tutti olikin siirtynyt Onskan suuhun :D  Muuten aika menikin vierekkäin pötkötellessä ja toista ihmetellessä. Ja välillä oltiinkin jo käsi kädessä.

Vaipparakkautta - kädestäkin jo pideltiin ;)

Perjantaina illalla  käytiin Lauran ja Larin kanssa keilaamassa, lisäksi seurassamme oli Lauran äiti, veli ja tämän tyttöystävä.  Nyt täytyy kyllä sanoa, että olen suuresti etuoikeutettu kun olen saanut tutustua niin mukaviin ihmisiin. Jos joku heistä bongaa blogini, niin kiitos vielä kerran seurasta ja mukavasta illasta!

Perjantaina kävimme myös Rossossa syömässä Lauran kanssa - tietysti kera meidän mukuloiden.  Ruokailu sinänsä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja päädyimmekin molemmat syömään melkein kylmiä aterioitamme.  Meitä huvitti ja nauratti,  emme olisi voineet kuvitellakkaan 2 vuotta sitten tutustuessamme - että olemme tällaisessa tilanteessa tänä päivänä.  Molemmilla muksut, istumme ravintolassa, jossa toinen kiukkuaa nälkäänsä ja toinen kakkii housuunsa :D  Mutta sitähän se on - arki lasten kanssa.

Ystävästäni sen verran, että olen tämän kahden vuoden aikana saanut kunnian seurata läheltä ystäväni eheytimistä ja astumista valoon päin, pois elämän ja menneisyyden varjoista.  Hän on kuin eri ihminen nykyään ja rakastuin häneen aikoinaan jo ensi kohtaamisellamme, ja rakastan häntä koko ajan enemmän.  Hänellä on takana synkkä ja kipeä menneisyys, jossa ihmiselle ei ole annettu edes mahdollisuutta saada parempaa elämää.  Ja sitä yritetään tehdä edelleenkin.  Mutta me ei anneta periksi ja jatketaan matkaa vaikka kuinka joku yrittäisi lyödä kapuloita rattaisiin. Nämä koneet kulkee ja me ei todellakaan pysähdytä!

Tapasimme Lauran kanssa ensimmäisen kerran elokuussa 2011, kun olin lukenut hänen blogistaan että hän voisi ratsastella erilaisia heposia bensan hinnalla. Meillä oli myös yhteinen ystävä. Olin blogistaan nähnyt, miten osaava hän oli, joten pyysin häntä kokeilemaan hevosiani jotta kuulisin mielipiteen niistä joltakin osaavammalta henkilöltä. Vaikka elämätapa hevosten kanssa yhdistääkin meitä, näin kuitenkin Laurassa heti ensisilmäyksillä jotain sellaista - niiiin paljon yhdistävämpää.

<3

Näin sellaista, mitä eivät muut ehkä näe,tai eivätkä varmaan tuolloin nähneetkään. Näin palan vanhaa itseäni. Näin kovia kokeneen sielun suojapanssarin alla - suojapanssarin, joka koitti ruostumisestaan huolimatta pysyä kasassa. Olla kova ja vahva vaikka kuinka olisi itkettänyt. Paljon kolhuja omaan minuuteen ja masennuksen synkkyydessä ja tyhjyydessä tehtyjä erheitä. Siinä hän seisoi edessäni - hiomaton timantti. Hän oli ensimmäisten hetkien ajan hieman kireähkö ja jännitti selvästi tapaamistamme, kuten minäkin. Mutta hän oli ennen kaikkea aito, mikä tekee minuun aina vaikutuksen. Tuossa pienessä hetkessä Laurasta tuli minulle jotain tosi tärkeää. Taisinkin heti ensimmäisenä iltana avata pientä keskustelua näihin asioihin liittyen ja avautua itsekin.


Tuohon aikaan Laura eli mielestäni kahden tulen välissä - onnen ja tuhon välimaastossa. Ratsastajana hän oli taitava ja menestyvä, ja välillä tuntui että rahaakin ja muutakin oli mukavasti. Mutta sellaiset eivät tehneet häntä onnelliseksi - eivät ainakaan pitkäksi aikaa. Jotain muuta elämästä puuttui. Se että saisi olla vapaa kaikesta vanhasta ja saada uusi mahdollisuus - uusi elämä. Olla rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisenaan. tuntea se elämässään kunnolla - joka soluaan myöten.

