Kuka hullu nyt kyljessänsä kyytä hoivaa, kun on enkeleitäkin tarjolla?

Luottamus, rehellisyys, vastuu, yksityisyys.  Isoja sanoja.  Olen kirjoittanut tätä postausta pitkään ja hartaasti, enkä vieläkään osaa kirjoittaa asiaa kunnolla päätökseen. Mutta olen kyllästynyt seisottamaan tekstiä luonnos-kansiossa, siellä se vaivaa mieltäni.  Ehkä voimme yhdessä pohtia asian loppuun asti kommentoinnin puolella ?

Me kaikki teemme virheitä joskus.  Minä useinkin. Hölötän ja pulisen, enkä aina tajua kuunnella toisia tarpeeksi.  Puhua papatan, jopa toisten päälle ja paasaan. Huudan, riekun, nauran, itken eli sekoilen vaihtelevissa tunnelmissa. Unohtelen, jopa tärkeitäkin asioita. Olen ollut liian usein jyrkkä, kärkäs ja peräänantamaton tietyissä asioissa. Tilanteiden tullessa etenkin yllättäen, on minun useimmiten vaikea teeskennellä, valehdella, jättää asioita kertomatta. Kuitenkin ollessani skarpimpi,saatan joskus olla kertomatta asioita ihmisille välttääkseni ylimääräisen härdellin.  Eniten niitä jotka ovat arkaluontoisempia. Ja hyvä, niin - onhan meillä kaikilla oma yksityisyytensä.  En välttämättä aina halua olla se avoin kirja, jota ihmiset halutessaan saa selailla miten huvittaa.  Jos kuitenkin joku kysyy tai kertoo jotakin, on minun lähes mahdotonta olla kommentoimatta asiaa jotenkin, ottamatta kantaa  tai muutenkin olla kertomatta totuutta. Saati sitten olla kaunistelematta asiaa.  Se ei aina ole hyväksi, sillä liiankin rehellinen ja suorapuheinen suu saattaa ärsyttää, ahdistaa  ja jopa loukata.  Joskus olisi näköjään hyvä edelleenkin parempi suojella itseään, ja muita vielä enemmän - olemalla yksinkertaisesti hiljaa.  On viisautta olla vaiti välillä.   Tässä täytynee todeta, etten taida olla kovin viisas ihminen ;)  Ja nyt puhun siis lähinnä elämästäni blogin ulkopuolella.  Blogiin pyrin kirjoittamaan avoimesti ja rehellisesti fiiliksistäni, mutta toki luonnollisesti en jaa kaikkia elämäni yksityiskohtia tännekään, vaikka joskus kuumeisesti haluaisinkin :)

Viisas kaksikko, talvi 2010

Niin kuin aiemmin olen postannutkin tässä postauksessa, on minullakin paljon opittavaa vielä elämänkoulussa ja parannettavaa ihmissuhdetaidoissani. Olen varmasti tehnyt virheitä ja teen niitä jatkossakin. Haluan kuulla virheeni ja pyytää niitä anteeksi. Katua ja oppia.

Nyt paljastan tämän pohdintani syyn : Sain tässä joitakin aikoja sitten tietää, että minun on kerrottu sanoneen jotain toisista ihmisistä - mitä en ole sanonut, minun raskauden tuntemuksia kyseenalaistetaan, minun arvojärjestystä elämässä kritisoidaan ja lisäksi on yritetty myrkyttää suhteitani läheisiini ja jopa ihan vain tuttuihin kertomalla valheita sanomisistani ja muutellen suuni tuotoksia.

Olen saanut yhteydenottoja, joissa kysytään ihmetellen, onko nämä asiat todella totta, mitä minusta kerrotaan.  Heidän on ollut onneksi vaikea uskoa puheita, joten asiat on selvitetty hyvin nopeasti, hyvässä ja kypsässä hengessä ja ollaan ihmetelty kertojan motiiveja. Mutta silti järkytyin. Menin aivan sanattomaksi.   Kuka tekee tuollaista ? Ja miksi ihmeessä ? Onko joku minulle noin katkera tai voiko taustalla olla katetutta?  Mitä olen kenties ihmiselle tehnyt ?   Minua pelottaa. Olen tavallinen tallukka ja haluan  pysyä sellaisena. Minussa ei ole todellakaan mitään kadehdittavaa.  Ja en kyllä tarkoituksellisesti halua ketään satuttaa. Luultavasti joku koittaa omaksi ilokseen pilata elämäni ja suhteeni ihmisiin tai sitten on niin verisesti loukkaantunut minuun, ettei löydä muuta keinoa purkaa tuntemuksiaan. Onko ihmisiä useampia?

