Hajonneita kameroita ja kylmenneitä ihmissuhteita

Anteeksi rakkaat ystävät, en ole hyljännyt teitä, blogi ja te uskolliset lukijat olette olleet mielessäni päivittäin! :)  Aika ja energia ei vaan yksinkertaisesti ole riittänyt koneen eteen hilautumiseen, vaan yleensä olen päiväni viettänyt yrittäen saada edes vähän jotain järkevää aikaiseksi kotona, mutta rehellisesti sanottuna sohva on usein vienyt voiton ja ahterini on uponnut siihen tuntikausiksi ja silmäni painuneet väkisillä umpeen.  Miten voikaan ihmistä väsyttää näin kamalasti ?

Viimeisen viikon aikana uuvutuksen lisäksi mieltäni on painanut niin monet selvitetyt ja selvittämättömät asiat elämässäni ja etenkin rakoilevat tai enemmänkin kylmenevät ihmissuhteeni. Se on vaan väsyttänyt lisää minua ja painanut minut kasaan.  Positiivistakin näissä on ollut, sillä erään henkilön vuosien ajan jatkunut kyseenalainen käytös minua kohtaan sai vihdoin ja viimein selityksen.  Koska hän on suhtautunut minuun vuosien ajan kylmästi ja etäisesti, olen vuosien aikana oppinut suorastaan halveksimaan häntä, tai ainakin karttamaan.  Tai no kyllä, voin rehellisesti myöntää, että olen muodostanut hänestä tietynlaisen kuvan, josta en ole vielä suostunut tähän päivään mennessä tinkimään. Eli siis molemminpuolista lapsellista käytöstä kahdelta aikuiselta ihmiseltä, kyllä!  Kuitenkin kaikkien mielen parantamiseksi, yhteisen uskon ja uuden alun kunniaksi päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä.  Miten oikeasti onkaan niin  huojentavaa ja mahtavaa kuulla toisen suusta suoraan, miksi hän on vuosien ajan käyttäytynyt minua kohtaan niin ja sain itsekin selittää, miksi en taas omalta osaltani ole suhtautunut häneen oikein ja pyytää asioita anteeksi. Suurenmoisen keventävää!

Nämä asiat ovat saaneet minut ajattelemaan omaa käyttäytymkistäni vieläkin syvällisemmin, miten en olekaan tajunnut tätä aiemmin?  Aihe tulee olemaan sen verran laaja, että en sitä tässä postauksessa ala ruotimaan.  Kuitenkin, asia on sellainen, mitä en ole koskaan ajatellut sen tarkemmin ja nyt asian kuultua toiselta suoraan aloin tarkastelemaan omaa käyttäytymistäni vielä tarkemmin ja hieman jopa säikähdin sitä, kun hetken ajattelin :  "Kuinkahan monta ihmistä ajatteleekaan noin? "

Tämä kulunut, reilu viikko on tosiaan ollut todellista ihmissuhde-mylläkkää, konkreettista sanojen myrskyä ja salamointia, mutta myös hiljaista tulivuoren kytemistä syvällä sisimmässäni.  Haluaisin selvittää asioita, mutta nyt minulla ei ole enää parin hässäkän jälkeen juurikaan enää energiaa pukea tunteitani sanoiksi, saati sitten pidättää itkua ja olla vahva, seistä selkä suorana. Nyt en vaan yksinkertaisesti jaksa olla vahva ihminen.

Sen olen oppinut viime aikoina, etten enää puhu avoimesti tunteistani ja kerro mielipiteitäni kenelle tahansa, sillä ihmisillä on uskomattomia kykyjä vääristellä asioita ja hyvin alas vajotessaan he koittavat kostaa vahvat mielipiteeni vääristelemällä sanojani ja sitä kautta yrittää myrkyttää välejäni sellaisiin henkilöihin, joilla todella on merkitystä minulle joko ystävyydessä tai muussa asemassa. En uskalla kohta luottaa keneenkään enkä mihinkään.  Tietysti minun täytyy tässä vaiheessa todellakin katsoa pieliin ja miettiä tarkkaan : Mitä tuli sanottua ja tehtyä ?   Minun todellakin pitää jatkossa ilmaista itseäni ja mielipiteitäni ehkä hieman varovaisemmin ja enemmänkin käyttää hieman pehmeämpää tapaa ilmaista itseäni.   Ja mennä käytöskouluun kai.

