Hevosen liikuttamisesta ja vetreänä pitämisestä

Pitkästä aikaa kirjoitan hevostelusta syvällisemmin ja hyvin todennäiköisesti tulen tekemään sen pidemmän kaavan mukaan, sen verran hyvin tunnen itseni :D  Aikoinaan, kun päätin perustaa blogin, oli perusideana se, että kirjoitan pääasiassa mm. ihmissuhteista, itsetunnosta, masennuksesta ja muista henkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista - siis syvimmistä tunnoista.  Kuitenkin, koska kirjoitan myös tänne elämästäni ja satunnaisesti ihan vain arkisia kuulumisiani, kuuluvat myös hevoset hyvin vahvasti postauksiin, vieväthän ne ison siivun rahoistani ja ajastani jokapäivä.   Minulta on aiemmin toivottu enemmän hevosiin littyviä postauksia kuvien kera ja nyt täytyy kyllä punastellen myöntää, että huonosti olen sitä toivetta totetuttanut.  Se usein johtuu hyvin paljon kunnollisten kuvien puuttumisen vuoksi ja myös siksi, että heppailumme on mielestäni vain tavallista tallustelua ilman ilotulituksia ja kisatuloksia.   Ehkäpä kentän valmistuessa pääsisimme harrastelemaan monipuolisemmin, ja tiedä vaikka - kehittymäänkin kivasti.

Tästä onkin siis hyvä jatkaa postauksen perimmäisen aiheeseen, eli hevosen liikutteluun ja vetreänä pitämiseen, mikä haaste se välillä onkaan ja miten paljon se joskus saattaa tuottaa päänvaivaa sellaiselle omistajalle, joka sitä pysähtyy syvällisemmin ajattelemaan. Muistutan nyt tässä, että en kirjoita todellakaan mitään faktoina, vaan yksinkertaisesti minun näkemyksenä omien hevosteni suhteen.  Eli siis toimia voi monellakin eri tavalla esimerkiksi hevosen rodun, iän, kunnon ja tason huomioon ottaen. Mutta tottakai myös pitää muistaa, että kaikki lähtee aina alunperin ihmisestä, mm. sen motivaatiosta paneutua asiaan  ja toki taidoistakin.

Syy, miksi aloin tätä asiaa pohtimaan on Kuskolla viime aikoina ilmennyt tassujen tahmaisuus ja muutenkin vinous ja kanittelu.  Se on ollut jotenkin haluton tekemään kunnolla töitä ja muutekin se on ollut lenkille lähtiessa laiska lussukka eikä silmissä loista niin kovasti se kiilto: "Joko juostaan?"

Kesät ovat yleensäkin ottaen Kuskolle jokavuotinen koettelemus.  Se vihaa ötököitä yli kaiken, niin paljon, että se ei malta syödä eikä juoda kunnolla tai saati edes nukkua, vaan kaikki ukkelin energia menee ötököitä hätistellessä tai niitä pakoon kävellessä.  Näin ollen se usein laihtuu huomattavasti ja kuivuu. Tosin tämä kulunut kesä on siinä mielessä ollut Vuselle hieman suotuisampi, koska sateet, tuulet ja viileämmät kelit ovat hillinneet ötököitä sekä osaltaan estäneet ruunan kuivahtamisen, ainakin osittain. Edelleen kesälaitumella ollessaan Kusko juo vain murto-osan tarvittavasta päivittäisestä nestemäärästä.   Tallissa se malttaa syödä, juoda ja nukkua, joten olen ottanut hevoset vähintään neljänä yönä viikossa sisälle, jotta vanha herra saa levätä kunnolla.  Se saa myös hetkellisen rauhan kiimaiselta tyttöystävältään, jolla on tapana lisätä löylyä laitumella jahtaamalla ja kiusoittelemalla miesystäväänsä ja näin ollen kävelyttämällä tätä jopa tuntikausia. Emme siis tarvitse tallillamme kävelytyskonetta - Karisma hoitaa sen homman :D

Kuivahtanut ruuna kesällä 2011

Herran tahmeus voi siis johtua ihan vain kesä-väsymyksestä, sen vireystaso on ollut joka kesä huomattavasti huonompi, kuin syksyllä / talvella. Heti ilmojen viiletessä ja ötököiden häippästessä kuvioista, ruuna yleensä uudestisyntyy, ja virtaa olisi piisannut juosta vaikka Kuopioon asti. Nyt kuitenkin tämä kesä tuntuu hieman erilaiselta, hevonen on viimeisen parin viikon aikana ollut erityisen haluton ja heti kun siltä aletaan vaatia normi-lussuttelua enemmän, se alkaa pokkuroida.   Tätä siis on tapahtunut useimmiten  vieraitten ratsastelijoiden kanssa , koska itse olen ollut todella onnekas, jos olen päässyt ruunan selkään edes kerran viikossa. Mutta kyllä se on myös meidän keskinäisiin, nykyään harvinaisiin touhuiluihin heijastunut. Ja olen myös huomannut, että itselläkin alkaa hieman ote ruunaan rapistua, kun ratsastan enemmän reippaammalla ja lennokkaammalla tammalla.   Kusko ja Kaama ovat kuitenkin monessa suhteessa, kuin yö ja päivä - niin erilaiset, mutta senkin vuoksi hyvin mukavat ratsastaa.