Ei ollut helppoa aloittaa sellaista, kun ei hyväksynyt itseään tai ollut antanut itselleen anteeksi. Kun muutkaan eivät antaneet siihen edes mahdollisuutta, on sellaiseen lähtökohtaa vaikea alkaa rakentaa uutta elämää. Vanhat haavat aukesivat tuon tuosta ja tuntui, ettei Lauralle annettu edes mahdollisuutta nousta jaloilleen ja parantaa asioita. Moni ihminen yritti tehdä hänen elpyvästä elämästään helvettiä ja siinä he usein onnistuvatkin. Monesti vaikeuksien paineiden alla Laura oli läheisilleen kieltämättä epäreilu ja hankala, mutta niin olisin ollut itsekin hänen roolissaan - ja olen omina synkkinä aikoinani ollutkin. Joskus läheiset ovat niitä, ainoita joille voi pahan olonsa purkaa. Sitä pahaa oloa on joskus vaikea pukea sanoiksi.

Mutta minä ymmärsin ja tunsin hänen pahan olonsa luitani myöten. Halusin olla parhaani mukaan läsnä ja lähellä. Oli mulla huonot hetkeni ystävänä - sillä olin itsekin keskeneräinen. Olin välillä typerä ja liian heikkohermoinen. Minäkin osasin loukata. Nyt tiedän paremmin ja tunnemme toisemme perusteellisemmin. Laura on minulle kuin pikkusisko.

Minusta viimeinen vuosi on ollut ystävälleni sellainen uudelleenrakentamisen vuosi. Kaikki on niin vankemmalla perustuksella.  Paljon on tapahtunut ja vaikka se onkin isä muutos elämään - on se äärimmäisen arvokasta ja hienoa. Sitä edelleen yritetään horjuttaa, mutta mepä ei enää niin helpolla kaadutakkaan - sori vaan.  Tästä on hyvä jatkaa uutta elämää, kasvot kohti lämmintä tuulta ja valon säteet sielussa. On olemassa kunnollisia onnellisia loppuja, mikä antaa toivoa paremmasta huomisesta meille kaikille. Vielä taistellaan ja nautitaan jokaisesta valon pilkahduksesta ja pienistä onnen tujauksista.

Elämän aarteita : Ihanaakin ihanampi Lari, joka on myös rakastanut Lauraa ehjemmäksi ja auttanut rakentamaan uuden elämän. Elvytettyjä ystävyyssuhteita. Arjen ja vaatimattomuuden kauneuden löytämistä.
Laura on oman eheytymisensä myötä oppinut arvostamaan pienen pieniä asioita, sellaisia mitä hän ei ennen olisi ehkä huomannutkaan. Hän on entistäkin uskollisempi läheisilleen ja on valmiina seisomaan rakkaittensa rinnalla viimeiseen pisaraan. Sitä se on - pyyteetön rakkaus, kun se ei ole aina ollut itsestäänselvä asia. Se on aarre, mitä ei rahalla saa. Sitä haluaa varjella loppuun asti ja kätkeä siipiensä suojaan.
Olet rakas "pikkusysteri"

Sain Varkauden reissulla tutustua myös Lauran uuteen ylläpito- "poniin" Herttaan, joka oli kyllä suloisuuden ruumiillistuma, niin pieni ja kiltti pieni hevoinen, jolla on luonne kohillaan. Todellinen löytö ja aarre koko ponimus. 

Varsa <3

Niin kiltti tyttö <3

Nyt ollaan taas täällä kotosalla arjen keskellä ja postailujen jälkeen lähden ruokkimaan pollet laitumelle ja ehkäpä käymään uimassakin! Illalla taas sovitusti ratsastelemaan ja tälle viikolle onkin ratsimista sovittu melkein jokapäivälle.  Painoa putosi viime viikolla taas tavoitteellinen määrä ja olen kyllä niin iloinen!  Postaan toivon mukaan taas pian dietti hommeleista lisää ja esittelen uuden sykemittarini josta on tullut korvaamaton treenikaveri!  Ollaanpa siis toverit kuulolla! 


<3 Henna