Mutta tätä se ei kuitenkaan tule selittämään, miten joku voi laittaa sanoja suuhuni ja sitten levitellä asiaa ympäri kyliä ehkä kirkastaakseen omaa mainettaan?  En voi käsittää.    Mutta asia on onneksi selvitetty,  tekijä on myöntänyt virheensä ja asiat on oikaistu. Mitäpä tuota sen enempää vatvomaan. Olen valmis unohtamaan asian, jos muutkin ovat.  Jos kuitenkin asia jatkuu, olen valmis menemään niin pitkälle, ettei ihmiset tajuakkaan sitä. Haluan uskoa, että asia on järjestynyt.  Mutta tosiaan, olen viisaampi, hiljaisempi, järkevämpi ja seuran suhteen nirsompi jatkossa enkä todellakaan huutele mielipiteitäni ihmisten ilmoille vaan mielummin jaan kaiken täällä blogini puolella tai sitten vielä turvallisemmin murisen itsekseni :D

Vaikka haluan elää ihmisten kanssa sovussa ja pitää heihin lämpimät välit, en enää välttämättä jaksa yrittää kaikkien suhteen. En kuitekaan ole riidoissa tällä hetkellä tietääkseni kenekään kanssa, vaan olemme etääntyneet tiettyjen kanssa huomattavasti, mikä pelottaa minua. Olen huomannut tai ainakin päätynyt pohtimaan omaa merkitystäni näille henkilöille, jotka eivät ole oleet kiinnostuneet yhtään minusta tai minun kuulumisista, kun en enää itse jaksa olla se suhteen aktiivinen osapuoli, joka ajelee auttamaan omistakin töistä huolimatta tai muuten vaan seuraa pitämään.  Miksi minun luokseni tuleminen on niin vaikeaa?  Onko kotini jotenkin vastenmielinen tai kahvi niin pahaa, että on vaikea tulla joskus minun luokseni?   Olen myös päätynyt miettimään ja itkemään sitä, että olinko koskaan edes tärkeä, kun nyt, minusta ei olekaan hyötyä, minut unohdetaan?   Olen monesti päättänyt, että yritän vielä kerran, mutta peräännyn tajutessani, että kun asiat ovat muuttuneet niin ne ovat muuttuneet.  

 Minun on vaikea olla enää oma itseni ja katsoa edes silmiin. Minulla on kamala ikävä ja haluaisin jatkaa, mutta en mahda sille ajatukselle mitään, että minun suhteeni ei edes yritetä - vaan kun minä en jaksa, niin ei kukaan muukaan. Ehkä olemme niin erilaisia kuitenkin ja ajattelemme asioista niin eri tavalla, että ehkä näin on parempi.  Kun olen itkenyt tästä parille ystävälleni ja aviomiehelleni, he ovat kannustaneet minua ottamaan yhteyttä ja edes yrittää kertoa tunteistani ja jutella asiat halki.  Näin minä olisinkin aiemmin rohkeasti tehnyt, mutta nyt en enää jaksa koska pelkään taas vetoamista minun kuvitelmiini ja yliherkkyyteeni. Koska nyt tiedän, etten ole väärässä, koska en ole tunteitteni kanssa täysin yksin.  Olen risteyksessä keskellä ei-mitään, enkä tiedä, minne suuntaan mennä. Viitat näyttävät minulle lopputulokset ja sen mitä saavutan päätöksilläni, eikä mikään tunnu tyydyttävän minua.  Mutta kuitenkin, minne suuntaan tahansa menen,  sydämeeni sattuu kovasti, koska säilyttääkseni tietyt asiat elämässäni, minun pitäisi syyttä nöyrtyä ja edelleen tyytyä tiettyyn asemaani.  Mutta onko sekään oikein? Olla hätävara ja tai arjessa auttava käsi, jota ei kuitenkaan muisteta silloin, kun vuorostaan minulla on avuntarve?  Minulle tosin tällä hetkellä riittäisi vain yksinkertaisesti vilpitön "Hei, mitä sinulle kuuluu ?"  Silloin kaikki olisi minun puolestani ennallaan.