 Tässä sitten voikin olla sitten myöskin yksi mahdollinen syy, miksi herraa ei vaan kiinnosta:  Useasti vaihtelevat ratsastajat.  Tästähän ei voi syyttää ketään muuta, kuin minua, minähän niitä aikoja olen antanut  enkä ole tajunnut ajatella välillä myös sitä, onko se Kuskon kannalta aina ihan hyvä asia ja että pitäisikö sitä itsekin siellä selässä välillä käydä. Minullakin on tuntilaisten lisäksi ollut sukulaisia ja ystäviä  kylässä, ja useimmat haluaavat ratsastaa Kuskolla ja muitakin halukkaita olisi jonossa. Ja mikäs siinä, sehän sopii minulle enemmän kuin hyvin, ei se hevonen mene pilalle siitä, jos joku aloittelija / ei niin osaava käy sen selässä vähän köpöttelemässä. Minusta on ihanaa ja sydäntälämmittävää katsella luottoruunaa työssään ja iloisen jännittyneitä ilmeitä kypärän lipan alta.  Kuskollahan on tästä kokemusta, onhan se tehnyt valtaosan elämästään terapia/tunti hevosen töitä. Minun olisi ilmeisesti vaan hyvä käydä itse siellä selässä välillä ottamassa vaikka vähän ravia eteen-alas ihan vain hevosen verkkaamisen vuoksi.  Sitä en ole kuitenkaan jaksanut aina tehdä ihan vain oman laiskuuden vuoksi ja myös ehkä siksi, etten kehtaa kaapata hevosta itselleni, en halua vaikuttaa missään nimessä "besserwisseriltä", koska sitä en ole. Minulla ei ole mitään tarvetta päteä että "minäpäs näytän" tai muutakaan vastaavaa, haluan vain pitää huolen hevoseni kunnosta ja palvelu-alttiudesta.

Uskon, että Kuskon tahmeuden ja haluttomuuden syy on juuri siinä, että se on päässyt liian helpolla viime aikoina.   Lenkit ovat olleet maastossa köpöttelyä ja hölkäilyä ilman askeleiden tahdin säätöä, siirtymisiä, taivutteluja, käännöksiä ja väistöjä, mitä yleensä itse teen.   Sen ei ole tarvinnut tehdä muuta, kuin juosta suoraan, ja vieläpä hänelle itselleen mieluisalla tahdilla.   Sitten huomatessaan joutuvansa "oikeasti töihin" - sitä alkaa ketuttaa.   Koska ruuna on kuitenkin jo 17-vuotias ja rakenteellisestikkaan ei mikään ihanteellisin,  se myös jäykistyy hyvin herkästi.  Se siis on myös aivan varmasti jumissa ja ruosteessa taipuilun ja oikeinpäin kulkemisen suhteen. Joku voisi luulla nyt että vaadin ihmisiltä liikaa ja hirveetä tasoa hevosteni suhteen, mutta siinä ollaan harvinaisen väärässä.  En vaan ykisnkertaisesti halua, että hevonen pikkuhiljaa alkaa menettää letkeyttään ja alkaakin käyttäytymään enemmän oman päänsä mukaan, kun sille siihen niin helposti lupa siihen annetaan.   Mutta nyt tulee hommiin muutos ja tästä edes on alettava pitätämään parempaa huolta taas rupsukan vetreydestä :)

Ratsastin viimeksi ruunalla perjantaina, kun serkkuni tuli käymään meillä ja lähdimme heppailemaan.  Maastossa tehtyjen lämmittelykäyntien jälkeen siirryimme pellolle, jossa serkkuni alkoi sitä ratsastamaan paremmin ja taivuttelemaan ympyröille.   Homma ei kuitenkaan mennyt, kuin Strömssöössä, vaan ruuna alkoi ravistella päätään ja työntämään itseään lapa eellä ulos ympyrältä ihmeellisesti puikkelehtien.  Serkkuni ei näyttänyt tekevän mitään väärin, vaan hevosen ilmeestä paistoi temppuilu ja kokeilunhalu. Heillä oli aiemmin synkannut todella kivasti joten olimme molemmat ihmeissämme.    Serkkunikin ihmetteli kovasti aiemmin niin kiltisti toimineen ruunan edesottamuksia, ja epäillen sen ollen kipeä, pyysi minut kätmään ruunan selässä.  Se ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut epäpuhtaalta, ainoastaan vinolta ja spastiselta. Olinkin ehtinyt ravailla Karisman kanssa jo hyvän tovin, joten vaihdoimme hevosia mielellämme.  Serkkuni pääsikin helpommin etenevän ja herkemmän tammuskan kyytiin ja nautti kovasti sen kevyistä askeleista.

