Rehellisiä tuntemuksia raskaudesta ja ratsastuksesta

 Vaikka olen pitkään boikotoinutkin (ainakin yrittänyt) pahamaineista ja katkerahtoa hevostalli.nettiä, päätin palata maisemiin ihan vain kokeilemaan onneani, saisiko sieltä kenties sitä vertaistukea ja hyviä vinkkejä,  niin kuin sivuston alkuperäinen tarkoitus on varmasti lähinnä ollutkin.  Yllätyin positiivisesti siitä, että aloittamiini viestiketjuihin ei tullut yhtään ala-arvoista kommenttia, vaan keskustelua pidettiin ja napakasti eriäviäkin mielipiteitä vaihdettiin hyvässä ja kypsässä ilmapiirissä.  Tässä ketju, jos jotakin teistä kiinnostaa lueskella ketjua :) 

Sain todella paljon hyödyllisiä tarinoita siitä, miten itse kukin on kokenut ratsastamisen raskausaikana, ja milloin he ovat sen lopettaneet ja millaisten tuntemuksien vuoksi he siihen ratkaisuun päätyivät.   Ja miten pian he ovat taas päässee takaisin aloittelemaan ratsastusta, miten vauva-arki ja ratsastusharrastus/elämäntapa on saatu toimimaan yhdessä. 

 Olen paininut monen ajatuksen äärellä liittyen raskauteeni ja alkuun peljännyt kuollakseni sitä, etten kykene pitämään hevosistani huolta, saati sitten rahat riittämään niiden elättämiseen.  Mutta enää en  pelkää, vaan rukoukseni on kuultu, ympärilläni on lauma enkeleitä, jotka auttavat minua vaikeiden aikojen yli ja uskon että myös raha-asiani järjestyy niin, että selviämme kyllä.

Olen halunnut kieltää itseltäni tietynlaiset tuntemukset, mutta nyt minun on oikeasti oltava itselleni ja myös muille rehellinen:  Ratsastus on alkanut tuntua ajoittain epämiellyttävältä ja sen vuoksi ratsastaessa rentouteni ja asentoni alkaa kärsiä siitä, että varon kehoani.  Viime aikoina tammalla ravaillessa harjoutusravissa olen alkanut tuntea lieviä liitoskipuja nivusissani, lantiossani ja alavatsassani.  Tamma on paljon lennokkaampi ratsastaa välillä sen vireystasosta riippuen, ja ajoittain huomaan, etten enää saa käytettyä kehoani sen ratsastamiseen samalla tavalla, kuin ennen.  Tuntemusten vuoksi asentoni alkaa kärsiä ja sen vuoksi myös hevonen kulkee huonommin.

Lauantainen pullamössö :/

 Onneksi päivät ovat olleet hyvin erilaisia tuntemuksineen ja maha turvotuksineen, joten en joka päivä onneksi ratsasta niin surkeasti. Lauantaina kuitenkin tein niin ja olin siitä hyvin allapäin.  Lannistun muutenkin todella herkästi.  Aion kuitenkin vielä sitkeästi yrittää ja pikkuhiljaa ainakin vaihtaa harjoutusravin kevennettyyn ja ottaa muutenkin lunkimmin.  Kuitenkin eilen kaverin kanssa heitetty löntystelylenkki tuntui todella hyvältä treenaamisen sijasta. 

 Myös Kaaman hampaat on taas hoidettava pian, koska ilmeisesti sen hammaspiikit ovat taas kasvaneet ja tamma alkaa oireilla suullaan.   Myös sopivan kokoinen alaturpis on otettava taas käyttöön, koska vaikka kuinka käteni olisivat pehmeät ja ohjat vaikka vapaanakin esim.  vapaasti eteen alas verkatessa , on sillä tapana lussuttaa kuolainta lähes koko ajan. Toki myös välillä huomaan pidätteleväni sitä liikaa käsilläni.

20.  raskausviikko pyörähti juuri käyntiin, eli hyvällä mallilla ollaan.  7.9. meillä on rakenneultra Kuopiossa, jolloin ehkä saan tietää pikku nöttösen sukupuolen.  Sitten sitä ehkäpä jopa voidaan jatkossa puhutella ihan oikealla nimellä :)  

28.6.