Minulla on varmasti ystäviä, jotka saattavat ajatella minun toimivan samoin. Mutta olen usein pohtinut, käyttäydynkö itse samoin ja olenkin tietyiltä pyydellyt iha jo varmuudenkin vuoksi anteeksi, etten selviä käymään tai auttavaksi kädeksi tarpeeksi.  Mutta he ymmärtävät.  Minulla on suhteellisen aktiivinen hevoselämä, koti, piha ja muut eläimet ja lisäksi masussa pieni elämänalku kasvatettavana. On ihana tietää, että ihmiset ymmärtävät minun väsymykseni ja kiireeni ja ovat valmis odottamaan ilman, että ystävyys kärsisi. 

Minä olen varmasti tehnyt virheitä ihmisenä ja teen niitä edelleen ja ehkä nyt niitän itse sitä, mitä olen kylvänyt.  Ehkä  en vain ansaitse edelleenkään vastakaikua, vaan kärkkäillä kommenteillani ja nasakoilla mielipiteilläni takaan itselleni sen, että tietyt ihmiset eivät halua nähdä eikä kohdata.

En voi kuitenkaan  väittää itseäni yksinäiseksi.  Minulla on ympärilläni ihan mielettömän mahtava kaveriporukka, joka varmasti rakastaa ja arvostaa minua ja ovat valmiita seisomaan rinnallani vaikka paskaa välillä sataisi niskaan ulkopuolelta. Heiltä ei kannustavia sanoja puutu, mutta ei myöskään rehellisiä, rakkaudella nuhtelevia, joita arvostan mielettömästi. Olen yleensä itse suorapuheinen ja välitön, joten toivon sitä myös muilta.   Olen useimman rakkaan kanssa kokenut todellisia ylä- ja alamäkiä, mutta eivät ne muuten aitoja ihmissuhteita olisikaan, vaan yhteiset vastoinkäymiset ovat vaan vahvistaneet meitä yhdessä. Yksi mahtavimmista tunteista elämässä. 

Huomaan näköjään kirjoittavani peräkkäin hitusen samanlaisesta aiheesta, mutta tuntuu, että tämä vain on niin pinnassa, etten pääse asiasta eroon vielä pitkään aikaan, jos en pääse asiaa purkamaan sydämestäni.  Tuskin tulen olemaan pitkään aikaan vapaa, jos vain vatvoisin asiaa sisälläni enkä pääsisi sitä mitenkään purkamaan minnekään. Pidätte minua taas entistä hullunpana, mutta pitäkää vaan, ei se kaukana totuudesta ole! :D

 Loppuun minun täytyy kertoa sekä suru, että ilouutinen : Minun kamerani otti ja heitti veivinsä yhteisen, reilun 5 -vuoden taipaleen jälkeen. Rakas Canon Ixus ehti tuottaa kymmeniä hienoja ja miljoonia surkeita kuvia sekä  useita noloja videoita.  Canoni oli ihan kohtuu hyvä digikamera, joka jaksoi kulkea ja roikkua mukana reissuissa ja ratsiretkillä.  Nyt se vaan ei enää kestänyt seuraani :D Iloista ja hieman stressaavaa on se, että meillä on siis edessä uuden kameran hankinta. Ihan niin kuin näitä rahareikiä ei olisi ollut tarpeeksi muutenkaan, mutta tuleepahan hankittua vihdoin ja viimein parempi tilanteiden tallentaja.   Elikkä siis järkkäri olisi unelmissa, tosin en hanki mitään markkinoiden parhainta, vaan tällaiselle harrastelijalle sopivamman ja käytännöllisimmän yksilön. Uutta kuvauskalustoa odotellessa ! Koittakaa kestää ja yritän parhaani mukaan saada enemmän kuvia postauksiini, myös niitä tuoreempia :)  Ja pian tulee taas vähän iloisemmat postauksen kehiin!

<3 Henna