Rupsun selkään noustuani en ehtinyt ottaa kuin ohjat tuntumalle ja ratsastaa kuin muutaman askeleen, kun herra alkoi minullekin kanitella ja pokkuroida.  Olin tiukkana,  ja käskin sitä vaan reippaasti etenemään, ratsastaen sitä koko ajan eteenpäin. Alkuun touhu oli todella raskasta ja minua alkoi tympästä, kun olen aina inhonnut eteenpäinpotkittavia hevosia ja ajatuskin siitä, että oma on muttumassa sellaiseksi, sai minut puremaan hammasta ja yrittämään vielä enemmän. Oli niin lähellä, että minulta palaa hihat totaalisesti, mutta kappas, hillitsin  itseni! :D  Ja Luojan kiitos, pikkuhiljaa hevonen alkoi myödätä niskasta ja hakea rentoutta itsestään. Hetken aikaa käppäiltyäni pienillä ympyröillä siirryin raviin.  Aluksi ravissakin hevonen yritti pungertaa lavan kautta ulos halutusta taipuvaisuudesta, mutta muutaman kierroksen jälkeen tuntui, että jotain sen kropassa loksahti auki ja hevonen alkoi taas kulkea ja hakea jopa jonkinlaista ryhtiä voimakkaan etupainoisuuden ja kuolaimen alla kulkemisen sijaan.  Epäilen hyvin vahvasti, että hevosella oli vain liian pitkä aika viimeisestä kunnolla eteenalas- verkkaamisesta ja näin ollen se vaan oli jumissa, ruosteessa eikä siksi jaksanut kantaa itseään ryhdikkäästi, saati sitten taipuilla samalla.  Se myös varmasti halusi päästä helpolla, kun kerran siihen oli tottunutkin, ettei häneltä vaadita mitään.  

Vaikka ratsastus-aikoja onkin kiva antaa ihmisille, joudun valitettavasti jossain määrin omimaan ruunaa itselleni, vielä kun siihen kykenen.  Ainakin niin, että jossain vaiheessa lenkkiä voidaan toimia niin, että hevosia vaihdetaan ja minä saan jumpata ruunaa ja toinen voi mennä tamman kanssa.  Karisma on nykyään ollut niin luotettava mussukka, että sen voi antaa lähes kenelle tahansa, joka vaan osaa olla rauhallinen ja varma selässäistuja.  Se alkaa kohtapuoliin sopia kaikille tallilla-kävijöillemme, joitten seassa on siis kokenutta ja kokemattomampaa kävijää. 

Haluan saada ruunan takaisin siihen kuntoon, missä se oli vielä 1kk sitten.  On nimittäin ikävä antaa ruunaa kenellekkään ratsatuksesta "enemmän tajuavalle"  ratsastettavaksi, jos se on juntturassa jostain  tai se on ruosteessa muuten sekä fyysisesti, että henkisesti.  Itse olen sitä mieltä, että jos joku tulee hevosellani ratsastamaan, niin haluan hyvillä mielin tarjota hyväkuntoisen, kivuttoman, letkeän ja vetreän hevosen,  enkä mitään keulivaa, pukittelevaa, inahtelevaa tai muuten vaan kuolaimeen puremaa, kylkimyyryä menevää lihajunaa. Onneksi Kuskon vikuroinnit ovat vielä kaukana tuosta edellä-mainitusta, pahimmasta ääripäästä, mutta sitä ei koskaan tiedä, miten äkkiä sinne vajotaan, jos hevoselle annetaan liikaa valtuuksia ja  epäselvää käsittelyä.

  Minun tehtävänä on pitää huoli, että hevoset pysyvät asianmukaisen ratsastuksen, säännöllisen venyttelyn ja hieronnan kautta asiallisina ja mukavina kyyditsijöinä, joita voi hyvillä mielin tarjota lähes kenelle vaan käyttöön. Kusko on aina ollut sellainen,  siksi ajatus alaspäin menevästä hevosesta sai niskakarvani pystyyn ja siksi minut on oltava nyt itsekäs ja omittava välillä rupsua itselleni.  Ja varmasti taas Kaamalle tekee hyvää, että minä en ole se aina se lihamöhkäle siellä hänen selässään on keikkumassa ja  vaatimassa aina jotakin treeniä ;)

Ohhoh, tulipas pitkä postaus, sen siitä saa, kun alkaa hevos-asioita pohtimaan :D  Kirjoitin tästä puolet eilen ja jatkoin tänään. Mutta tässäpä tuli vähän heppakuulumisia, mitäpä mieltä olitte, olenko ihan hakoteillä ? :)  Niin ja vinkkejä otan iloiten vastaan, koskaan ei voi hevosasioissa olla täydellisen tietäväinen!  Ja kysyäkkin saa!

<3 Henna