Voisiko se olla joku läheltä ? Hoivaanko kenties kyytä kyljessäni,  joka koittaa ehkä ihan lähietäisyydeltä, salaa vaivihkaa valehtelemalla myrkyttää elämäni, tulehduttaa välini ihmisiin, myös niihin rakkaimpiini ?    Toki useimmat asiani blogissanikin ovat olleet esillä, joten en voi kuitenkaan varmaksi tietää.  Minua pelottaa. Uskallanko puhua tunteistani, asioistani kenellekkään, kun niitä mahdollisesti ja näköjään maustellaan ? Saati sitten istua raskauskilojeni ja arpieni kanssa toisten seurassa.  Olla aseeton ja alasti.  Toisten katseltavana ja arvosteltavana. 

Onneksi luulen tunnistavani luotettavimmat ystäväni, ne  - jotka ovat lähellä minua ja sydäntäni.  Heistä lähes kaikki ovat sellaisia, jotka osaavat näyttää tunteensa avoimesti, kertoa rehellisesti fiiliksistään ja eivätkä jätä ketään kylmäksi.  Ymmärtävät minua ja minä heitä. Katsovat syvälle silmiin.  Naurua, itkua ja jopa sitä kiukuttelua saa tulla vapaasti, se vaan on positiivista, että saa näyttää tunteensa ilman, että saa pelätä puukkoa selässään, tai sitä , että toisen asioita levitellään tai toisen epäonnella mässäillään.  Ja joskus annetaan mennä ohi korvien, eikä aina tartuta lillukan varsiin joka ikisessä asiassa. Naureskellaan toisillemme mutta osataan myös itkeä yhdessä. Sen sain taas tajuta viikonloppuna, kun vietin muutaman läheisimpien ystävieni kanssa iltaa sekä lauantaina, että sunnuntaina. Naurua riitti ja sai olla juuri se mitä on.  Täysin vapaa. Ilman suojahaarniskaa.

<3 Yksi luotettavimmista

Minulla on niin paljon tuttuja ja kavereita, ehkä vähän liikaakin. Ja moni heistäkin tietää asioistani enemmän, kuin ehkä pitäisi.  Siksi en voi tietää, mistä nämä jutut ovat lähteneet. Siksi olen varovaisempi jatkossa ja mietin omaakin käytöstäni.  Se olisi kuitenkin ikävää, jos joutuisin muuttamaan itseni sulkeutuneemmaksi, sillä avoimuudestani, välittömyydestäni sekä huumorintajustani minut tunnetaan - siksi kai läheiseni minua rakastavat. Kumpi pahempi: muuttua radikaalisti vaitonaisemmaksi, vai antaa paskanpuhujien jauhaa omiaan rauhassa ?   Sehän on myös jokaisen vastaanottajankin vastuulla, mitä uskoo.   Jos saa kuulla epäilyttäviä tarinoita,   voisi miettiä / ottaa selvää kertojan ja paskapuheiden "uhrin"   elämästä.  Kumpi mahtaa olla totuudenmukaisempi ?  Kummalla on puhtaammat jauhot pussissa ?   Toki jokaisella on kyllä siellä omat hiekanjyvänsä hiertämässä ja hiirenpapanansa, se on selvä! :D

Mutta tyhjänpäivästä paskaa en voi sietää, sitä että valehdellaan minun asioista ja puheistani.   Meistä jokainen tekee virheitä ja etenkin, kun tunnetusti niitä katuu ja osaa pyytää anteeksi - ansaistsee jokainen suoran, välittömän kanssakäymisen  ja anteeksiannon kautta sen uuden mahdollisuuden. Mutta toki asian toistuessa jatkuvasti, ei kenekään tarvitse jäädä kynnysmaton rooliin.   Tätä selän takana, toisen maineen turhaa tuhrimista, en kestä ja sitä on vaikea antaa anteeksi, vaikka kuinka haluaisi. Jos oikeasti hierrän jonkun elämää niin pahasti, niin on parempi hankkiutua eroon minusta. Sillä minä en halua olla kivi kenenkään kengässä, koska en itsekään niitä kaipaa.  Kuitenkin, jos saan suoran myöntämisen ja vilpittömän anteeksipyynnön, selityksen kaikelle - en voi olla antamatta anteeksi. Ja samalla voin itsekin pyytää.  Olenhan minäkin anteeksi saanut, ja voi kuinka usein!  Jos minulle on ojennettu käsi jälkeen kaiken härdellin, niin miksi en itse ojentaisi? 

Minulta tullaan varmasti kyselemään, "Kuka, mitä , häh? "   Älkää kyselkö, sillä en halua sen tarkemmin asiaa puida tuolta kantilta enkä ala kertomaan yksityiskohtia. Enemmänkin haluan kuulla järkipuhetta ja ohjeita myös omaan toimintaani.  Teiltä olen saanut, ja nytkin toivon saavani hyviä ohjeita.  Minä olen edelleen sama Henna, jolla on elämänkoulussa paljon opittavaa ja vaikka kompuroidaan - voidaan aina nousta ylös ja pyrkiä parempaan.  Siitä tässä blogissa, ja elämässä ylipäätään on kyse.

<3 Henna