 Painoni on noussut raskauden myötä ällöttävän paljon, ihan kun sitä ei olisi ollut jo tarpeeksi jo ennen raskautta :/  Kun luin neuvolasta saamistani kirjasista / lehtisistä raskauden sivuoireista ynnä muista, totesin omistavani ne kaikki.   Mahani oireilee, turpoilee, minua närästää, ummettaa, hajottaa, väsyttää ja oksettaa. Onneksi tuo viimeisin listasta alkaa olla jo vähenemään päin.   Olo on kuin muumilla :D Koitappa siinä höllyä ja löllyä.  Kärsin oikeasti olotilastani päivittäin, en saa kunnolla nukuttua ja muutenkin tunnen selvästi masentuvani tästä turvonneesta olotilastani. Koen vähän huonoa omatuntoa täsä valittamisestani, mutta olo on oikeasti niin karsea.

Olen yrittänyt syödä säännöllisesti ja terveellisesti, mutta silti painoni nousee. Onneksi verikokeissa tms.  ei ole ilmennyt mitään terveydellistä haittaa,  verenpaineeni on pysynyt lähes ennallaan eli matalahkona ja lisäksi sokerarvotkin ovat pysyneet tosi hyvinä. Olenkin pyrkinyt kiinnittämään huomioita siihen, etten syö liikaa makeaa.  Kevyillä kävelylenkeilläkin olen käynyt, ja metsässä sienestämässä, mutta reipasta tahtia en voi mennä, koska mahaani alkaa koskea herkästi ja viime viikolla töissä koin esimmäisen lievän supistukseni noustessani rappuja pyykkikori sylissäni.  Säikähdin sitä ja ylipäätäänkin voimattomuuttani ja sitä, että hengästyn herkästi.  Toivoisin ajan juoksevan pian, että pääsen taas palautumaan edes jonkin verran entiseen energiatasooni, treenaamaan ja  pudottamaan painoani, niin kuin ennen raskauttani ehdin tehdä useamman kilon verran. Mikään langanlaiha en koskaan halua olla, koska kurvini pukevat minua ja persoonaani. Mutta en tällainen muodoton lihavuorikaan halua olla. 

Joskus, kun koen oloni hyväksi, nautin myös kasvavasta ja pyöristyvästä mahastani ja rakastan sitä mielettömästi. Varmaan myös hormoonit heittelevät niin paljon, että koen pitkin päivää onnen ja surun tunteita. Pelkään yleisiä paikkoja ja viimeksi viikonloppuna huomasin, ettei ollut välttämättä hyvä idea lähteä ihmismassan keskelle oman pöhöttyneen olotilani kanssa. Toisaalta tiedän hukkuvani sinne sekaan, ja tiedän, ettei kukaan katso minua halveksuen. Mutta minä itse ällötän itseäni, koen itseni erityisen rumaksi ja sitä ajatellessani saan itseni lannistumaan ja haluamaan karata kauas pois olemaan vain yksin, poissa peilien lähettyviltä, vaikka ihmisten näkeminen pitkästä aikaa on aina iloinen asia ja ilman näitä oman pään oikkujani piristää mieltäni.

Painoni nousu ja turvotukseni vaikuttaa selvästi ratsastukseen, joten pitää nyt jatkossa miettiä, sovinko enää hevosen selkään jo ihan hevosenkin kannalta. Jaksaako erityisesti Kaama kantaa minua?  Onneksi istuntani on vielä suhteellisen tasainen, en siis pompi selässä, kuin perunasäkki.  Kuulemma painolla ei ole niin suuri merkitys, jos ratsastaja istuu tasaisesti hevosen selässä jakaen painon sopisuhtaisesti eikä keiku miten sattuu.   Kuitenkin itse olen pohtinut, jos painoni vielä nousee tästä paljonkin, olenko jossain vaiheessa liian painava ratsastamaan Karismalla?   Nyt minulla toistaiseksi ei ole hätää, sillä hevonen etenee mielellään kevyin askelin ja on todella innokas menijä välillä.   Jos kuitenkin alkaa näyttää siltä, että raskauden edetessä olen liikaa tammalle, alan siirtymään enemmän Vusen selkään, onhan se sentään n. 10 cm korkeampi ja paljon vankkarakenteisempi, kuin tuo meidän vinttikoira :)

Poni pienoinen <3

Minun nyt pitää vaan asennoitua tähän elämänvaiheeseeni uudella asenteella, kantaa raskauskiloni kai ylpeydellä ja nauttia kasvavasta elämästä vatsassani.  Lisäksi antaa itselleni armoa ja katsoa asioita realistisesti, eikä tehdä kaikesta niin älytöntä draamaa.  Kyllä minä sitten taas pääsen vauhtiin ja kuvioihin mukaan, kun sen aika on.


<3 Henna